Tag Archives: raportoiva

Hanna Matilainen: Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon

Hanna Matilainen: Mitä kummaaHanna “Morre” Matilaisen Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon on hyvä yleisopas kotimaiseen realistista kirjallisuutta enemmän tai vähemmän sivuavaan proosaan. Teos jakaantuu useaan osaan, joissa käydään läpi spekulatiivisen kirjallisuuden historiaa, kotimaisia julkaisijoita ja muita toimijoita sekä kotimaisten kirjailijoiden spefituotanto 1800-luvulta lähtien. Mitä kummaa sopiikin peruskartaksi niin aloittelevien kuin kokeneempienkin lukijoiden seikkailuille kotimaisen spefin maailmassa. Simppelin ilmaisutyylin ansiosta teos sopii myös nuorten lukijoiden tietokirjaksi.

Spekulatiivinen fiktio on 2000-luvun alussa yleistynyt kattotermi tieteis- ja fantasiakirjallisuuden eri lajeille maagisesta realismista paleofiktioon, hard scifiin ja wuxiaan. Mitä kummaa luotaa lyhyesti näiden kirjallisuuslajien kansainvälistä historiaa 1600-luvulta lähtien. Lyhyys on varmasti tarkoituksenmukaista tällaisessa yleisesittelyssä, mutta historiallisen utopia- ja seikkailukirjallisuuden ystävänä pidän historiallisen kirjallisuuskatsauksen osuutta riittämättömänä.

Keskiaikaisen kirjallisuuden esittelyssä olisi tullut ottaa esille fantastinen matkakirjallisuus. Renessanssikirjallisuutta ei teoksessa käsitellä lainkaan, mutta mielestäni aivan muutamakin lause runous- ja näytelmäkirjallisuuden suuntaan olisi auttanut lukijaa hahmottamaan tieteis- ja fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta tuona taiteiden kukoistusaikana. 1600-luvun esittelyssä olisi voinut nostaa esille esimerkiksi Tommaso Campanellan Aurinkokaupungin tai Lady Margaret Cavendishin Blazing Worldin. 1700-luvun tieteis- ja fantasiakirjallisuutta esitellessä olisi voinut pohtia pikaisesti seikkailu- ja matkakirjallisuuden räjähdyksen vaikutusta spefikirjallisuuden ja realismin rajoihin aikana, jolloin A:lla alkavat mantereet lakkasivat pikkuhiljaa olemasta täysin valkoisia läiskiä maailmankartalla, ja tieteelliset löydöt kiihottivat mielikuvitusta. Hieman pidempi historiakatsaus olisi auttanut ehkäpä myös selittämään tarkemmin fantasian ja scifi-kirjallisuuden eroa, joka jää nyt valitettavan pintapuoliseksi.

Matilaisen teoksen vahvuus nimenomaan kotimaisen spefikirjallisuuden kartoittajana tulee esille teoksen seuraavissa osioissa, joissa selvitetään kotimaisen (intohimo)lukijakunnan, fandomin, toimintaa ja listataan kotimaiset spefikirjailijat ja heidän teoksensa. Spefikirjallisuus on monia muita proosalajeja sosiaalisempaa, jopa performatiivisempaa, sillä lukijakunnalla on pitkät ja tiivit yhteydet toisiinsa. Niinpä suurimmista kaupungeista löytyy klubeja, joissa lukijat tapaavat toisiaan säännöllisesti ja epämuodollisesti ja Suomessa järjestetään vuosittain useita coneja, eräänlaisia erikoistuneita kirjamessuja, joissa kohtaavat niin kirjailijat, kustantajat kuin spefiharrastajatkin. Mitä kummaa kannustaa osallistumaan – ja auttaa julkaisu- ja kirjailijaesittelyiden avulla laajentamaan omaa spefituntemustaan.

Kirjailijaesittelyt ovat kompakteja. Kirjailijalistaan on kerätty niin leimallisia spefikirjailijoita kuin yleiskirjailijoitakin, joiden tuotannosta on mainittu vain spefikirjat. Kirjailijaesittelyjen bibliografioiden avulla voisi vaikka aloittaa suomalaisen spefin keräilyharrastuksen. Lähdeluettelo ja julkaisuesittely – suuri osa kotimaisesta spefistä ilmestyy alan aikakauslehdissä – auttaa lukijaa pidemmälle spefiharrastuneisuudessa. Mitä kummaa on kaikkiaan hieno avaus uudelta spefitietokirjailijalta ja kaivattu yleisnäkemys suomalaisen spefin tilaan näin 2000-luvun alussa.

Hanna Matilainen: 
Mitä kummaa – Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Avain 2014
191 s.

Kirjakaksikko: Henki menee Helsingissä

Helsinki on ollut yksi kotimaisen kirjallisuuden vaarallisimpia paikkoja jo 1930-luvulta saakka. Näin Helsingin 200-vuotisjuhlavuonna on syytä kiinnittää huomiota myös näihin pääkaupunkimme synkempiin populäärikultturelleihin kasvoihin. Mika Waltarin Kuka murhasi rouva Skrofin? vuodelta 1939 edustaa perinteistä salapoliisiromaania siinä missä Juha Nummisen Henkipatto näyttää helsinkiläisen alamaailman tuoreemmat kasvot.

***

Mika Waltari taisi historiallisten lukuromaanien lisäksi myös kevyemmän viihdekirjallisuuden metkut. Vuonna 1939 ilmestynyt Kuka murhasi rouva Skrofin? on ensimmäinen Waltarin kolmesta komisario Palmu -salapoliisiromaanista. Teos on juoneltaan perinteinen whodunnit-romaani, vaikka minäkertojana ei toimikaan salapoliisi itse vaan hänen avustajansa Toivo Virta.

Waltari rakentaa salapoliisiromaaninsa kansainvälisten esikuvien mukaan. Romaani on salapoliisikertomukseksi erittäin vähäverinen: tarina pyörii yhden murhan selvittämisen ja yhden romanttisen kuvion ympärillä. Henkilöhahmot ovat kliseisiä dekkarien perushahmoja. Scotland Yardina toimii Rikospoliisin päämaja ja pääosin selvitystyö hoidetaan näytelmämäisesti niin murhatun rouva Skrofin kuin epäiltyjen nuorukaistenkin asunnoilla. Romaaniaan varten Waltari on selvittänyt paitsi rikospsykologian, myös etsiväntyön teknisen suorittamisen uusimmat tuulet. Ajan ja helsinkiläisen hengen mukaan näemme myös vilahduksia nuorten aikuisten hippastelusta Hotelli Helsingissä.

Moderni yläluokkainen Helsinki mahdollistaakin varsin uskottavan salapoliisijuonen. Helsingin humu ajankohtaisine ilmiöineen kuten valepastoreineen, cocktaileineen, luksusasuntoineen, vuokrakortteereineen, etsivineen, huumehöyryineen, opiskelijajäynineen, tanssijattarineen, autoiluineen ja porttikongeineen edesauttavat romaanin verrattain dynaamista etenemistä ja kiihkeää cityelämän tuntua. Kuka murhasi rouva Skrofin? onkin kaikilta osa-alueiltaan tyylipuhdas ja linjakas perinteinen salapoliisiromaani.

***

Waltarin Helsingissä murha tapahtuu paremmissa piireissä, mutta Juha Nummisen rikosromaani Henkipatto esittää lukijalle 2000-luvun alun Helsingin pahemmista piireistä käsin. Numminen kuljettaa lukijaa toinen toistaan ankeammissa helsinkiläismiljöissä: Käpylän öisellä pääkadulla, Kallion hävyttömissä vuokrakasarmeissa, Pitäjänmäen ankeilla pienteollisuustonteilla ja suomalaisen keltaisen lehdistön toimituksissa. Miljöiden rappioglamour soi hyvin yhteen romaanin synkeän humoristisen veijaritarinan kanssa.

Henkipaton alkuasetelma muistuttaa chick lit -romaania. Freelancer-rikostoimittaja Henrik Lahtinen on pulassa esitettyään uudelle ja varakkaalle hoidolleen varakkaampaa kuin onkaan. Miten saada nopeasti pankkitilin balanssi tasolle, jolla pitää hengissä suhteen laatu- ja määrätietoiseen naiseen? Onneksi nainen lähtee lomailemaan, ja Henrik voi keskittyä ratkaisemaan ongelmaansa. Ratkaisuksi Henrik on keksinyt myyvän rikosromaanin kirjoittamisen. Taustatyötä tehdessä rikos muuttuukin romaanin aiheesta osaksi päähenkilön henkilöhistoriaa Henrikin suorittaessa täysverisen murhan puolivahingossa. Ja hups vaan, yhtäkkiä Henrikillä on myös massia enemmän kuin laki sallii. Rangaistusta Henrik ei toki mieluusti kärsisi nopeasta arvonnousustaan. Täytyy siis peitellä jälkensä ja tasapainoilla muiden osingoille pyrkivien kanssa.

Henkipatossa kaikki liittyy kaikkeen. Niinpä Henrikin vahinkolaukaus ja -varkaus johtavat hänet keskelle rikostutkintaa, jonka osasena hän itse on niin toimittajan kuin epäillyn ominaisuudessa. Eikä siinä vielä kaikki. Rikosvyyhtiin liittyvät päähenkilön hyvin tuntemat helsinkiläisen alamaailman toimijat: pääkaupunkiseudun poliisit, venäläinen mafia, virolainen palkkatappaja, kantakapakan omistaja, oma veli, kansanedustaja… Numminen pyörittää laajaa henkilögalleriaa hyvin ja huolella. Päähenkilön tausta on huolella mietitty ja mieshahmot ylipäänsä tuntuvat inhimillisiltä Nummisen latteisiin naishahmoihin verrattuna.

Moderni alaluokkainen Helsinki mahdollistaa varsin uskottavan rikoskertomuksen. Silminnäkijäkertomuksen omakohtaisuus antaa kirjailijalle mahdollisuuden luodata murhaajan tuntoja motiiveista jälkipyykkiin. Numminen pitää kuitenkin pintansa rikoskirjailijana: tunteilu ei turhaan katko verevän rikosromaanin rytmikästä juonenkuljetusta. Henkipatto on verevä ja viihdyttävä miehisten miesten toimintaromaani.

***

Mika Waltari: Kuka murhasi rouva Skrofin?

Kansi: Päivi Puustinen

Otava 2001 (alkup. 1939)

237 s.

***

Juha Numminen: Henkipatto

Kansi: Mika Tuominen

WSOY 2005

334 s.

***

Timo Vuorensola jne: Näin tehtiin Iron Sky…

Iron Sky-kirjan kansi

Vuorensola &al.: Näin tehtiin Iron Sky eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä. Kansi: Mainostoimisto Zeniitti Oy (Docendo 2012).

Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä -teoksessaan Iron Sky -elokuvan tekijät kertovat, kuinka temppu tehdään, kukin omasta näkökulmastaan. Uskomatonta kyllä, tekijät toivottavat kaikki tervetulleeksi yhteiselle hiekkalaatikolle leikkimään heidän(kin) leluillaan. (Epätyypillistä suomalaisessa kulttuurielämässä, vrt. Suuri Mutuhuttukohu selittelevine jälkimaininkeineen.)

Niinpä tämä kirja valottaakin paitsi elokuvan syntyprosessia (Star Trek, sauna ja jengi), myös tuotanto- ja julkistusprosesseja, jotka tämän elokuvan kohdalla poikkeavat aika lailla totutusta. Avoimuus, havainnollisuus ja hyvä läppä ovat tämän teoksen vahvuuksia. Kirja solahtaa mukavasti elokuva-alan maallikonkin mukavuusalueelle, vaikka tekijät ovat rampanneet luennoimassa samaa asiasisältöä elokuva-alan ammattilaisille. Itse elokuva on vahvasti visuaalisesti läsnä läpi teoksen.

Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä (Docendo 2012) päästää ääneen ohjaaja Timo Vuorensolan (3 krt), tuottaja Tero Kaukomaan (3 krt), CGI-tuottaja Samuli Torssosen (1 krt), yhteisöpäällikkö Jarmo Puskalan (1 krt), some-päällikkö Pekka Ollulan (1 krt) ja tiedottaja Janos Honkosen (1 krt). Kirjan artikkeleita yhdistää asiasisältöjen moninaisuudesta huolimatta tarinoiva ote ja naseva väliotsikointi jäsentää tarinoiden seuraamista. Tarinallisuus tukee tässä teoksessa informatiivisuutta parhaalla mahdollisella tavalla. Vaikka Puskala vihjaakin artikkelissaan, että hyvän tarinan ja totuuden välillä kannattaa valita hyvä tarina (s. 124), eikä kirjan artikkeleissa syväluodata kaikkia ammattisalaisuuksia, vaikuttaa useimmissa artikkeleissa pysytyn tarinoidessakin rehellisyyden puolella.

Kirjan artikkelit alkavat Torssosen lyhyellä yleishistoriikilla ja jakautuvat karkeasti ottaen elokuvan sisällön tekemiseen (Vuorensola, Puskala), rahoitukseen (Kaukomaa) ja yhteisöllisyyden luomiseen (Vuorensola, Honkonen, Puskala, Ollula, Kaukomaa) kaikin mahdollisin keinoin. Juuri yhteisön luominen jo elokuvan tekoprosessin aikana oli tässä elokuvassa paitsi sen valmistumisen elinehto, myös ennennäkemätöntä elokuvamaailmassa tässä mittakaavassa. Iron Skyn nettiyhteisöstä on pidetty (aiheestakin) suurta meteliä, mutta itseäni ällistytti tekijöiden kyky luovia virtuaalisten ja läsnäolevien ihmisten yhteisöjen välillä ja joukossa, sekä tarvittaessa muuntaa molempia toisikseen. Näkyvimmin tietysti muuntamalla elokuvan virtuaalinen nettiyhteisö käytännön katsojiksi ja rahoittajiksi, mutta toisaalta myös tuottaa oletusarvoisesti epäkiinnostuneista rahoitus- ja mediaresursseista osallistuviksi tekijöiksi.

Vaikka kirjan alkupuolen artikkelit olisivat hyötyneet vielä yhdestä oikolukukierroksesta, kirjan sisällön ja visuaalisuuden sinfonia kantaa kirjoitusvirheiden yli. Kuvallisuus ja osa kirjan sisällöstä toimivat paitsi kirjan sisällön havainnollistajana, myös elokuvan ja sen oheistuotteiden markkinointina. Markkinointi on kuitenkin luotu niin kevyellä kädellä ja toisaalta sisältöihin aiheellisesti sisältyvänä aspektina, ettei se häiritse.

Internetin ja erityisesti sosiaalisen median toiminnasta kiinnostuneille lukijoille kirjan yhteisöllisyys-artikkelit ovat erityisen antoisia. Vaikkei oman projektin kohteena olisikaan taiteen tuotanto, erityisesti Honkosen artikkeli osoittautunee hyödylliseksi, sillä siinä käydään läpi webbitiedottamisen perusteet. Ja jos oma projekti hyötyisi yhteisöllisestä rahoittamisesta, tämän teoksen luvut 7, 9 ja 10 kuvaavat yhtä onnistunutta yhteisörahoitusprojektia ja sen erinäisiä osatekijöitä, jotka vaikuttavat erinomaisen sovelluskelpoisilta.

***

Timo Vuorensola, Tero Kaukomaa, Samuli Torssonen, Jarmo Puskala, Pekka Ollula, Janos Honkonen: Näin tehtiin Iron Sky: eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan internetiä

Kansi: Mainostoimisto Zeniitti Oy

Docendo 2012

176 s.

***

Bret Easton Ellis: Paljastajat

Bret Easton Ellisin Paljastajat on jälleen eräs sukellus tunteettomien, toivottomien -80-luvun lopun uusrikkaiden lillinkeihin. 1990-luvulla American Psychon ja Glamoraman kirjoittajana tunnettu Ellis on, näin ounastelisin sen paremmin tietämättä, yksi varhaisimmista kulutuskulttuurin tulkeista. Hänen etäisen graafisissa väkivaltakuvauksissaan vilkkuvat Guccit ja Armanit, Jaguaarit ja Porschet vähintään yhtä taajaan kuin 2000-luvun alun materialistisessa chick litissäkin. Onkin mielenkiintoista, miten brändien pudottelu on muuttunut 1980-luvun juppikulttuurin naurettavasta lieveilmiöstä 2010-luvun oleelliseksi menestysfaktoriksi.

Paljastajat (Pikku-Idis 1994, suom. Mauri Ronimus, alkup. The Informers) ei ole huono, sen sisältö vain on vastenmielistä. Paljastajat on Easton Ellisin opiskeluaikanaan kirjoittamista novelleista kokoama romaani, jonka tarinoita yhdistävät löyhästi Los Angeles ja samannimiset henkilöhahmot. Tosin henkilöhahmoista on vaikea välillä sanoa, ovatko ne sattumalta samannimisiä vai todella saman henkilön uusi esiintyminen. Tämä johtuu kahdesta syystä: 1) Easton Ellisin henkilöhahmot muistuttavat esille tulevilta luonteenpiirteiltään suunnattomasti toisiaan ja 2) samannimiset hahmot saattavat tehdä keskenään niin ristiriitaisia asioita, että niiden lopputulema on varsin jakomielitautinen. Ottaen huomioon, että kaikki kuvatut henkilöt ovat arkeen kyllästyneitä nautintoaineiden väärinkäyttäjiä, elämysmetsästäjiä ja/tai teini-ikäisiä, molemmat vaihtoehdot sopivat kuvaan.

Paljastajien tarkoituksena on mitä ilmeisimmin paljastaa, miten päämäärättömät ihmiset pyrkivät täyttämään sisäistä tyhjyyttään ja hankkimaan toivottuja tunteita epätoivottuja paetessaan. Easton Ellisin paljastamat ratkaisut ovat shoppaus, pintaliito, addiktiot, seksuaalinen väkivalta ja väkivalta yleensä. Paljastajat ei varsinaisesti olekaan mukavaa luettavaa. Häiritsevintä kuitenkin on Easton Ellisin tunteettoman hypähtelevä raportointityyli. Kertojana on aina päähenkilö, joten uhrien näkökulma jää aina päähenkilön tulkinnan varaan, yleensä täysin näkymättömiin. Näissä novelleissa jokainen päähenkilö on äärimmäisen itsekäs oman elämänsä uhri, paitsi tietysti ne lukemattomat nimettömät päähenkilöiden uhrit.

Paljastajien novelleista koskettavin on Kirjeitä L.A:sta, jossa nuori opiskelijatyttö itärannikolta kirjoittaa Losiin saavuttuaan kirjeitä tykkäämälleen pojalle, joka jäi itään. Kirjeet muodostavat kasvukertomuksen, tai pitäisikö sanoa degeneraatiokertomuksen, jossa tyttö hukkaa itsensä jonnein kyllästymisen, huumeiden ja pintaliidon takakujille. Omituisin on Kesän salaisuudet, joka on vampyyritarina – tunteeton (toisten) ihmisten ahdistelu ja hyväksikäyttö oman agendan edistämiseksi saavuttaa tässä novellissa jonkinlaisen rujon runollisen kulminaatiopisteensä. Pelkästään rujon ja vastenmielisen kulminaatiopisteensä Easton Ellisin paljastukset saavat novellissa Viides pyörä, jossa huumekolmikko puolihuolimattomasti kidnappaa 10-vuotiaan pojan kidutettavaksi, raiskattavaksi ja tapettavaksi.

Tartuin tähän kirjaan, koska Glamorama ei ollut saatavilla (ja American Psychoa en totisesti halua yrittää toista kertaa lukea). Tarvitsin kuitenkin jonkin Easton Ellisin, ihan vaan brändien kirjallisuushistorian takia. 90-luvulla brändit olivat kirjallisuudessa usein henkilön persoonattomuuden, hahmon itseyden häivyttämisen välineitä, välittömästi tunnistettavissa olevia merkkejä tyhjyydestä, vastenmielisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Easton Ellisin ei tarvitse kuin mainita Wayfarerit, ja lukija tietää jotain olevan todella perustavanlaatuisesti pielessä.

10-20 vuotta myöhemmin meillä on Blahnikit.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=YlUKcNNmywk&feature=related]