Tag Archives: puhutteleva

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava 2014)

Erik Axl Sund on jälleen yksi kahden kirjailijan muodostama dekkarikirjailijanimi Ruotsista. Sundin Varistyttö on Victoria Bergman -trilogian alkusoitto, joka tarjoaa tyrmistystä ja jännitystä luodatessaan ihmismielen pimeämpiä puolia. Psykologisoiva ote on vahva, ja jossain määrin naiivi: koska lapsena sitä, aikuisena tätä. Suoraviivaisuus syö mysteeriä, joten jäljelle jää ahdistava ihmisyyden synkillä puolilla mässäily. Vahva temaattisuus onnistuu vain osittain peittelemään vielä vahvempaa markkinointilaskelmointia.

   Uhreista tulee tekijöitä, hän ajattelee.
Aikuiset ovat riistäneet heiltä heidän lapsuutensa, ja nyt he kostavat. Uhrit ja tekijät sulautuvat yhteen. Niin täytyy tapahtua.
(s. 167)

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg saa tehtäväkseen selvittää, kuka on syyllinen, kun Tukholmasta alkaa löytyä kidutettujen, paperittomien poikien ruumiita. Johtolankoja ei tunnu löytyvän kuin ruumiista itsestään: uhreja on pidetty hengissä paljon pidempään kuin heidän olisi periaatteessa pitänyt pystyä selviytymään lääkkeiden avulla. Apuun pyydetään asiantuntijoita oikeuslääkäristä traumapsykologiaan erikoistuneeseen psykologiin, jotka kaikki päästetään ääneen omine elämänhistorioineen. Mutta tulevatko Jeanetten henkilökohtaisen elämän kuviot ammatillisen elämän onnistumisen tielle?

Kirjailijakaksikko Sundin teksti on kerronnallisesti monipuolista. Jopa typografiset keinot on otettu käyttöön eri kertojanäänten luomiseksi. Kertojista suurin osa on naisia – ja kaikki uhrit ovat poikia. Asetelma tekeekin tästä sarjamurhaajadekkarista tavanomaisesta poikkeavan, yleensähän sarjamurhaaja listii nuoria, viehättäviä, parhaassa tapauksessa jopa kuuluisia naisia.

   Aamupäivällä Jeanette sai tietää, että hän sai jatkaa tutkintaansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei näyttäisi hyvältä, jos se lakkautettaisiin niin pian.
Pelkistettynä se tarkoitti sitä, ettei kukaan välittänyt näistä kolmesta pojasta. Jeanette ymmärsi rivien välistä, että hänen työnsä ainoa tarkoitus juuri nyt oli kerätä tietoa, josta voisi olla hyötyä, jos jossain vaiheessa ilmaantuisi kuollut poika, jota oikeasti kaivattiin. Kuollut ja kidutettu ruotsalaispoika, jonka omaiset voisivat kääntyä lehdistön puoleen ja syyttää poliisia siitä ettei se tehnyt tarpeeksi.
(s. 224)

Romaanitrilogian kantavana teemana on lapsiin kohdistuva moraalittomuus, hyväksikäyttö ja suoranainen pahuus. Teemaa käsitellään monipuolisesti ja pääjuonia tukevasti. Teknisesti teema, kerronta ja juonet lomittuvat keskenään erinomaisen sulavasti. Kuitenkin ehkäpä rikoskomisariohahmon suhteellinen yksinkertaisuus tai nopeat leikkaukset uskomattomasta hirveydestä toiseen paljastavat teoksesta laskelmoivan sivumaun. Ikäänkuin teema olisi luotu enemmän vastauksena kysymykseen “mikä myy?” kuin kysymykseen “minkä tarinan haluan kertoa?”

Victoria Bergman -trilogian markkinointisivusto löytyy täältä. Huom. sisältää aikamoista spoilausta.

***

Erik Axl Sund: Varistyttö
Suom. Kari Koski ruots. alkup. Kråkflickan
Kansi: ?
Otava 2014
415 s.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013)

Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. (s. 7)

NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet kertoo elämästä puolivälin krouvissa oman ja vieraan maan välissä. Miksi omasta lähdetään toiseen? Millaista elämä siellä on, vieraana vieraan keskellä? Sari Karhulahden mestarillinen suomennos tavoittaa Bulawayon omintakeisen lapsekkaan ja rujon kielen, jolla kirjailija nakkelee sydäntäraastavan, mutta lämminhenkisen tarinansa lukijan sieluun.

Itsenäistyvän, Mugaben diktatuurin alle joutuvan Zimbabwen slummeissa elää lukemattomia epäonnisia, omaisuutensa, työnsä tai terveytensä menettäneitä selviytyjiä. Kymmenvuotias Kulta kasvaa tovereineen heidän joukossaan Paratiisissa: vessana toimii pusikko, kotina peltihökkeli. Lapset elävät raadollisen seikkailukasta elämänsä kesää, jonka aikana elämän hallitsemattomuus ja epäreiluus kovettaa pienet sydämet. Kulta on kuitenkin erilainen kuin muut – hänen Fostalina-tätinsä on päässyt Amerikkaan, toisenlaiseen paratiisiin. Paratiisista paratiisiin vaeltaa myös Kulta. Millaista on elämä kahden paratiisin loukussa?

No mene sitten, mene sinne Amerikkaan ja tee töitä vanhainkodeissa. Sinun Fostalina-tätisi tekee nytkin. Juuri nyt se pesee paskaa jostain ryppyisestä vanhasta äijästä, joka ei pysty enää huolehtimaan itsestään, luuletko sinä ettei me olla kuultu niitä juttuja? (s. 21)

Bulawayo onnistuu teoksessaan näyttämään köyhyyden ja kurjuuden, aikuisten järkyttävät teot lapsen silmin. Näkökulma on vapauttava: pahimmassa todellisuudessa ei vellata, siihen vihjataan. Näkökulma on raskauttava: paljon jätetään lukijan mielikuvituksen varaan, myös käsitys siitä, miten pian oman hyvinvointivaltiossa kasvaneen mielikuvituksen rajat tulevat vastaan.

Jotkut ilmaantuivat lapsi sylissä. Monet ilmaantuivat käsi kädessä lasten kanssa. Itse lapset ilmaantuivat ymmällään: he eivät käsittäneet, mitä heille tapahtui. Ja vanhemmat painoivat lapsensa tiukasti rintaansa vasten ja silittivät näiden pölyisiä ja kampaamattomia päitä kovettunein käsin ikään kuin lohduttaisivat näitä mutta eivät todellisuudessa oikein tienneet, mitä sanoa. Vähitellen lapset luovuttivat, lakkasivat kyselemästä ja vain ilmaantuivat tyhjinä melkein kuin heidän lapsuutensa olisi karannut ja jättänyt heille ainoastaan varjonsa rippeet. (s. 79-80)

Kirjailija asettaa zimbabwelaisen slummielämän julmaan jännitteeseen amerikkaelämän kanssa. Slummi on tuttu, muttei koskaan koti. Amerikka on tv:stä tuttu, mutta siellä afrikkalaisiin maahanmuuttajiin suhtaudutaan vieraina. Ajan kanssa myös kotimaa alkaa tuntua vieraalta; sinne ei voi palata, ellei ole tullut sen verran tutuksi Amerikan kanssa, että on saanut paperit. Vanhemmat jäävät taakse, lapset alkavat elämänsä amerikkalaisina. Vieraus ympäröi uuden paratiisin voittaneita kuin ruumissäkki – ja se on silti parempaa, helpompaa elämää kuin jälkeenjätetyillä.

Hieno kirja. Hieno.

***

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Suom. Sari Karhulahti engl. alkup. We Need New Names
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
288 s.

 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali (Lamplite Ltd)

Olli Sarpon esikoisnovellikokoelma Antipastoraali sisältää lyhyitä, tiiviitä, jopa proosarunomaisia novelleja elämän keskeisiltä syrjäkulmilta – Matkalta ruokakauppaan ja sinne, kuten alaotsikko lupaa. Novellit saivat minut nauramaan ja kyynelehtimään, joten epäilen niiden olevan erinomaisia. Luin teoksen kahdesti. Enkä edelleenkään osaa oikein Antipastoraalista kirjoittaa. Joskus käy näin, jos kirja humpsahtaa suoraan näköelimistä sieluun.

Aivan ensimmäiseksi haluaisin luovuttaa Antipastoraalille Vuoden Parhaimman Otsikon palkinnon. Se nimittäin kuvaa täydellisesti novellien lähtökohtia, urbaania helsinkiläiserämaata ja ihmisten kauppoihin unohtamia ostoslistoja, jotka paljastavat niin yllättävän raa’asti kirjoittajan hetkellisen läsnäolon muodon, että melkein tulee arvailtua myös sisältöä. Tätä sisällön arvailua Sarpo on teoksessaan toteuttanut – mutta iskenyt mukaan tarkkoja havaintojaan Helsingin kujilta, kaupoilta ja huoneista, omastaankin.

Novellissa Pastoraali Sarpo tiivistää harvinaisen maalaiselämäilmiön modernin Sancho Panzan sinnikkyydellä ja määrittelee, mitä Antipastoraali ei ole:

Kerron miten olen välttänyt maalaiselämän kammottavat vaarat. Olen selviytynyt. Olen torjunut paljain käsin punkkilaumojen hyökkäykset. Ja hirvikärpästen. Myyrät eivät ole päässeet silmilleni kuseksimaan. (s. 167)

Antipastoraali nauraa ja itkee urbaaniutta, yksinäisyyttä ja elämänmenoa. Novellit ovat harvoin yli sivun pituisia, mutta sisältävät moniakin käänteitä, jotka kurkottavat naturalistisesta yhteiskunnalliseen, arkipäiväisestä juhlalliseen ja tavanomaisesta erityiseen. Laaja kirjo on ajoittain myös teoksen heikkous: vaikka toisteiset elementit kassaneideistä huoneisiin ja osuuskauppoihin nitovat tarinoita yhteen, novellivalikoimaa olisi voinut editoida vielä tiukemmaksi, tasalaatuisemmaksi kokonaisuudeksi. Kokoelma keikkuu satunnaisesti uhkaavasti myös niillä rajoilla, joissa kirjailijan kohtaaminen muuttuu kiusalliseksi. Sarpo löytää kuitenkin useimmiten koskettavan kulman, myös nykyelämän kliseistä, kuten novellissa Surmansyöksy:

Poliisi, palokunta ja sairasauto ovat nopeasti paikalla. Viranomaiset jäävät innokkaasti tutkimaan auton kärsimiä vaurioita. Loukkaantunut vaikeroi ja korisee. Näen miten päästä valuva veri tuhrii autoa tarkastelevan poliisikonstaapelin puolikengät. Palomiehet lähtevät noutamaan välineitä, joilla mersun etuoven lommo saadaan kätevästi oikaistua. En jää paikalle tukkimaan liikennettä.  (s. 21)

Antipastoraali vaikuttaa salaa kokonaistaideteokselta, jonka tarkoitus on vetää kirjoitukseen mukaan paitsi ostoslistojaan unohdelleet, myös lukijat ja kirjailija. Aionkin osallistua salakavalasti ja itseironisesti metatasolla, katkelmalla Arvostelijakappaleesta:

Pitäkää päänne kylmänä! Välttäkää ylisanoja arvosteluissanne. Loistava ja ainutlaatuinen riittävät vallan hyvin. (s. 147)

Tämä kirja oli arvostelijakappale, josta minulle vinkkasi kirjailija itse. Haluaisinkin tässä kiittää kirjailijaa oikeiden sanojen löytämisestä kirja-arviota varten, mutta en voi, koska me kirja-arvioitsijat emme oikeastaan saisi käyttää adjektiiveja tai adverbejä tai muuta sellaista mutuhuttua, jota tämäkin arvio edustaa. Kiitos ja anteeksi.

***

Olli Sarpo: Antipastoraali
Kansi: Jussi Karjalainen
Lamplite Ltd. 2013
223 s.

 

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta (WSOY 2013)

Aino ja Ville Tietäväisen sarjakuvateos Vain pahaa unta vie erään perheen yölliseen elämään, jossa heräillään pahoihin uniin. Paha uni on mukavan monimerkityksinen nimi: lapselle paha uni tarkoittaa todellista kauhua yön pimeydessä, aikuiselle sitä, että taas herätetään kesken unien todellisuuteen, jossa pitää säätää jotain, että saisi jatkaa uniaan. Sekä isän että tyttären kuvista kootut, tyttären taapero- ja esikouluiän välissä kokemista unista kertovat aukeamat kaikuvat monitasoisesti tuttuja lapsuuden ja vanhemmuuden kokemuksia. Vain pahaa unta on Finlandia Junior -ehdokkaana.*

Vain pahaa unta näyttää lapsen pahojen unien kirjon: tutustuminen aikuisten maailman ilmiöihin, hallitsemattomiin sattumiin erityisesti laittaa pienen kahlitsemattoman alitajunnan möyryämään. Ville Tietäväinen hakee kuvitukseensa myös aikuista koskettavaa painajaismaista tunnelmaa paitsi elgrecomaisella värimaailmalla, myös intertekstuaalisilla viitteillä Escheristä Stubbsiin.

– Kyllä nyt eka luku pitää lukea, ennen kuin voi sanoa tykkääkö kirjasta.                               – Kuule tiedän jo siinä vaiheessa, kun sanotaan “olipa kerran”, että tykkäänkö. (s. 36)

Lapsen maailmasta teokseen on tuotu painajaisten sanoitukset ja osa kuvituksista. Tietäväisten yhteistyössä tulevatkin erittäin hienolla tavalla näkyväksi lapsen rajalliset kyvyt käsitellä pahoja unia: niiden järjestely mitenkään käsitettävissä olevaan muotoon, kuviin tai juoniin on (ollut) vanhemman tehtävä.

Aikuisten selitykset eivät kuitenkaan aina toimi. Kuviin kerrostetut, unienselityskirjoista lainatut kappaleet vaikuttavat sisältöjensä puolesta paitsi käsittämättömiltä, myös irrallisuudessaan painajaismaisilta. Ne muodostavatkin mielenkiintoisen kollektiivisen alitajunnan kerrostuman vertautuessaan lohdullisiin, aikuisen ja lapsen vuorovaikutusta kuvaaviin sarjakuviin. Vain pahaa unta vie vanhemman menneisyyteen muistuttamalla omista lapsuuden painajaisista ja ankkuroi samanaikaisesti nykyisyyteen, muistuttamalla läsnäolon ja sanoittamisen merkityksestä perhearjessa.

Luen harvoin sarjakuvia, mutta Vain pahaa unta herätti ihastumaan uudelleen tähän kerrontamuotoon. Ilmeisesti minulla on näin tottumattomanakin erinomainen sarjakuvamaku, sillä tämä teos on herättänyt valtaisaa kollektiivista ihastusta läpi blogistanian. Tietäväisten pahoihin uniin ovat ihastuneet mm. Viivi, Jonna, Mari A., Salla, Norkku, Katja, Karoliina, Maija, Erja, Hanna, Mari ja Jukka.

***

* Raadin jäsenen Penjami Lehdon perustelut Jäljen äänessä.

***

Aino & Ville Tietäväinen: Vain pahaa unta
Kansi: Ville Tietäväinen
WSOY 2013
48 s.

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki

Kari Hotakainen: Luonnon laki (Siltala 2013)

Menestyskirjailija Kari Hotakaisen Luonnon laki hämmentää lukemalta, sillä itse asiaan, hajonneen ihmisruumiin (omansa) kohtaamiseen sekoitetaan todella monen tason tekijöitä. Pohtimalta kertomus pelkistyy kristallinkirkkaaksi: kirjailija haluaa näyttää koko hoivaketjun potilaasta budjettiriiheen. Ihmisen kautta.

Kuuntelija ottaa osaa, ottaa vastaan, antaa kaiken tulla päälleen. Kuuntelija on allas, ämpäri, kannu ja katuoja. Kuuntelijaan mahtuu, ja sen avautujat tietävät. Ja kaatavat. Kuuntelija ei itse tiedä täyttyvänsä, ja kun mitta on sitten täysi, on usein jo liian myöhäistä. (s. 25)

Luonnon laissa Rautala aloittaa hyvinvointihoivamatkansa ensihoitajan avustuksella. Sairaalassa hän etenee sairaanhoitaja Lauran päteviin käsiin, ja pieneksi budjettipisteeksi Valtiovarainministeriön leikkaajan laskelmiin. Rautalan tarina ei ole vain Rautalan tarina: myös Laura ja leikkaaja näyttävät palasen sisintään Rautalan toipuessa. Tarinaan osallistuvat myös Rautalan vanhat vanhemmat, raskaana oleva tytär, homotyömies ja yllättäen ja pyytämättä paikalle pyyhältävä musta kummipoika.

Hän mietti, miten esittäisi asian niin, että punaiset, vihreät ja siniset sen varmasti ymmärtäisivät. Jos asian esittää niin kuin asia on, kaikenväriset hermostuvat ja alkavat syyttää asiasta toisiaan, vaikka kaikkien yhteinen vika se on. Kyseessä on maan asia, ei yksityisasia. (s. 84)

Hotakainen tapaa ylipäänsä pohdiskella teoksissaan yksityisen ihmisen ja yleisemmän menon kohtaanto-ongelmaa. Että on ongelmallista kohdata, noin ylipäänsä vuorovaikuttaa. Luonnon laissa kohtaanto-ongelman osuu erityisesti ihmisten ja seteleiden väliseen ylittämättömään juopaan. Toiisaalta yksityinen ihminen, etenkin sairas ihminen, kaipaisi tarvitsemaansa hoivaa. Mikäli kuitenkaan yhteiskunnan setelipuuta ei ole verojen voimin kasvatettu kyllin antavaksi, latin latia juuri hänen hyvinvointiaan tai sairaanhoitajaansa varten ei tipu. Ainakaan tulevaisuudessa.

Luonnon laki ei ole helppo lukukokemus: se kulkee säröillä ja vereslihalla. Kuulemani mukaan kyseessä on Hotakaisen ensimmäinen ja viimeinen omakohtainen teos – ja se tuntuu. Luonnon laki pyrkii tuomaan todenmukaisuutta fiktion nahoissa ja tämä naturalistiseen kääntyvä pyrkimys näyttää ihmisen usein epätavanomaisessa tilanteessa: yrittäjän epärehellisenä, omahoitajan vapaalla jalalla, sairaanhoitajan pinna palaneena. Se, onko tämä humoristista vai surullista, jää lukijan harkintaan.

Kirjailija on kyennyt säilyttämään tyylikkään etäännytyksen aiheeseensa läpi koko teoksen sen omakohtaisuudesta huolimatta. Toisaalta pyrkiessään selvittämään koko verosetelihoivapuun olemuksen Luonnon laki hajoaa aika laajalle, kokonaiskuvaa on vaikea nähdä. Ehkäpä tämä on se Luonnon laki?

***

Kari Hotakainen: Luonnon laki
Kansi: Elina Warsta
Siltala 2013
289 s.

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin

Johanna Sinisalo: Auringon ydin (Teos 2013)

Johanna Sinisalon uusin romaani Auringon ydin on sävykäs – vaan ei sävyisä – vaihtoehtohistoriallinen tieteisromaani, jossa eletään Terveysviraston hallitsemaa äärimmäiselle sukupuolierottelulle perustuvaa päällisin puolin tavallista elämää. Auringon ydin on yhtä aikaa erittäin pelottava yhteiskuntakriittinen tulevaisuuskuva ja erittäin miellyttävälukuinen, trillerimäiseksi yltyvä kollaasitekniikan mestariteos.

Joskus tarvitaan vain riittävän äänekäs ja vaikutusvaltainen ryhmä muuttamaan maailma sellaiseksi kuin sen jäsenet haluavat. Ryhmän ei välttämättä tarvitse olla edes kovin suuri. Riittää kun jotkut perustelevat omat henkilökohtaiset mieltymyksensä ainoaksi oikeaksi totuudeksi, ja äänekkyydellään saavat aikaan vaikutelman, että heidän takanaan on unohdettuja ja laiminlyötyjä massoja. Sellaisenkin, joka on ollut tyytyväinen asioihin niin kuin ne ovat olleet, on helppo asettua kannattamaan ajatusta, josta koituu itselle etua. (s. 262)

Auringon ytimen vuoden 2016 eusistokraattinen hyvinvointi-Suomi näyttää varsin erilaiselta kuin nykyinen. Tämä johtuu pohjimmiltaan suomalaiskansallisesta ratkaisusta 1800-luvun lopun yhteiskunnallisiin levottomuuksiin, joissa nuoret miehet aiheuttivat levottomuutta eritoten Pohjanmaalla. Levottomuuksien syynä arveltiin olevan naisen puute, joka ratkaistiin ensin lakiteitse helpottamalla miesten nai(mi)siin pääsyä. Sittemmin järjestelmää kehitettiin mitä parhaimmassa rodunjalostushengessä säyseän ja terveen suomalaisen naisrodun luomiseksi. Niinpä 2000-luvun alussa, noin 8 sukupolven jälkeen, suomalaisilla maskoilla on käytettävissään runsaat naisellisten feminaisten varannot, joista ammentamalla yhteiskuntajärjestys pysyy mukavasti yllä.

Sinisalon luoman Eusistokratian ideologinen ja historiallinen tausta tulevat esiin runsaissa, mielenkiintoisissa katkelmissa, jotka vaihtelevat ohjeistuksista pamfletteihin ja tutkimuksiin. Vaihtoehtohistoriallinen tausta kaiuttaa Margaret Atwoodin Orjattaresi -teosta (vaikka tässä onkin kyseessä maallinen dystopia), siinä missä lähitulevaisuuden nykyisyyteen sijoittuva jännitysjuoni on ainakin kielikuvissaan suoremmin kallellaan H. G. Wellsin Aikakoneeseen ja George Orwellin 1984:ään.

Päähenkilö Vannan/Veran silmin nähdään, millaista on elämä tässä suomalaisten luomassa miesten paratiisissa. Vanna on määritelty ulkoasunsa vuoksi jo lapsena ylätason feminaiseksi Viraston tutkimuksissa, vaikka sisäisesti hän on sellainen toisenlainen, vähempiarvoinen neutrinainen. Tämä sisäinen ristiriita purkautuu kiellettyjen aineiden – kapsaisiinin – käyttönä. Mutta on siinä muutakin. V:n täydellinen, ihana, oikeanlainen pikkusisar on kadonnut jäljettömiin avioliittonsa jälkeen. Hän yrittää selvittää sisaren kohtaloa yhä epätoivoisemmin, sillä laittoman chilikaupan mahdollistama pako hyvinvointivaltiosta on mahdollisuus, jota ei voi jättää käyttämättä.

[Terveysviraston opetus]filmi antaa ymmärtää, että chilin käyttö jotakuinkin halvaannuttaa sulkijalihaksen. Joku saattaa myös sen uskoa: jos tämän filmin näkee ja kuitenkin uhmakkaasti kokeilee kapsaisiinia, seuraavana aamuna vessassa odottaa šokki – ensimmäinen kosketus aineeseen, ja jo nyt peräpäästä tulee silkkaa liejua.                        Ja varmasti kirvelee.                                                                                                              Ovelaa, Virasto, ovelaa. (s. 99)

Sinisalo on kutonut romaaniinsa taidokkaasti niin ajankohtaisia yhteiskunnallisia teemoja kuin yleisinhimillisiäkin. Spekulatiivinen fiktio antaa mahdollisuuden vääntää niin problematisoinnin kuin satiirinkin nupit kaakkoon. Auringon ytimessä viedään laasaslainen maskulismi loogiseen päämääräänsä: virallisesti feminaisiksi hyväksytyt naiset astuvat tietyssä iässä pariutumismarkkinoiden palvelukseen, josta he poistuvat avioiduttuaan. Naisten domestikaation lyhyessä historiassa (1997) esitetään karmivasti, että

Mikäli kansan terveyttä varjellaan vahingollisten aineiden saantia rajoittamalla, on kuitenkin samaan aikaan tunnustettava, että ihmissuvun onnelliseen ja tasapainoiseen elämään liittyvät luonnostaan myös erilaiset mielihyvän lähteet. Näitä aivokemiallisesti tärkeitä lähteitä ovat ruummiillinen liikunta, tyydyttävä ja säännöllinen sukupuolielämä, perheen päänä toimiminen sekä – heikommalle sukupuolelle – äitiyden onni. (s. 183)

Monella tavoin marginaalissa elävän yksilön pahoinvointi eusistokraattisessa hyvinvointiyhteiskunnassa on hyvin monipuolisesti tunteisiinvetoavaa. Miltä tuntuu, kun ei sovi yhteiskunnan tai yhteisön asettamaan muottiin ja rajoihin? Miten monilla tavoilla yhteisön asettamat rajat todella rajaavat ihmisen elämää?

Chilin väärinkäyttö ja diilaus kuulostivat takakansitekstin perusteella jokseenkin naurettavilta sivujuonielementeiltä. Lukiessa ne kuitenkin hitsaavat erinomaisesti yhteen keskeiset juonet marginalisoitumisteemaan ja syventävät itse teemaa.

Finlandia-palkittu Ennen päivänlaskua ei voi osoitti, että Sinisalo kykenee tinaamaan  yhteen romaaniin monenlaisia tekstilajeja. Auringon ydin todistaa, että kollaasitekniikan ei tarvitse olla lukijalle haastavaa, turhanaikaista postmodernistista hienostelua, vaan miellyttävän helppoa, viihdyttävää ja ajatuksia herättävää luettavaa. Bravo!

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana (Osuuskumma 2013)

Toverini Janos Honkosen esikoisromaanissa Kaiken yllä etana liikutaan erinomaisen ällistyttävässä psykoreaktiivisessa urbaanissa ympäristössä. Tai näin ymmärsin sen perusteella mitä kirjasta ymmärsin.* Honkonen onnistuu kirjassaan luomaan erittäin mielenkiintoisen, toimintatavoiltaan koherentin maailman, joka on melkolailla out-of-this-world. Kirjaimellisesti. Henkilöhahmot ja byrokratiamelskeinen tarina kalpenevat maailmakuvauksen edessä, jota olisi vaikka saanut olla enemmänkin.

kenet mä tänään menetän ja kuka on huomenna mennyttä. Toissapäivänä mä hukkasin lähikaupan, jossa mä oon käynyt jo monta vuotta… Miks kaiken pitää aina mennä pois, miksei kaikki vois vaan olla niin kun se on ilman, että pitää koko ajan yrittää? En mä voi pitää kaikesta kiinni ja raapia koko helvetin maailmaa kasaan itelleni ja kaikille muillekin, en mä vaan jaksa sitä! (25 %)

Pikkubyrokraatti järjestelmän rattaissa

Arre on erään ministeriön alempi virkamies, joka työaikanaan yrittää toimia parhaana mahdollisena avustajana ylemmälle virkamiehelleen. Jotta voisi päästä urallaan eteenpäin: pois pienestä, ikkunattomasta työhuoneesta, joka on ensisijaisesti tarkoitettu kopiokoneelle. Vapaa-aikana Arre seurustelee Mashan kanssa, hengaa kavereidensa kanssa ja viettää muutenkin normaalia elämää.

Mitä ikinä “normaali” sitten “Etanamaailmassa” tarkoittaakaan. Byrokraattis-totalitaristisessa järjestelmässä poliisin kanssa tekemisiin joutuminen on lähestulkoon pahinta, mitä Arrelle voisi tapahtua, mutta muistosalissa tulisi käydä säännöllisesti kadonneita muistelemassa, jotta heidät olisi mahdollista vielä löytää. Esimerkiksi paikalliseen pilvenpiirtäjään kiinnittyneen etanan läpi kävelemällä.

Arren arjessa tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista omituista, joista osaan hän suhtautuu suht tyynesti – ja osa yllättää Arrenkin perusteellisesti. Myös ministeriössä havaitaan, että jotain suurta on tapahtumassa, kun ennustetut mallit ja tavanomainen toiminta eivät tuota normaalin rajoissa olevaa tulosta. Arre huomaa pian olevansa ylemmän virkamiehensä kanssa tapahtumien keskipisteessä.

yhä useampi kysyi häneltä, missä tietyn numeroinen koju oli. Arre yritti neuvoa heitä parhaansa mukaan. Tämä oli niin tyypillinen virastomoka – organisoidaan täydellisesti kaikki, paitsi se viimeinen ja olennaisin käytännön seikka, joka tekisi elämästä helpompaa kaikille osapuolille. Arre kihisi kiukusta ja käski kunkin tarkastuspisteen virkailijoita laittamaan esille lapun, jossa kerrotaan kojun numero. (52%)

Mitä? Mikä?

Spekulatiivisen kirjallisuuden hienoin ja houkuttelevin piirre mielestäni mielikuvituksen rajojen siirtäminen vielä vähän pidemmälle tuntemattomaan. Kaiken yllä etana hyppäyttää tätä rajaa kerralla melkoisen mitan luomalla omalakisen maailman, joka on koherentti käsittämättömyydessäänkin. Esimerkiksi paikallinen eläimistö muodostuu suurelta osin uwauwista, tunnettujen eläinlajien yksilöllisistä sekasikiöistä. Paikallinen kaupunki muistuttaa osiltaan monia tunnettuja suurkaupunkeja – mutta muuttaa muotoaan niin sisäarkkitehtuurin kuin tieverkostonkin suhteen joka yö kuin Oubliette** (tosin täysin eri syistä).

Vaikka maailma tuntuu aluksi aika sillisalaattimaiselta, tarinan edetessä monet seikat saavat selityksensä. Honkonen ei sorru selittelemään, vaan lukijalla on rehellinen mahdollisuus yhdistää itse vihjeitä ja luoda palasista lopullista kuvaa.

Kaiken yllä etanan palapeli on mielenkiintoinen – mutta kirjan loppupuolella selityksensä saavista tyylillisistä valinnoista johtuen raskas lukea. Teoksessa ei ole lainkaan dialogia keventämässä, kevennystä kaipaava lukija joutuu tyytymään kauhuun. Epätavallisessa maailmassa tapahtuvien epätavallisten juttujen osoittamiseksi Honkonen joutuu kuvaamaan myös jonkin verran tavallista arkea, joka tuntuu hieman tylsältä ja vauhdittomalta kaiken uskomattoman seassa.

Arre ja Masha halasivat toisiaan ja puhua pälpättivät, helpotus ja lievästi hysteerinen nauru kuplivat vatsassa. He olivat molemmat olleet peloissaan, mutta helvetti – he olivat käyneet poliisilaitoksella ja päässeet ulos ongelmitta! (15%)

Vaikka Kaiken yllä etana kaiuttaa mm. Philip K. Dickin Palkkionmetsästäjää ja Simulantteja sekä Franz Kafkan Linnaa, romaani on hyvin omaperäinen ja omintakeinen rubikinkuutio. Se tuntuu tutkiskelevan viime vuosina erityisesti itseapukirjallisuudessa ollutta kysymystä siitä, voimmeko vaikuttaa maailmaan vain suuntaamalla itsestämme ajatuksia ja toiveita universumiin. Millainen maailma se olisi, joka toimisi näin?

***

* Erään viimevuotisen käsikirjoitusversion perusteella ymmärsin vielä vähemmän, joten lopulliseen kirjaan on lisätty kohtauksia, jotka auttavat lukijaa sulattamaan maailmaa paremmin. Mahdollisesti odotushorisonttini oli myös suuntautunut enemmän janosiaaniselle taajuudelle tällä toisella lukukerralla.

** Hannu Rajaniemen Kvanttivaras.

***

Janos Honkonen: Kaiken yllä etana
Kansi: Heli Hintikka
Osuuskumma-kustannus
s. 321

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on suunnattoman vaikuttava esikoisteos, joka jättää pitkät ja syvät jäljet.

Miehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä, eikä kukaan sitä erityisemmin ihmettele. Se ei ole uskonkysymys. Naiset hoitavat kaiken sen, mikä miehiltä jää. Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. (s. 87)

Naiseuden kuorolaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu raottaa verhoa vanhoillislestadiolaiseen elämään. Samalla se  tulee pohtineeksi sieluunkäyvästi naisen ruumiillisuutta. Suomalaisesta valtavirtatavisarjesta poikkeavan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden kuvaus kiteyttää taitavasti monia naiseuden ja äitiyden kipupisteitä. Romaanin vahvasti tyylitelty kieli lainaa niin Raamatusta, seuroista kuin runoudestakin. Ylevöittäessään ja etäännyttäessään lukukokemuksen arjesta se vie mukanaan omalakiseen romaanin maailmaan. Samalla se tulee päästäneeksi lukijan tirkistelyn synnistä.

Taivaslaulu vaikuttaakin kuorolaululta, jossa yhtyvät monet tarinat, niin lasten, naisten kuin miestenkin. Yksityisen yleistäminen on romaanissa onnistunut loistavasti. Taivaslaulu puhuttelee kaikenlaisia naisia, jotka ovat ehtineet kokemaan omia rajojaan: fyysisiä ja henkisiä, yksityisiä ja yhteisöllisiä, absoluuttisia ja hetkittäin havaittavia. Keskiössä on ruumiillisen ja henkisen minän yhteistoiminta moniaine epäsuhtineen ja ristiriitoineen, joka  huipentuu hyvän ja pahan, kilvoittelun ja syyllisyyden, jaksamisen ja uupumuksen, tyytyväisyyden ja häpeän kaksintaisteluksi. Siinä, missä Maija Meikäläiselle nämä ovat yksityisiä asioita, Vilja Vanhoillislestadiolaisen kamppailut ovat yhteisön asia.

Entä jos ruumis pettää hengen sopimuksen?

Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, vatsanahkaani potkivat uudet pienet jalkaterät. Ja kun vaahterat ovat taas keltaiset, minä haen ullakolta rattaisiin vauvankopa, joka ei ole ehtinyt pölyyntyä. (s. 38)

Tarina kietoutuu Viljan ja Aleksin parisuhteen ja perheen lämpöön. Vilja raskautuu, synnyttää, hoivaa ja rakastaa, kerta toisensa jälkeen. Aleksi rakastaa ja hoivaa Viljaa ja lapsia. Ollaan niin kuin pitää. Paitsi Vilja ei ole. Vilja alkaa tuntea käytön jäljet kehossaan. Vaikka kuinka on uskoa ja seurat virvoittavat väsyneen äidin kerta toisensa jälkeen, hengen kilvoittelu ja vartalon väsymys käyvät hivuttavaa kaksintaistelua, johon joutuvat osallistumaan myös lapset ja mies. Kaikki Jumalan lahjat on otettava vastaan, kertaavat usko(nto) ja yhteisö monin tavoin. Voiko kaikkeen kuitenkaan taipua, taittumatta?

Nyt nää nuket menis nuorteniltaan. Ne menis ihan innoissaan, ku siellä olis aiheena seurustelu. Kaikki haluais joskus seurustella. Kaikki haluais joskus naimisiin. Ainaki jos pojat ei ois niin lapsellisia. Ainaki jos tytöt olis tarpeeksi kauniita. Ainaki jos ei sais liikaa lapsia. (s. 88)

Naisen osa – epäinhimillisen inhimillinen osa

Taivaslaulu hyödyntää näkökulmatekniikkaa monipuolisesti. Tarina kulkee minäkertojien voimin, mutta vanhoillislestadiolaisesta uskosta ja yhteisöstä lukija saa tietoa niin anonyymin bloggaajan ja blogikommenttien kuin nukkeleikkienkin kautta. Viimeksimainitut ovat erittäin hyödyllisiä vanhoilislestadiolaisuutta tuntemattomille, sillä niissä käsitellään usein mediajulkisuutta saaneita kohuilmiöitä, kuten hoitokokouksia ja pedofiliaa, yhteisön sisäistä logiikkaa ja ajatuksia valottaen. Pääasiasta, naisen osasta, ei kuitenkaan ikinä irtauduta monen sivun ajaksi.

Taivaslaulussa erityisen mielenkiintoista on naisen ruumiillisuuden ja toisaalta intellektuaalisuuden (tai henkisyyden, miten näitä nyt haluaakin nimitellä) välisten jatkuvien haasteiden rehellinen käsittely. Äitiydessä ruumiillisuus nousee erittäin määrääväksi tekijäksi naisen elämässä. Kohdussa kasvava sikiö ottaa tilaa, tekee aiemmin hallitusta hallitsemattoman. Toisaalta toisen palveluksessa toimiva ruumillisuus ei lopu synnytykseen: imetys, kasvatus ja hoiva vaativat tilaa, aikaa ja kädet, sydämestä puhumattakaan. Miten tämä sovitetaan yhteen oman minuuden toteuttamisen, omana minänä olemisen kanssa silloin, kun ei haluaisi, että itse katoaa täysin äitiyden taa? Vaikka lapset ovat toivottuja, äitiys ei silti välttämättä riitä elämän sisällöksi.

Tällaiseen intellektuaalisen ja ruumiillisen ristiriitaan voi samastua, mikäli ei olisi kuin yksi lapsi. Taivaslaulussa henkisen ja ruumiillisen haasteet viedään äärimmilleen. Mitä, jos henki olisi kyllä altis, mutta ruumis laittaa hanttiin? Jos ruumis laittaa hanttiin, meneekö mieli kuitenkin perässä, omien ja yhteisön oletusten ja toiveiden vastaisesti? Joudutaan todella vaikeiden kysymysten eteen: onko tärkeämpää huolehtia Jumalan jatkuvasta luomistyöstä, vai huolehtia jo luoduista lapsista*? Milloin liika on liikaa? Voiko liika olla liikaa? Miksi se ei ole sitä kaikille? Onko se liikaa, jos se ei ole sitä kaikille? Missä on vika?

Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi? (s. 45)

Vahva nainen, heikko nainen, oikea nainen, huono nainen?

Taivaslaulu on eräällä tapaa jopa feministinen (tai post-feministinen) romaani. Se luotaa vahvan naisen myyttiä, myöskin heikon naisen myyttiä, tavalla, jota perheen ja uran lupaava feministinen retoriikka ei aina edes tunnista. On yllättävää (mutta tarkemmin ajatellen erittäin loogista), että ruumiillisuuden diskurssia herättelevä teos tulee nimenomaan uskonnollisesta yhteisöstä. Erityisen järkyttävää on, että valtavirtayhteisössä voi tunnistaa samoja naisen ruumiillisuuden hallinnan elkeitä ja äitiyskilvoittelun soidinmenoja, toki lääketieteen, lastenkasvatusohjeiden ja päivälehtien pääkirjoitusten neutraaliksi naamioituviin asiantuntijalausuntoihin paketoituina. Pauliina Rauhalan teos ehkä kutsuu lukemaan vanhoillislestadiolaisuuden kuvausta, mutta vie lopulta syviin, sanattomiin kokemuksiin.

***

*Romaanissa selitetään, miksi tämä vanhoililslestadiolaisen yhteisön ulkopuoliselle varsin selkeä kysymys voi olla uskovaiselle hyvin vaikea.

***

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2013
281 s.

Kirjakaksikko: Dorrenstein & Dorrenstein

Renate Dorrenstein on alankomaalainen toimittaja-kirjailija, joka rakentaa romaaneihinsa vahvoja jännitteitä, joiden kautta hän kommentoi yhteiskunnallisia ja sosiaalisia kipupisteitä. Dorrensteinin teokset Hyvä äitipuoli ja Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa edustavat sitä paljon parjattua realistista nykyromaania, joka ei uudista kirjallisuutta tai haasta lukijaa. Vai haastaako?

Hassua vain, että ulkomaailman silmissä viisikymppinen nainen oli ihminen, jolla ei ollut enää paljon mitään väliä. (Pojallani on… s. 103)

Dorrenstein tuo teoksissaan näkymättömän näkyväksi antaessaan äänen keski-ikäisille naisille ja heidän elämänkokemuksilleen. Keski-ikäinen nainen tuntuu olevan ihmiskunnan umpisuoli: se on näkymätön, sen tarkkaa funktiota voi vain arvailla, eikä sen olemassaoloon tarvitse kiinnittää huomiota niin kauan kuin se jatkaa tavanomaista toimintaansa. Dorrenstein näyttää, millaista sisäistä elämää keski-ikäisellä naisella voi olla.

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli (WSOY 2013)

Hyvä äitipuoli kertoo keski-ikäisestä uusperheen äidistä, joka työelämässään on arvostettu käsityötaiteilija ja kotielämässään vähätelty vaimo ja inhottu äitipuoli. Dorrenstein kaivautuu tähän perustavanlaatuiseen ristiriitaan julkisen ja kotoisen minän välillä näyttäen sen tekevän ihmeitä ihmisen psyykelle: roolien yhteismitattomuus arvioidaan niin päähenkilön kuin hänen aviomiehensä ja tytärpuolensa näkökulmasta. Dorrenstein kysyy, pitääkö tällainen tilanne hyväksyä tai voiko sen ylipäänsä sisimmässään hyväksyä?

Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa on tarina vaihdevuosiaan läpikäyvästä Heleenistä, jonka elämässä lasten kasvaminen itsenäisiksi ja oman äidin muuttuminen täysin riippuvaiseksi sekoittaa totutut perhekuviot. Miten ottaa vastaan omien lasten poissaolo omasta elämästä ja äidin tunkeutuminen jälleen oman elämän keskiöön, tällä kertaa hoivattavana?

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa (WSOY 2009)

Pojallani on seksielämä… kertoo, päin vastoin kuin otsikosta olettaisi, enemmän siitä, miten minä luen äidille punahilkkaa. Jos Lisa Genovan romaanissa Edelleen Alice näytettiin, miltä Alzheimerin tautiin sairastuminen tuntuu ja osoitettiin, miten omaiset voivat parhaimmillaan auttaa muistisairauteen sairastunutta vanhempaansa, Dorrensteinin teos kertoo kaunistelematta, miltä muistisairaan tyttärestä näyttää ja tuntuu vanhemman sairastuminen.

Perheroolit heittävät kuperkeikkaa lapsen arjessa, vaikka etenkin sairastunut vanhempi elää yhä kauempana arkitodellisuudesta, ja tilanne elää jatkuvasti etenkin sen suhteen, kuinka itsenäistä elämää vanhempi kykenee turvallisesti elämään, ja kuinka paljon hän tarvitsee hoivaa lapseltaan – jonka oma arki omien terveys-, työ- ja perhe-elämän haasteineen pitää myös pystyä pitämään kasassa. Kuinka paljon ihminen jaksaa tulipalojen sammuttelua kantaessaan samalla koko ajan taakkaa siitä tietoisuudesta, että ne olisi oikeastaan pitänyt voida ennaltaehkäistä? Missä kulkevat jaksamisen rajat?

Molemmissa kirjoissa kulkee punaisena lankana arkipäivän arvostuksen ja kunnioituksen problematiikka. Keski-ikäisen naisen ja äidin ajatukset, elämä ja teot, mikä niiden arvo on? …Ja minä luen äidille punahilkkaa näyttää myös sen, kuinka vaikea on sopeutua siihen, että itse on syyllistynyt samaan vähättelyyn tai sivuuttamiseen, mitä kokee muiden osalta astuessaan itse tähän näkymättömien armeijaan.

Dorrensteinin teokset tuovat banaaleihin kliseisiin julmia jännitteitä ja vastakkainasetteluita.  Tunnelmaa kevennetään säännöllisesti huumorin keinoin, joten lukukokemus poukkoilee viihdyttävästi arkipäivän kauhun ja komedian välillä.

***

Renate Dorrenstein: Hyvä äitipuoli
Suom. Sanna van Leeuwen hollanninkielisestä alkup. De Stiefmoeder
Kansi: Anna Makkonen
WSOY 2013
205 s.

***

Renate Dorrenstein: Pojallani on seksielämä ja minä luen äidille punahilkkaa
Suom. Titia Schuurman hollanninkielisestä alkup. Mit zoon hat een 
seksleven en ik lees mijn moeder Roodkapje vor
Kansi: ?
WSOY 2009
214 s.