Tag Archives: romantiikkaa

#hotdudesreading

Matthias Stom #HotDudesReadingTällainen häshtäg on in just nyt @instagram. #osattiinennenkin

Lukeminen tekee muuten taviksenkin näköisestä välittömästi herkumman ja mielenkiintoisemman. Kokeilkaa vaikka aamun joukkoliikennevälineessä, kuinka sanaton yhteisymmärrys syntyy, kun vilauttaa hieman kantta kanssalukijalle. #flirtti #kevättärinnassa #muistot

Kaari Utrio: Oppinut neiti

Kaari Utrio: Oppinut Neiti

Kaari Utrio: Oppinut Neiti (Amanita 2011)

Historiallisen romantiikan kuningatar Kaari Utrio kaiuttaa tyylipuhtaassa epookkiromaanissaan Oppinut neiti rakastettuja englantilaisia 1800-luvun kartanoromaaneja pohjoisessa ympäristössä. Pietari tarjoaa loistoa ja yläluokan arkea, mutta romaani puhkeaa kukkaan romantisoidussa Lapissa, jossa luonto myötäilee ja vastustaa päähenkilöiden kohtaloita. Utrion kaava, jossa itsenäinen, omapäinenkin sankaritar antautuu näennäisen toivottomalle ja ehdottoman sopimattomalle rakkaudelle on perinteisyydessään lohdullinen. Siihen voi kääriytyä kuin lämpimään peittoon, varmana siitä, että yllätyksiä ei tule, jännityksen värinöitä kuitenkin.

– Jos haluat elämältä muutakin kuin viimeisen sijan, sinun kannattaa suhtautua vakavasti rajatarkastajaan, ja oikeastaan jokaiseen naimattomaan mieheen, vaikka kävisi yhdeksääkymmentä, Gustava Sjögren neuvoi.
– En ole tavannut ainuttakaan viisasta ja rakastettavaa vapaata miestä sen jälkeen, kun sinä veit vihille setä Sjögrenin, Sofia hymyili.
– Kysymys ei ole rakkaudesta, vaan asemasta ja elatuksesta. (s. 22)

Smolnan koulun kasvatti Sofia Malm on harvinaisen itsenäinen suomalaisneiti Pietarissa. Sotasankarin tytär Sofia ansaitsee oman elatuksensa kunniallisin keinoin, mutta hän on aatelispiireissä liikkuessaan kuitenkin toisen luokan kansalainen. Kun kohtalo heittää hänet huolehtimaan perheestään talviseen Lappiin, Sofian reipas ja peräänantamaton, itsenäinen ote elämään alkaa näyttää entistä tärkeämmältä – ja tuo hänelle ansaittua huomiota komeilta aatelismiehiltä. Mutta kuinka käy, kun Sofia joutuu palaamaan etelään, palkattomaksi kotiopettajatar-kodinhoitajaksi köyhtyneeseen aatelissukulaisperheeseen ja Lapista etelään seurannut skandaali uhkaa Sofian mainetta?

Utrio miksaa päähenkilössään Jane Eyren Elizabeth Bennettiin. Toimii.

Romanttinen tarinakin kaiuttaa tuttuja polkuja, mutta polut kulkevat tuoreilla turuilla. Oppinut neiti asettaa jännitteeseen sofistikoituneen, loisteliaan Pietarin, jossa taistellaan asemasta ja tulevaisuudesta pinnallisilla avuilla, ja lappalaisen pappilan ja erämaan, jossa taistellaan elämästä kynsin hampain. Luonnonhistoria ja kansatutkimus, joita runsaasti 1800-luvulla harrastettiin paremmissa piireissä, jämäköittävät ajankuvaa ja runsauttavat yläluokkaista ilmapiiriä tavanomaista epookkiromaania monimuotoisemmaksi. Sekä Pietarin loisto että Lapin lumo asettuvat lopullisesti skaalaan porvarillisen suomalaisen elämänmenon kanssa romaanin viimeisessä osassa, kun Sofia kohtaa kohtalonsa talvisessa Helsingissä.

Oppineessa neidissä käsitellään ikiaikaista teemaa, jota kiertävät niin naisten viihdekirjallisuus, chick lit kuin nuorten aikuisten ja tyttökirjatkin. Kuinka olla nainen, oikein? Epookkiromaanissa tämä kysymys siirretään ajan sovinnaisuussääntöjen ja romantiikkakäsitysten alaiseksi – mutta päähenkilön sisäinen maailma näyttäytyy edelleen ikiaikaisten ihmiskäsitysten* läpi. Toiveet ja tunteet koskettavat, mutta viihderomaanin konvehdinkevyellä hipaisulla.

***

* Ja ikiaikaisella tarkoitan tietenkin nykyaikaista, koska nykyihminen ei voi todellisuudessa asettua täysin historiallisen katseen ja tunne-elämän sisään. Kultt. hist. huom.

***

Kaari Utrio: Oppinut neiti
Kansi: ?
Amanita 2011
431 s.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori (Tammi 2013)

Veera Niemisen esikoisromaanissa Avioliittosimulaattori itäsuomalainen morsioehdokas Aino viettää kesäkuukauden länsisuomalaisen sulhasehdokkaan Jussin kotimaatilalla. Kestääkö salamarakkaus salamatyrmistyksen?

– Trekoli. Trädgård. Puutarha.
Sitten se pussaa minua otsalle ja kääntyy pois. Onneksi. Minä kiehun raivosta. Tai häpeästä. Niinpä tietysti. Miksi kutsuisimme puutarhaa puutarhaksi koska ruotsalaiset kutsuvat sitä trädgårdiksi. Jävla helvete.
(s. 106)

Avioliittosimulaattorissa tarinaa luonnehditaan yhdistelmäksi “Maajussille Morsianta, Unelmien poikamiestä ja Leidejä Landella” (s. 11-12). Se on, hupaisista sattumuksista myötähäpeän räimeeseen. Rakkauskertomuksen vuoristorata toisintaa ikiaikaisia prinsessasatuja, joissa heilastelun onnellinen loppu tarkoittaa häitä ja omaa ponitallia. Pahoja äitipuolia tai anoppiehdokkaita tarinassa ei esiinny: käsittämätön länsisuomalainen vaikenemisen kulttuuri sekä sulhon surullisen perhehistorian kuorruttamat isä ja eno omine omituisuuksineen riittävät vastuksiksi innokkaalle ja tarmokkaalle morsmaikulle.

Vaihto-oppilasvuositarinoita keskeiseltä jännitteeltään muistuttava romaani esittää länsisuomalaisen jäyhyyden ja itäsuomalaisen eläväisyyden kaksinkamppailu kitkeränä sopeutumistaisteluna, joka sisältää myös nuoren emäntäehdokkaan henkilökohtaisen kasvun talon tavoille. Huomiot länsisuomalaisesta elämänmenosta ovat kärjistettyjä, mutta osuvia, sikäli kun kyseessä eivät näytä olevan sukupolvien erot tai muut pikemminkin henkilökohtaiset kuin paikalliset ominaispiirteet.

Avioliittosimulaattori jatkaa ilahduttavasti annipolvailevan komediallisen suomichick litin vehnäpellonlaitaromantiikkaa iloisella, hupsuttelevalla otteella ja juurevalla asenteella. Toisaalta se myös shokeeraa terveen realisitisilla maalaisihmisen asenteilla, jotka saivat tällaisen peruskaupunkilaiskukkahattutädin ahdistumaan lihansyönnistään ja maidonjuonnistaan. Ihan tällaista vaikutusta harvemmilla yhden juonen chikkereillä on, (harvemmilla monitasoisilla klassikkoteoksillakaan) mutta pidän erittäin tervetulleena tällaista sivuvaikutusta, joka ryskii kirjan sivuilta tosielämään.

***

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2013
267 s.

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists

Neill Strauss: The Game

Neill Strauss: The Game (Regan Books 2005)

Kun Rolling Stone -lehden keski-ikäistyvä, kaljuuntuva toimittaja Neill Strauss sai toimeksiannon kirjoittaa kirjan maailman tykimmeistä pelimiehistä ja heidän iskutekniikoistaan, Strauss sinkosi itsensä PUA-kulttuuriin* ja -yhteisöön kahdeksi vuodeksi ja kirjoitti kokemuksistaan The Game -kirjan. Kun minä luin erään suht maalaisjärkisiä deittailuvinkkejä antavan opuksen, Linnea yllytti lukemaan em. Straussin kirjan. Jonka sain kahden minuutin vonkumisella Facebook -kaverilta, koska HelMet ei antanut.

Neill Straussin The Game -opuksen mukaan PUA-yhteisö on sosiaalisesti heikkolahjaisten miesten maanis-depressiivinen yhteisö, jossa eri tavoin rikkinäiset ihmiset taputtavat toisiaan selkään, kunnes ovat imeneet lajitovereiltaan kaiken tiedon tai rahat (riippuen siitä, kumpaa taputettavalla on) ja voivat aloittaa armottoman selkäänpuukotushipat. The Game -kirja puolestaan on – ja moraaliseen selkärankaani sattuu tämän myöntäminen – oikein hauskasti kirjoitettu autofiktiivinen romaani miesten ja naisten (mutta enimmäksen miesten) keskinäisten suhteiden vaikeudesta etenkin silloin, kun em. miehillä ja/tai naisilla on vaikeuksia tulla toimeen itsensäkin kanssa. The Game voi näyttäytyä niin ultimaalisena pokausoppaana kuin moraalisena opetuskertomuksena siitä, miksi pokauksen sijaan kannattaisi keskittyä tulemaan toimeen itsensä kanssa  ja sellaisten ihmisten kanssa, joista pitää.

There is nothing more bonding than succesfully picking up girls together. It is the basis for a great friendship. Because afterward, when the girls are gone, you can finally give each other the high-five that you’ve been holding back since you met them. It is the sweetest high-five in the world. It’s not just the sound of skin hitting skin; it’s the sound of brotherhood. (s.180)

Straussin päiväkirjamainen romaani seuraa hänen itsensä – pseudonyymi Stylen – kehitystä pelimiehenä oppi-isänsä Mysteryn** johdolla. Samalla se seuraa koko maailmanlaajuisen PUA-yhteisön kehitystä hetkellä, jolloin yksittäiset pelimies-gurut alkoivat pitämään erittäin kalliita workshoppeja ja myymään kirjoja pokauksesta, ja PUA-kulttuuri muuttui salaisesta alakulttuurista avoimeksi kaupalliseksi palveluksi.

[T]wo things dawned on the rest of the community. The first was that anybody could run a workshop. It didn’t take any special talent to point two girls out to a guy and say, “Go approach them.” The second was that the demand for seduction schooling was elastic. Guys would throw any amount of money at the problem to solve it. (s. 239)

The Game -teos on nerokas yhdistelmä antisankarin sankariksikasvukertomusta, (sosiaalisten) hylkiöiden bromancea ja eroottista novellikokoelmaa. Jos kirjan alussa keskeinen kysymys on, että johtuuko joidenkin miesten flaksi siitä, että he pyrkivät pokaamaan tilanteessa kuin tilanteessa, vai heidän aidoista iskutaidoistaan, kirjan lopussa päästään jo pohtimaan sitä, kenet kannattaa pokata ja jopa sitä, että miten saa pokattua juuri sen elämänsä naisen, jonka haluaa pokata. Pelimieselämänvaiheensa aikana Style havaitsee mm. että iskemisessä olennaista on:

  1. Itsevarmuus. Hän, joka näyttää viihtyvänsä itsensä seurassa saa muut viihtymään seurassaan.
  2. Antaminen. Hän, jolla on jotain annettavaa toiselle, saa toisen viihtymään seurassaan.
  3. Kuunteleminen. Kaikki viihtyvät hyvän kuuntelijan seurassa.
  4. Epätavoitteellisuus. Naiset viihtyvät sellaisen miehen seurassa, jonka elämäntarkoitus ei vaikuta olevan pokaaminen ja jota ei vaikuta hetkauttavan suuntaan tai toiseen, että saako hän tänä iltana vai ei.

Loput Mysteryn ja muiden PUA-gurujen takuuvarmoista pokaustempuista löytyvät The Gamesta. Kirjan punaisena lankana kulkee kaikesta huolimatta jokseenkin moralistinen punainen lanka. Onko oikein esineellistää muita ihmisiä omien tarpeidensa täyttämisen välineiksi? Miltä maailma, ihmiset ja ihmissuhteet alkavat näyttää, kun erilaiset sosiaaliset tekniikat täyttävät elämän? Millainen ihminen kokee hyväksi ideaksi täyttää elämänsä iskemisellä? Jos elämän täyttää pelimieselämäntapa, millaista elämää se on?

There are men in this world who hate women, who do not respect them, who call them bitches and cunts. They are not PUAs. PUAs do not hate women; they fear them. Simply defining oneself as a PUA – a title earned solely by the responses of women – one becomes doomed to derive his entire self-esteem and identity from the attention of the opposite sex. (s. 350)

The Game on niin sisällä PUA-kulttuurissa ja ylipäänsä kulttuurissa, jossa miehet pokaavat naisia, että yllättävän vähän sieltä löytyi mitään yleistä kulttuurikritiikkiä. Itse kuitenkin pohtimaan, kuinka outo on kulttuuri, jossa ainoastaan miehet voivat iskeä naisia. Toisaalta jäin pohtimaan, että jos sosiaalinen elämä on tekniikkalaji, niin naiset voivat varmaankin käyttää hyväkseen samankaltaisia temppuja kuin miehet – mahdollisesti käyttävätkin. Onko sosiaalinen elämä tekniikkalaji? Onko moraali keksitty taitamattomien huiputtamiseksi?

Project Hollywood was supposed to be a way to surround ourselves with healthy, helpful influences to better ourselves, our career, and our sex lives. Instead, the house had turned into a vacuum for needy males and neurotic females. It sucked in anyone with mental problems and scared away anyone of quality. (s. 356)

***

* PUA tulee sanoista Pick-up Artist ja tarkoittaa miespuolista henkilöä, joka tekee kaikkensa käyttääkseen naisten iskemisessä hyväkseen sosiaalisen kanssakäymisen tekniikoita, joista on toisten PUA-miesten mukaan apua naisten iskemisessä.

** Kyseessä on oikea ihminen. http://www.venusianarts.com/

***

Osallistun tällä kirjalla #lukutaitokampanjaan.

Neill Strauss: The Game: Penetrating the Secret Society of Pickup Artists
Kansi: Richard Ljoenes
Regan Books, 2005
452 s.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)

Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut vuoden New York Timesin Bestseller -listalla ja useampaan otteeseen Amerikan myydyin kirja. Johtuuko menestys a) jenkkien huonosta kirjamausta, b) hyvästä markkinoinnista vai c) kirjan mahtavasta parhaudesta?

Ehdottomasti c)! Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.

Strösselikuppikakusta tarjouspaahtoleipään

Kun fiksu ja cool newyorkilainen kirjoittajablondi Amy Elliot tapaa sattumalta komean toimittaja Nick Dunnen eräissä kirjailijabileissä, heidän kohtalonsa ovat sinetöidyt yhteen. Romanssi johtaa täydellisen avioliiton onnelliseen satamaan.

Kaikki, mistä en omassa itsessäni pidä, katoaa alitajuntani syövereihin. Ehkä pidänkin eniten siitä, millaiseksi itse muutun Nickin kanssa. Enkä tarkoita sitä mitä tunnen, vaan sitä millaiseksi todella muutun. Olen hauskaa seuraa. Olen hilpeä, olen valmis kaikkeen. Minulla on onnellinen, täysin tyytyväinen olo. Minusta on tullut vaimo! (s. 48)

Julma kohtalo heittää pariskunnan sykkivästä metropolista Nickin lapsuudenmaisemiin, pikkuruiseen, laman kourissa kärvistelevään maalaiskaupunkiin. Viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Mitä on oikein tapahtunut? Ja miten tästä eteenpäin?

Romaanissa seurataan nykyisiä ja menneitä tapahtumia vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmasta. Menneisyys näkyy etenkin Amyn katoamisen alkupäivinä Amyn päiväkirjan kautta, nykyisyys puolestaan Nickin selvitellessä, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja joutuessa rämpimään läpi ne tavalliset kuviot poliisikuulusteluista mediahuomioon ja appivanhempien kohtaamiseen. Lukijalle tilanne näyttäytyy melko suoraviivaisena, kunnes kummalliset yksityiskohdat alkavat lyödä läpi. Etenkin Nick ja Amy näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, kuka itsestään ja aviosiipastaan kertoo. Tällä tarinalla on todellakin kaksi hyvin erilaista puolta, joiden keskinäinen epäsuhtaisuus korostuu sitä enemmän, mitä pidemmälle Amyn ja Nickin tarinoissa päästään.

Olen aina uskonut, että pystyisin täydelliseen murhaan. Ihmiset, jotka jäävät kiinni, jäävät kiinni siksi, ettei heillä ole malttia: he eivät viitsi suunnitella. (s. 257)

Nupit kaakossa

Näkökulmatekniikka on Kiltissä tytössä perusteltua, sillä koko tarina on hahmovetoinen. Flynnin kertojahahmot ovat herkullisia karikatyyreja, jotka on koottu kulttuurissa tällä hetkellä täydellisinä pidetyistä vastakkaisen sukupuolen edustajien piirteistä – ja pahimmista vioista. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta Amy ja Nick ovat uskottavia, syviä hahmoja, jotka toimivat omassa viitekehyksessään loogisesti. Tämä herkullinen jännite nitkauttaa Kiltin tytön tavanomaisesta chick litistä moninuottiseksi lukunautinnoksi.

Kiltin tytön tarina yleistää mehevästi ja mukaansatempaavasti yksityisiä kipupisteitä taitavan kerronnan ja eläytyvän hahmonkuljetuksen avulla. Kiltti tyttö sisältää karikatyyreissaan myös melkoista kritiikkiä nykyisiä (amerikkalaisia) muodikkaita luonteenpiirteitä ja asenteita kohtaan. Osansa saavat ennen kaikkea median luomat suuret odotukset, joihin on oikean inhimillisen ihmisen vaikea vastata. Flynn näkee sekä naisten miehiin että miesten naisiin kohdistamat odotukset – ja tekee niistä yhtä lailla dramatisoitua pilaa. Samalla hän analysoi avioliittoinstituutiota suurten odotusten ja pettymysten näyttämönä: inhimillistä vuorovaikutusta ja läheisyyden mahdollisuutta; tarinoita joita kerromme itsellemme ja toisillemme, jotta kestäisimme menneisyyttä ja nykyisyyttä. Mikä olisi oikeasti totta?

***

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suom. Terhi Kuusisto engl. alkup. Gone Girl
Kansi: Bernard Ott
WSOY 2013
442 s.

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

Wodehousen viihderomaani Rahaa kuin Roskaa

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa. suom. Tauno Nurmio. Kansi: ?. Kannen kuvassa eräs kirjan kohtaus, joka ei ole romantillisesti, vaan jopa kapinallisesti latautunut. (WSOY, 1960)

P. G. Wodehouse (1881-1975) kirjoitti 96 kirjaa 21-vuotiaana aloittamansa kirjallisen uran aikana. Mikä vielä ällistyttävämpää, hänen tuotantonsa oli paitsi yleisömenestys myös kriittisesti arvostettua. Tällä hetkellä Wodehousen tunnetuinta tuotantoa ovat Jeeves-romaanit erityisesti Hugh Fryn ja Stephen Laurien nerokkaiden tv-adaptaatioiden ansiosta, mutta pitkällä urallaan kirjailija ehti paljon muutakin. Rahaa kuin roskaa on yksi Wodehousen muun tuotannon suomennetuista helmistä, ehta mies-chikkeri.

Ja kun sanon mies-chick lit, ehdottomasti en tarkoita jenkkiläistä fratiiria tai brittiläistä lad littiä, jotka perustuvat joko jonkin sortin machomisogyniaan (nautintoaineet, seksi ja urheilu) tai miehen sielunelämän tutkailuun (esim. Nick Hornby). Kyseessä on pikemminkin hupaileva viihdekirjallisuus, jossa köyhät ja ainakin jossain määrin kunnialliset miespäähenkilöt kaipaavat rikasta vaimoa. Ja onneksi kohtalo puuttuu peliin.

Rahaa kuin roskaa -romaanin peruskuvio muodostuu kahden brittiläisherrasmieskaveruksen finanssiratkaisujen ympärille. Lordi Biscuitillä (satunnaisesti myös Bisquit) on asema, arvonimi ja velkojia. Toimistosihteeri Berryllä on tyly pomo ja kuukausipalkka. Kumpikaan ei ole täysin tyytyväinen kuin poikamieheyteensä, mutta jostain on luovuttava elämän saattamiseksi tolalleen. Kun Berryn pomon amerikkalainen miljonääriperijäveljentytär purjehtii Lontooseen, Bisquit hommaa hänet välittömästi tätinsä suojelukseen ja päätyykin tädin suosiollisella avustuksella kihloihin tytön kanssa.

Ja siitä Wodehousen varsinainen ihmissuhdekeitos alkaakin sitten kiehua ja kuplia. Sis. reilusti romantiikkaa, moniaita sekaantuvia sivuhenkilöitä, useita kaahailukohtauksia, jonkin verran esikaupunkielämää ja muutamia herkkien naislukijoiden ymmärryksen ylikäyviä finansiaalisia kuvioita ja muita laskelmointeja. Paukkurautoja esiintyy erittäin maltillisesti. Kohtaloa kohdentavat oikeaan osoitteeseen tositarkoituksella niin miespäähenkilöt kuin naissivuhenkilötkin – avuttomuutta ei tässä kirjassa esiinny ja odotteluakin ainoastaan pakon edessä. Rahaa kuin roskaa käykin myös pikakurssista lemmenherättelyn jalossa taidossa.

Suomennos on paitsi onnistunut säilyttämään melko paljon Wodehousen alkuperäisestä nokkeluudesta, myös lisännyt (mahdollisesti tahattomasti) omiaan. Tai vähintään kieli on paikoitellen iloisesti vanhentunutta, esim. ‘tapaaminen’ on joka kerran ‘tapaus’. Ja mikä ettei, rakkauskertomuksessa.

Nykylukija jää miettimään, kuinka todellinen tai yleinen ilmiö rikkaan vaimon metsästys kalastelu on ollut, vai onko hupiarvo aikanaan liittynyt myös sukupuolirooleilla leikittelyyn. Toisaalta avion taloudellinen suunnittelu ei näytä vähentäneen romantillista panostusta tai painoarvoa, ainakaan kirjallisissa ilmentymissä. Olemmeko nykyään tiukkapipoisempia romantiikkamme suhteen, vai liittyykö tällaisen suunnitelmallisuuden tuomitseminen nimenomaan sukupuolirooleihin ja -odotuksiin?

***

P. G. Wodehouse: Rahaa kuin roskaa

suom. Tauno Nuotio (engl. alkup. Big Money)

Kansi: ?

WSOY, 1960 (2. painos, 1. painos 1938)

***