Tag Archives: SARV

Kirjaläppää: Ja sit nää leikkis yhessä siel somessa

Vuonna 2012 vedettiin syvä ja selkeä demarkaatiolinja mutuhutun ja oikean kritiikin välille, ja tähän keskusteluun sotkeennuin itsekin. Katso kuvat!

Asian voisi yksinkertaistaa vaikka näin: mutuhuttu tapahtuu verkon holtittomassa sosiaalisessa mediassa epämääräisten amatöörimielipiteilijöiden toimesta, oikea kritiikki puolestaan journalistin etiikalla hallitussa päätoimitetussa painetussa sanassa aitojen kulttuurijournalistien tuotantona. Lehtitalojen viimeaikaiset kulttuuritoimitusten radikaalit supistukset sekä kiihkeä pyrkimys keksiä miten verkkolehdillä tehdään rahaa ovat kuitenkin ajamassa myös oikeat kriitikot netin someen, joka näissä piireissä myös Platonin luolana tunnetaan.

Koska kyseinen luolavertaus ei kuitenkaan avaa riittävästi, että mitä siellä somessa voisi ja pitäisi tehdä kritiikin merkeissä, oli SARV kutsunut somepaneelikeskustelunsa alustajiksi tutkija Janne Matikaisen (HY), päätoimittaja Sini Monosen (Mustekala.info) ja päätoimittaja Aleksis Salusjärven (Kritiikin Uutiset), jotka yhdessä valottivat varsin kokonaisvaltaisesti sometoimijuuden ja somekritiikin eri puolia ja mahdollisuuksia. Matikainen selvitti, mikä se tämä some on, Mononen visioi, mitä kritiikki verkossa parhaimmillaan on ja Salusjärvi kertoi, miltä somen dialogisuus näyttää kulttuurijournalismin näkökulmasta. Avaan näitä yksittäisiä näkökulmia kolmessa seuraavassa luvussa ja visioin viimeisessä, että mitäpä tämä kaikki voisi tarkoittaa kirjabloggaaja(i)n kannalta.

The Conversation Prism (Brian Solis)

The Conversation Prism (Brian Solis) theconversationprism.com

Julkaiseminen verkossa

Mitä ylipäänsä tarkoittaa verkossa julkaiseminen ja millainen on somessa julkaisevien idelogia julkaisutoiminnan taustalla, pohti Janne Matikainen omassa esityksessään.

Ei ole mitään yksinkertaista määritelmää sille, mikä on verkkojulkaisu. Kaikki perinteisistä lehtijutuista twiitteihin, blogikommentteihin ja Facebook-päivityksiin ovat julkaisemista. Somelogiikka arpoo, mitkä näistä julkaisuista ponnahtavat suurempien ihmisjoukkojen näkyville.

Kenen tahansa verkossa julkaisevan suurin ongelma on, miten juttu löytää lukijoita. Perinteisen median ongelmana on lisäksi, että asiat on totuttu tekemään tietyllä tavalla, joka ei verkossa toimi.

Idealistinen kuva somesta kertoo, että verkkojulkaisijat osallistuvat pyyteettömästi, jotta tieto kulkisi vapaasti. Kun kaikki osallistujat ovat lähtökohtaisesti oletusarvoisesti tasa-arvoisia, amatöörien ja tavallisten käyttäjien valta on suunnattomasti kasvanut verrattuna perinteisiin medioihin. Valta netissä on sananvaltaa.

Käytännössä kuitenkin sosiaalisen median palvelut tekevät bisnestä. On huolestuttavan epäselvää, mihin verkon käyttäjien jättämiä somejälkiä kaupataan.

Julkaisemisen demokratisoituminen on kuitenkin somen ansiota. Portinvartijoiden merkitys vähentyy, mutta norminvartijoiden merkitys kasvaa. Norminvartijuus on usein yhteisöllisyysilmiö (kuten esimerkiksi suomalaiset bloggaajat havaitsivat viime kesänä toim. huom.). Omaksi koettuun ryhmään sitoudutaan ja samastutaan netissä voimakkaasti, mikä voi johtaa myös eristäytymiseen ja vihamielisyyteen.

Somejulkaisemisen yhteiskunnallinen merkitys on siinä, että se horjuttaa vakiintunutta suhdetta yleisön ja instituutioiden välissä luodessaan uusia kanavia, joissa jää jälki keskustelusta yksitysten ihmisten välillä, sekä yksityisten ihmisten ja institutioituneiden toimijoiden välillä.

Mikä on kritiikin tehtävä verkkoaikana?

Sini Mononen summasi, ettei kritiikin tehtävä sinänsä ole muuttunut mihinkään, vaikka verkko on tullut mukaan uutena keskustelufoorumina ja julkaisualustana. Ehkäpä verkko antaa jopa mahdollisuuksia kehittää kritiikin sisältöjä ja muotoa. Verkkokritiikki sinänsä ei näivetä kritiikkiä, sillä kritiikin laatu on kiinni sen tekijöistä. Kritiikin tehtävä verkkoaikanakin on olla taiteen puolella ja avata taiteen maailmasta esiin nostamia merkityksiä, toimia tulkkina maailman ja teoksen välissä.

Julkaisumahdollisuuksien demokratisoituminen on tarkoittanut makuelitismin murtumista: vapaus kirjoittaa kritiikkiä oli ennen harvojen etuoikeus. Demokraattinen julkisuus nostaa  asiantuntija-asemaan ainoastaan omilla julkaisullaan yhteisön vakuuttaneet kirjoittajat. Ehkäpä päinvastoin yleistä oletusta, tällaisen aseman ansaitseminen vaatii kovaa työtä myös somessa.

Verkkokritiikki mahdollistaa kriitikolle aktivismin ja taiteellisen vapauden. Nopeasti muuttuva maailma synnyttää jatkuvasti uusia tapoja tehdä taidetta ja tuottaa näkyville uusia teoksia. Niinpä kriitikkokin on jatkuvasti oppijapositiossa, ja pystyy luomaan uusia toimintatapoja.

Toisaalta nettikritiikki on hidasta. Se jää elämään pitkään. Siksikin on tärkeää kiinnittää huomiota siihen, millaista kritiikkiä tuotetaan ja mistä ja kenelle kriitikko on vastuussa. Kriitikon tulee olla taiteen puolella nykytilanteessa, jossa taiteen yhteiskunnallinen merkittävyys on vaarassa. Internet tarjoaa käytettävyydeltään helpon ja halvan tavan pitää yllä erilaisia kritiikkimuotoja – sekä myös ammattilaisuuden kehittymisen tekemisen kautta.

Mahdollisuus merkityksiä luovaan keskusteluun

Aleksis Salusjärven punaisena lankana kulki ajatus siitä, että netissä kaikkeen kulttuurijournalismiin kuuluu dialogisuus ja osallistuminen. Kulttuurijournalismi ei ole nollasummapeliä, vaan ihmisillä on sitä enemmän kiinnostusta kulttuuriin, mitä enemmän julkisuutta se saa.

Somessa julkisuus ja dialogisuus kulkevat käsi kädessä, joten myös kritiikin dialogisuus on olennaista. Kuitenkin dialogiin pääseminen vaatii kirjoittajalta hyvän tuurin lisäksi luontaista halua olla jatkuvassa vuorovaikutuksessa, mikä ei välttämättä ole ammattijournalisteille ominaista. Merkityksiä luovia keskusteluja ei kuitenkaan somessakaan synny usein, joten silloin kun niitä syntyy, on ensiarvoisen tärkeää osallistua.

Salusjärvi otti esimerkkeinä esiin kulttuurijournalistien häilyvästä suhtautumisesta kommunikointiin Kiiltomadon, jossa kommenttimahdollisuus aikanaan suljettiin – eikä se palautuksen jälkeen enää onnistunut houkuttelemaan aktiivisia kommentoijia entiseen malliin. Parhaimmillaan netin kulttuurijournalismi on kuitenkin kasvanut monikanavaiseksi, monenkeskiseksi kommunikaatioksi, jossa luodaan uusia, käyttökelpoisia merkityksiä ja elävää, rakentavaa nykykulttuurikeskustelua. Näin kävi esimerkiksi Maaria Pääjärven aloittamassa kevytmodernismi-keskustelussa, joka laajeni Kritiikin Uutisista Hesarin kautta hedelmälliseksi nettikeskusteluksi vuonna 2011.

Vanhan norsunluutornimaisen kulttuurieliitistä yleisölle suuntautuvan yksisuuntaisen viestinnän Salusjärvi katsoo murtuneen 2009 Jukka Petäjän runonippukritiikkiteilauksen myötä. Kirjoitus sai runsaasti kommentteja (jopa hyviä kommentteja), mutta kriitikon osallistumattomuus virinneeseen keskusteluun jätti jälkeensä jonkinlaisen imagotappion lehdelle. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Tuula-Liina Varis herätti puolestaan runsaasti keskustelua vuonna 2012 Kansan Uutisten kolumnillaan, jossa asetettiin kriitikot ja bloggaajat kirja-alan vastavoimiksi. Tällä asetelmalla pyrittiin määrittelemään kirjallisuusjournalismin kenttää, mutta kenttä ei hyväksynyt sellaisenaan annettua määritelmää – ja ilmaisi moniäänisen vastalauseensa voimakkain äänenpainoin.

Internetiä ei voi perinteisissäkään kulttuurimedioissa toimiva käyttää vain oman työn markkinointikanavana, vaan some vaatii jatkuvaa osallistumista. Iso somekäyttöön liittyvä ongelma on, että journalismi näyttää lasitalon sisäpuolelta varsin erilaiselta kuin sen ulkopuolelta. Avoimuus ja saavutettavuus ovat vapaan tiedonkulun ja journalismin perusarvoja, joita uudessa ympäristössä pitää toteuttaa uudella tavalla. Kun harvinainen, merkityksiä luova keskustelu lähtee liikkeelle, muut keskustelijat muodostavat vastaanoton aikana mielipiteen, jonka muodostamisessa myös keskustelun aloittajalla on vastuunsa. Jos aloittaja ei ole tässä vaiheessa keskustelussa mukana, hän hukkaa monia mahdollisuuksia.

Miten sujuu leikki kirjabloggaajien somehiekkalaatikolla?

Mitä tämä kulttuurijournalistien katsaus some-elämään tarkoittaa kirjabloggaajille?

Sen ei ole tietenkään pakko tarkoittaa yhtään mitään. Voimme edelleen leikkiä eri hiekkalaatikoilla kriitikoiden kanssa, vaikka nyt alkaa näyttää siltä, että hiekkiksemme on kärrätty samalle leikkikentälle. Tartun kuitenkin lyhyesti muutamiin mielenkiintoisiin seikkoihin.

1) Kirjabloggaajien sananvalta

Somejulkisuustutkimusten mukaan vahvin vaikuttavuus on yleisöltä yleisölle suuntautuvassa julkisuudessa: kirjabloggaajan suositukset vaikuttavat luku- ja ostopäätöksiin, vaikka bloggaajan motiivi olisikin vain kirjoitella itselleen muistiinpanoja lukemistaan teoksista. Niinpä myös bloggaajalla on implisiittisesti vastuuta nettikirjoitteluistaaan.

Myös juridisesti on. Kirjabloggaajaa koskevat niin KKV:n ohjeistus koskien mainonnan tunnistettavuutta blogeissa kuin tekijänoikeuslaki sekä omien että muiden tekijöiden kuvallisten ja tekstuaalisten tekijänoikeuksien kunnioittamisen suhteen (Ks. erit. Tekijänoikeuslaki 1. luku  1-8 §, 22 § (Sitaattioikeus) ja 25 §, myös luku 4).

2) Yhteisöllisyys

Kirjabloggaajat ovat edelleen (vrt. tilanne 2012) melko tiivis, jatkuvasti keskusteleva yhteisö, jolla on yli sata aktiivista jäsentä. Yhteisiä tempauksia ja tilaisuuksia järjestetään, kirja-alan palkintoja jaetaan, mielenkiintoisista asioista tiedotetaan, kollegiaalista henkeä ylläpidetään ja normeja ja identiteettiä pyritään rakentamaan vuorovaikutuksessa. Toisin kuin voisi kuvitella, kirjabloggaajia ei yhdistä yhteinen vihollinen (esim. ammattikriitikot, HS:n kulttuuriosio tai edes huonot kirjailijat), vaan rakkaus kirjoihin, usein jopa samoihin kirjoihin.

Käytännössä yhteisöllisyyttä kuitenkin helpottaa äärettömästi se, ettei näissä piireissä raha tai mediajulkisuus pyöri holtittomasti. Tilanne saattaa hyvinkin muuttua siinä vaiheessa, kun alkaa pyöriä.

Myös kirjabloggajayhteisön yhteisöllisyyden tunne luodaan ryhmään samastumisen ja sitoutumisen kautta. Yhteisön kasvaessa kasvamistaan alkaa melko todennäköisesti myös ystävystymisiä selkeämpi klikkiytyminen, josta ei toistaiseksi ole vahvoja viitteitä. Tai mistä minä tiedän, saatan hyvinkin olla ulkopuolinen.

3) Amatööristä asiantuntijaksi

Maallikko- ja ammattikritiikkiä kulutetaan eri tavoilla, mutta kulttuurijournalismia säännöllisesti seuraava lukija osaa erottaa jyvät akanoista. Sekä amatöörit että asiantuntijat voivat tuottaa laadukasta, kiinnostavaa sisältöä. Nettikirjoittelun avulla on mahdollista siirtyä amatööristä ammattilaiseksi (sikälikin, mikäli ammattilaisuutta määritellään sillä, että kirjoituksesta saa rahallisen korvauksen), jos tähän on kiinnostusta.

Tuttu malli tähän on siirtyä jonkin blogiportaalin ja/tai lehden kirjoittajaksi tai toimittajaksi. Kirjablogeista on aivan viime aikoina alkanut nousta uusia innovaatioita, jotka ehkäpä tulevaisuudessa mahdollistavat vähintään ammattilaisehkon kirjabloggaamisen. Selkeästi markkinointipuolella toimii Blogat, päätoimitettujen julkaisujen puolella Lukulamppu.fi.

Myös ammattijournalisti on toivotettu tervetulleeksi kirjablogipuolelle, sillä Hannele Salminen aloitti juuri Oma aika -lehden kirjabloggaajana.

4) Kirjabloggaajan identiteetti

Useimmilla tuntemillani kirjabloggaajilla kirjabloggaajan identiteetti on selkeä, ja perustuu siihen, että kirjoitetaan kirjoista (muista kuin omasta tuotannosta) blogia. Identiteettiin liittyy siis julkaisualusta ja keskeinen teema.

Useimpien kirjabloggaajien näkökulmasta on myös aika lailla se ja sama, miten muut kirjabloggaajiksi tunnistetut julkaisijat (tai kriitikot) hommansa hoitavat, mutta juonipaljastusten välttely on keskeinen esteettiseettinen linjaus. Omista lukukokemuksista kirjottaessa ei ole sallittua varastaa toisilta löytämisen riemua.

5) Kirjabloggaajan norminvartijuus

Kirjabloggaajat harjoittavat yhteisössään vähien normien vartiointia yhteisöllisesti ja kollegiaalisesti. Normien noudattaminen on niin vahvaa, että todella, todella harvoin tulee edes esille tapauksia, joissa joku katsoo joutuvansa puuttumaan toisen kirjabloggaajan kirjoituksiin.

6) Kuka tahansa voi ruveta kirjabloggaajaksi

Kuka tahansa voi ryhtyä kirjabloggaajaksi on argumentti, jota kritiikin norminvartijat ovat käyttäneet argumentoidessaan kirjablogien yleisen heikkolaatuisuuden puolesta. Kuka tahansa voisi, mutta eipä vain näytä ryhtyvän. Kyllä se on ihan erityislaatuinen himolukija, joka kokee tarvetta lätkyttää kirjoista jopa intterwebsissä. Joka haluaa tarkemmin tähän otukseen tutustua, voi lukea lisää Kirjablogikirjasta (kirj. Katja Jalkanen ja Hanna Pudas, Avain 2013, oma arvioni täällä). Kirjajournalistit ovat erittäin tervetulleita joukkoomme.

7) Kirjabloggaajat uhkaavat oikeaa kritiikkiä

Kirjabloggaajat eivät ainakaan tietoisesti uhkaa oikeaa kritiikkiä, mutta onhan se mairittelevaa, jos joku näin ajattelee. Kyseessä on kaksi eri kulttuurijournalismin muotoa, joista toinen pyrkii avaamaan kulttuurin merkityksiä suurelle yleisölle. Kirjabloggaajat puolestaan pyrkivät vaikka ja mihin, mutta ainakin nostattamaan mielenkiintoa kirjoja kohtaan, sekä mahdollisesti levittämään kirjarakkautta maailmaan.

Kirjabloggaajilla olisi mielestäni mahtava mahdollisuus imeä hyviä vaikutteita ammattikriitikoilta. Anekdotaalisen evidenssin perusteella on todettava, että suurin osa kirjabloggaajista on myös ammattikritiikin suurkuluttajia. Tekstilajeina kritiikit ja kirjabloggaukset eroavat kuitenkin toisistaan jo lähtökohdiltaan.

7) Kirjablogien tulevaisuus

Avoin, mutta täynnä mielenkiintoisia mahdollisuuksia. Ammattikritiikin tulevaisuus huolettaa meitä kaikkia, kirjablogien tulevaisuus ei juuri ketään. Mistä tämä kertoo, sen näemme viiden tai kymmenen vuoden päästä.

***

Erinomaiset raportit SARV:n tilaisuudesta ovat ehtineet jo julkaisemaan oikeat kriitikot Maaria Pääjärvi Luutii-portaalin blogissaan ja Virpi Alanen omassa blogissaan. Lukemani perusteella sanoisin, että olimme selvästikin samassa tilaisuudessa, ja että oikeiden kriitikoiden tyrmistys tilaisuuden progressiivisuudesta oli selvästi suurempaa kuin omani. Mutta minäpä en ole joutunut kuuntelemaan luolavertauksia kuin tämän yhden kerran.

Kirjaläppää: Nettikritiikin tila tänään klo 13-16

Kritiikin päivillä oli tänään avoin tilaisuus, jossa ei flaidattu lainkaan, vaikka aiheena oli “Kritiikki verkossa”. Toisin sanoen, mutuhutun ja oikean kritiikin taistelu oli luvattu, mutta  jouduin kuitenkin nyökyttelemään niskani kipeiksi koko kolmituntisen ajan, myös kaffepaussilla. Miksi näin?

No kun siellä puhuttiin todella, todella fiksuja sosiaalisesta mediasta, somejulkaisemisesta ja eritoten taidearvostelmien julkaisemisesta somessa. #mitennäinvoikäydänykysuomessa #popcornitmenihukkaan #kulttuuriKOHU

Joudun tällä kertaa oikein ajattelemaan ennen kuin kirjoitan raportin tilanteesta. #järkyttävää #uhkavaimahdollisuus #definitelyHOT