Tag Archives: saaristo

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)

“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.

“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?
” (s. 20)

Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on  kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?

Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.

Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)

Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?

***

* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
482 s.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbysta länteen

Leena Parkkinen: Galtbysta länteen (Teos 2013)

Karen on maannut kuusikymmentäviisi vuotta valveilla kellon lyödessä kolmea ja miettinyt (s. 73)

Leena Parkkisen romaani Galtbystä länteen häilähtelee yli kahdeksankymmenvuotiaan Karenin nykyhetken ja lapsuuden ja nuoruuden välillä. Ajan kulumisesta huolimatta Karen on tarrautunut kiinni hetkeen, jolloin hänen veljensä Sebastian tappoi itsensä tultuaan pidätetyksi murhasta. Karen uskoo tuntevansa Sebastianin, tietävänsä ettei tämä kykenisi murhaan. Mutta tunteeko Karen Sebastianin?

Leena Parkkinen punoo romaanissaan juonikudoksen niin nykypäivään kuin menneisyyteenkin. Kaikenkattavana teemana molemmissa on ulkopuolisuus. Ulkopuolisuuden kokemus voi syntyä asioista joita muut eivät näe – tai asioista jotka ovat silminnähtävissä, jopa käsinkosketeltavissa. Ulkopuolisuuden kokemuksen kohtaaminen ei ole helppoa: ei kokijalleen, eikä hänen läheisilleen.

Että vaikka eläinlääkärinrouvalle hymyillään ja häntä tervehditään, vaikka häneltä pyydetään reseptejä lahnahyytelöön ja istutetaan parempaan nojatuoliin, niin silti äiti on muualta. Ei saaresta, hänen ihonsa on kerta kaikkiaan liian valkoinen, hänen korostuksensa väärä sekä suomenkielisten että saaristoruotsia vääntävien keskuudessa. Kestää pari sukupolvea ennen kuin voi päästä saarelaiseksi.(s. 53)

Karen ja Sebastian leimautuvat erilaisiksi vanhempiensa vanavedessä: sotienvälinen idyllinen saaristo ei avaa hyväksyntäänsä ulkopuolisille. Nykyajassa persialaistaustainen teinityttö Azar on samassa asemassa: maahanmuuttajan tytär lasketaan maahanmuuttajaksi, vaikkei olisi ikänään asunut muualla kuin Suomessa. Kohtalo heittää Azarin ja Karenin yksiin bensa-asemalla, Karenin karatessa vielä kerran saaristoon selvittämään, miksi ja kenen kädestä raskaana ollut Kersti kuoli juhannuksena -47?

Parkkinen maalaa tarinansa niin nykyajassa kuin menneisyydessäkin taitavasti, runsain ja koskettavin sipaisuin, jotka antavat olettaa paljon enemmän kuin sanovat. Näin lukijaa kuljetellaan mukavasti hiukan tarinan edellä.

Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin? Kyllä, pieni ääni kuiskasi Karenissa. Kaikki olisi voinut olla toisin. (s. 74)

Kirjan alkupuolella keskitytään menneisyyteen, loppupuolella nykyisyys saa valta-aseman. Keikautus sopii teeman pohdintaan, ja tuntuu järkevältä valinnalta, mutta jättää historialliseen tarinaan uppoutuneen pohtimaan, miksi teemaa alleviivataan alleviivaamisen jälkeenkin kokemuksen samankaltaisuutta ajasta riippumatta? Olisiko kokemus syvempi, mikäli vertailukohta olisi haettava omasta elämänkokemuksesta, ei kirjan sivuilta?

Runsas kudelma näyttää teeman monipuolisesti, mutta jättää hahmot ohuehkoiksi. Juonissa luotetaan huomattavan paljon sattumaan. Värikkäästä kerronnasta nautiskelevaa lukijaa tämä tuskin haittaa lainkaan, pieteettisempi palapelinrakentelija ei luultavasti ole erityisen innoissaan. Parkkisen herkkä ja ymmärtäväinen ote inhimillisyyden ilmiöihin antaa kuitenkin lämpimän lukukokemuksen, joka näyttää miten jaettu ulkopuolisuus sitoo ihmiset yhteen erottamattomasti.

Mutta aika ja ihmiset muuttuvat vain vähän, Karen ajatteli. Aika vain valuu ja ympäröi ihmisen, sitä keskittyy uusiin verhoihin, hakemaan lasta tarhasta ja tarkkailemaan riisuuntuessa onko rinnoissa kyhmyjä, ja äkkiä kaula näyttää peilissä ryppyiseltä, hiukset lapsen ohimoilla vetäytyvät ja huomaa järjestelevänsä entisen miehensä hautajaisia. (s. 117)

***

Galtbystä länteen on arvioitu myös Saran, Lauran, Karoliinan, Jennin, Katjan, Sonjan, Arjan, Lukuneuvojan, Sannan, Katrin ja Hannan blogeissa.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Olen ehkäpä viimeinen suomalainen, joka luki Ulla-Lena Lundbergin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen saaristolaistarinan Jää. Tiivistunnelmainen ja -kerrontainen Jää on ensiluokkainen romaani, joka koskettaa ja jakaa elämänviisautta. Saarelaisyhteisö on Lundbergille kuin englantilainen maalaiskylä George Eliotille – linssi, jonka läpi kohdennetaan katse tulkitsemaan ihmiselämää.

Lundbergin käsissä vahvasti naisnäkökulmainen perheromaani kasvaa monitasoiseksi saaristolaisyhteisön ja -elämän kuvaukseksi, jonka punaisena lankana kulkee ajatus maalaisuuden ja saaristolaisuuden sisäsyntyisyydestä, mutta toisaalta omien juurten ja luonteen vaikutuksesta elämänkulkuun. Jää jännittyy taidokkaasi ahdistavuuden ja hurmaavuuden välille, affektit kasautuvat katarsista silmällä pitäen.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. (s. 159)

Jää alkaa nostalgisena saaristolaissatuna Kummelin nuoresta pappisperheestä, joka muuttaa toisen toisen maailmansodan jälkeen mantereelta Luodoille, jotka sijaitsevat jossain Ahvenanmaan ulkosaaristossa, Kökarin lähellä, mutta kaikkien karttojen ulkopuolella. Mona ja Petter alkavat määrätietoisesti rakentaa omaa elämäänsä vetoisessa pappilassa tyttärensä Sannan kanssa. Petterille tärkeintä on päästä sisään saarelaisyhteisöön hengellisen hyvinvoinnin paimeneksi, Mona on enemmän kiinni kodin ja maallisen hyvinvoinnin luomisessa niin keittiössä, navetassa kuin puutarhassakin.

Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä on niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä. (s. 111)

Jäissä luonto, jäissä ihmissydän…

Niin kesäisin kuin talvisin on arkinen puurtaminen taistelua aikaa ja luonnonvoimia vastaan  – mutta myös luonnonvoimien avulla, silloin kun niitä malttaa kuunnella ja ottaa avun vastaan. Saarelaisyhteisön monet iloiset kasvot ja täydet sydämet tulevat tutuksi kuin luonnonvoimat. Kun luonto kurittaa, on apu toisessa ihmisessä.

“Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta” (s. 52)

Luodot erottaa kesällä meri, mutta yhdistää talvella jää. Ihmissydämen jää puolestaan erottaa ihmisen toisista, kohmettaa varmemmin kuin kylmä kylpy.

Lundberg kuvaa tyylikkään ronskisti elämänkohtaloiden vaikutusta ihmissydämiin. Mona ja moni menestynyt saarelainen näyttäytyvät toimeliaiden, ihailtavien ihmisten perikuvana – jaksetaan silloin kun jaksettava on, eikä jaksaminen ole saarelaisperimästä kiinni. Toisaalta saarilta löytyy muitakin, paremmin maalle sopivia, heikosti pärjääviä. Jää herkistää kuitenkin näkemään elämän monimutkaisen krakeliinin: kaikkia tarvitaan. Toisaalta kirjailija näyttää myös, ettei kukaan pärjää kaikessa: mistä ja keneltä hyvinvointia luova tehokas jaksaminen on pois?

Lundbergin anekdotaalinen, jopa lämminhenkisesti juoruileva, inhimillisiä heikkouksia ymmärtävä tyyli kirjoo saaristolaiselämän eläväisiä ihmis- ja luontokuvia toisiinsa taajaan. Tiivis tyyli on nautinnollista ja intuitiivista, melkein dokumenttimaista. Juoni on puolestaan dramaattinen, elämän surut ja ilot tuntuvat moninkertaistuvan luonnon armoilla elettäessä. Hetkistä otetaan kiinni niin kauan kuin niitä riittää. Sisäänpäinlämpiävä yhteisö päästää ja ei päästä sisälleen.

Jos odottaa toisilta avoimuutta, täytyy itse raottaa ovea. Jos haluaa vähentää maailman ennakkoluuloja, täytyy harventaa omiaan.” (s. 67)

Jää korventaa

Lundbergin teoksessa on periaatteessa kaikki kunnossa, ellei jopa erinomaisesti draaman kaaresta emotionaaliseen vuoristorataan, syvällisiin ajatuksiin ja tulvehtivaan elämänvoimaan. Epäilemättä romaani jättää myös pitkän jäljen, niin ymmärryksenä siitä, kuinka helppoa nykyelämä on ihan muutamien vuosikymmenten takaiseen verrattuna, kuin pyrkimyksenä nauttia joka hetkestä.

Omassa lukukokemuksessani korostui kuitenkin hurmaantumista vahvemmin ahdistus ja suru. On kylmäävää, kuinka jäätäviä ihmiset saattavat itselleen ja läheisilleen olla, vaikka ovat parhain tarkoituksin liikkeellä. Jään julmuus on sattuman ja päättäväisyyden julmuutta, sitä jossa tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Naturalistista lähentelevä sanoma ja kerronta ovat juuri niitä Lundbergin kirjailijana mestarillisesti hyödyntämiä avuja, jotka pistelevät sormia ja kalvavat ikeniä.

***

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari ruots. käsikirjoituksesta Is
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
366 s.