Tag Archives: sentimentaalinen

François-René de Chateaubriand: Atala

de Chateaubriand: Atala, Faros kustannus

Varakreivi François-René de Chateaubriandin (1768-1848) vuonna 1801 ilmestyneessä lyhytromaanissa Atala hehkuu eksoottinen intiaaniromantiikka ja kristinuskonnollinen pelastus yksissä ja samoissa kansissa. Atalaa pidetään yhtenä ranskalaisen kaunokirjallisuuden suurimmista klassikoista, joka oli jo aikalaislukijoiden mielestä sensaatio alkuvoimaisessa tunteen palossaan.

Atala (Faros-kustannus, 2003) onkin ollut järkevän ja kuivakkaan valistuskirjallisuuden lukijalle epäilemättä järkyttävä tapaus. Se on maantieteellisesti kaukaisen Amerikan henkisesti kaukaisille takamaille Louisianaan kulttuurisesti kaukaiseen intiaaniyhteisöön sijoittuva sosiaalisesti täysin käsittämätön, mutta aiemmasta ranskalaisesta kirjallisuudesta tuttujen inhimillisten tunteiden näyttämölle rakennettu pastoraalimainen seikkailutarina. De Chateaubriandin esille ottamia teemoja käyttivät hyväkseen myöhemmin niin romantiikan ajan kirjailijat kuin ranskalaiset naturalistitkin.

Atala on eräänlainen toisinto Cléves’in prinsessan juonikuviosta yhdistettynä Romeoon ja Juliaan. Tällä kertaa tosin poika, Chactas, tapaa tytön. Tai tarkemmin ottaen vihollisintiaaniheimon vankina olevaa poikaa tulee tapaamaan vihollisten sotasankarin adoptoitu kristitty tytär, Atala. Rakastumista ei voi estää. Niinpä nuoret lähtevät yhteiselle pakomatkalle rakkauden siivin. Tyttö kantaa kauheaa salaisuutta ja estelee kaikin voimin romanssin täyttymistä. Pakolaiset harhailevat ypöyksin villin luonnon armoilla ja joutuvat myrskyyn, josta heidät pelastaa vanha munkki. Hän käännyttää Chactasin, mutta kääntyykö Chactas ajoissa Atalan pelastamiseksi…

Jopa minulle näin nykylukijana de Chateaubriandin esittämä tunteiden hyöky oli hetkittäin erittäin outoa ylitsepursuilevuudessaan ja sentimentaalisuudessaan. Atalassa esitetään jopa jonkinasteinen lesbokohtaus. Toki osana muutenkin outoja intiaanitapoja, joita De Chateaubriand on ilmeisesti saattanut olla jopa itse tarkkailemassa Amerikassa käydessään, vaikka todennäköisemmin hän on käyttänyt lähteenä ajan matkakirjallisuutta mielikuvituksensa lisäksi.

Uskonto on keskeinen teema Atalassa ja nimenomaan kristinuskon siunaus niin alkeellisille pakanoille kuin koko ihmiskunnallekin. Onneton rakkaustarina, jonka vanhentunut Chactas kertoo, vahvistaa pelastuksellisuuden ja armon sanomaa. Intiaanikulttuuri näyttäytyy verisenä, raakana ja luonnon sattumanvaraisuuteen uhriutumisena, siinä missä kristillinen kulttuuri pyrkii luonnon hallintaan ja yleiseen laupeuteen. Tämä jyrkkä kahtiajako yhdistettynä siihen inhimillisten tunteiden yleismaailmallisuuteen, jota tarinassa jatkuvasti korostetaan, toi ainakin minulle lukijana uudenlaisen näkökulman 1800-luvun eurooppalaisten mentaliteettiin. Toki samalla kävi jälleen kerran ilmi, ettei yleisinhimillisiä tunteita taida olla olemassakaan, niin eri tavalla tunteet tunnuttiin käsittävän Atalassa.

Jos joku haluaa tutustua nopeasti  1800-luvun romantiikan kirjallisuuteen, Atala on nappivalinta. Se esittelee tärkeimmät teemat ja antaa hyvän esimerkin romantiikan luontosuhteesta. Olennaisimpana on uudenlainen tunteilu sekä eksotiikka, joka samalla huumaa ja pelottaa. Lisäksi Hannu Salmen suomennos on erittäin tyylikäs ja julkaisuaikaan sopiva.

Patricia Wentworth: The Listening Eye

Patricia Wentworth: The Listening Eye, kansi: ei ilmoitettu

Patricia Wentworthin, tuon Dame Agatha Christien astetta seksikkämmän, mutta edelleen verettömän virkasisaren, dekkariromanssi The Listening Eye on hänen 28. neiti Silver -romaaninsa. Neiti Silver on alkuperäinen neiti Marple, siinä mielessä että nämä hahmot muistuttavat toisiaan (Neiti Silver on tyylikkäämpi ja liikkuu paremmissa piireissä), mutta ensimmäinen neiti Silver -romaani ilmestyi ennen ensimmäistä neiti Marplea. Epäilemättä tämä saattoi hiukan korveta Wentworthia, jolta jäi uupumaan sekä kuninkaallinen tunnustus että useita miljoonia maineen ja kunnian lisäksi. Wentworthiä on myös suomennettu kitsaasti, vaikka näiden kahden lukemani perusteella Wentworth tuottaa yksinkertaisuudessaan varsin viihdyttävää, tasalaatuista salapoliisiviihdettä.

The Listening Eye (Hodder & Stoughton, 1960) kietoo yhteen teemoja, joihin kirjailija olisi aikanaan voinut tutustua vaikka sanomalehtiuutisoinnin kautta. Ensinnäkin koko tarina saa alkunsa siitä, kun etevä huuliltalukijatar (kuuroutui toisen maailmansodan pommituksissa) tulee galleriakäynniltään nähneeksi kahden tavanomaisen oloisen keski-ikäisen miehen suunnittelevan murhaa. Toinen salaliittolaisista hoksaa, että heidän keskusteluaan tuijottanut naishenkilö on mallina eräässä kuvassa. Naishenkilö ottaa yhteyttä neiti Silveriin tapauksen johdosta ja joutuu bussin ylitseajamaksi sydämensä kevennettyään. Kuka aiotaan murhata ja missä?

Toisekseen tarinaan liittyvät ei pelkästään moderni taide vaan myös timantit. Luonnollisesti. Timantit eivät ole mitä tahansa blingblingiä, vaan Marie Antoinettelta huijattu kaulanauha. Tästä historiallisesta tapauksesta lisää esim. wikipediassa. Timantit ja murha kietoutuvat toisiinsa muhkeassa maalaiskartanossa, jossa isännöi teollisuusmoguli etevän tyttiksensä ja ahneen ja tunteettoman tytärpuolensa kanssa. Neiti Silver joutuu asiaa selvitellessään vierailulle kartanoon.

Miten asiaan liittyvät huikentelevaiset taiteilijanuorukaiset? Entäpä tytärpuolen tavisystävätär, joka asui huuliltalukijattaren vuokralaisena? Mogulin väritön ja tylsä asiainhoitaja? Yhä vastenmielisemmäksi osoittautuva tytärpuoli (adoptoitu)? Väräjävä taloudenhoitajatar? Taloudenhoitajattaren hulttioveli? Löytyykö kaulanauha? Pysyykö tytärpuolen hulttioaviomies haudassaan? Kuka oikein olikaan murhan kohde? Onnistuvatko salaliittolaiset seuraavalla yrittämällä? Saako nuoripari toisensa vai ehtiikö puistattava tytärpuoli sotkemaan romanssin? Ymmärtääkö jouheva poliisikomisarius jättää tilanteen neiti Silverin hoidettavaksi ja mitä siitä seuraa? Valmistuuko neiti Silverin kutomus?

Enemmän Wentworthin romaaneja lukeneet väittävät, että ne tahtovat muistuttaa toisiaan. Ilmeisesti viaton toisilleen lämpenevä pariskunta on aina viaton ja saa toisensa kirjan lopuksi. (Jos minulta kysytään, niin erinomainen kestojuoni.) Toisaalta taas salapoliisit ja muut selvittelijät neiti Silver mukaanlukien ovat aina tarinassa sivuosassa: Wentworthin mehevät henkilöhahmot ovat esimerksi Christieen verrattuna paljon tasa-arvoisempia ja omasta mielestäni myöskin stereotyyppisyydessäänkin mielenkiintoisempia. Myös arvoitukset ovat lukijan selvitettävissä pieniä harmaita aivosoluja loogisesti käyttäen.

Tämäkin Wentworthini oli onnekas kirjaston vaihtohyllylöytö. Välittömin uteliaisuuteni taitaa nyt olla tyydytetty, joten en tositarkoituksella lähde näitä lisää metsästämään. Mutta jos niitä sattuu jossain nenän eteen tupsahtamaan, niin ehdottomasti nappaan mukaan. Nämä ovat nimittäin muun hyvän päälle vielä törkeän hauskoja kuivakkaan harmittomalla perienglantilaisella tavalla.

If she hadn’t been very nicely brought up she would have used a worse word. Early association with a great-aunt whom she had really loved with all her heart was still a handicap when it came to availing herself of a free modern idiom. (The Listening Eye, 141.)

Saatan ehkä sittenkin vähän sivusilmällä metsästellä… Kansitaiteesta huolimatta mielellään sellaisia painoksia, jotka voi oikeasti lukea toistekin. Tämäkin kappale räjähtänee atomeiksi seuraavalla avauksella.

Patricia Wentworth: Silence in Court

Patricia Wentworth: Silence in Court, kansi: ei ilmoitettu

Eräs Dame Agatha Christien katkerimmista kilpasiskoista siistien murhamysteerien hurmeettomilla tanhuvilla, Patricia Wentworth (1878-1961), julkaisi Silence in Court -dekkarin vuonna 1945. Pakko paljastaa, että valkkasin tämän pokkarin kirjaston vaihtohyllystä tasan tarkkaan mahtavan kansitaiteen perusteella. Siis voiko campimpää löytää? Wentworthistä kerrotaan tarinaa, jonka mukaan hän vaati oikein julkaisusopimuksissaan, että kannessa tulee keekoilla kauhistuneen naishenkilön. Kun sopivaan ilmeeseen kykenevät mallit loppuivat, Wentworth lopetti kirjoittamisen…

En siis alun perin edes aikonut lukea koko opusta, pitää vaan kirjahyllyn kaunistuksena. Sitten sairastuin räipäkkään vatsatautiin. Ihan omasta peilikuvastani hetkeä ennen taas yhtä h-hetkeä tuli tämä kirja mieleen.

Hyvä, että tuli. Wentworth nimittäin tämän yhden kirjan perusteella laittaa Dame Agathalle dunkkuun kampoihin ihan koko rahalla. Eikä varmaankaan ole liioteltua väittää, että yksi jos toinenkin (nais)dekkaristi PD Jamesista lähtien on Wentworthinsä lukenut. Valitettavasti näin ylilyövän mehevää, romanssia ja rahaa tirsuvaa, päällisin puolin naiivia, mutta kaksinaismoralistisen hekumallista murhamysteeriota eivät ihmiset yksinkertaisesti enää pysty kirjoittamaan yhtä rehellisellä antaumuksella. Aikanaanhan tämä oli, jos ei nyt vakavasti otettavaa kaunokirjallisuutta, niin vähintään keskiluokan ihan kunniallista viihdekirjahyllyntäytettä.

Sota-ajalla on varmaankin osansa siihen, miksi Silence in Court (Popular Library 1950, [USA:n painos]) toimii. Kaikki tuntuu ylipäänsä viattomammalta mustavalkoaikaan sijoitettuna. Tarina sinänsä alkaa erittäin yksinkertaisesti. Päähenkilönä on köyhä Hitlerin hyökkäyksen takia loukkaantunut nuori Elizabeth Taylor tyttörukka nimeltä Carey Silence. Haha, Silence in Court, suom. “Hiljaa oikeussalissa” päähenkilön nimi on Hilja. Tästä se lähtee ja samaa rataa jatketaan.

Tyttörukkamme matkustaa sairaalasta toipumaan ökyrikkaan tätinsä luo. Tädin hoivissa asustelee jo kolme serkusta, jotka vihaavat toisiaan ja tätiä, mutta kärkkyvät perintöä yhtä kaikki. Tyttö tapaa ensitöikseen komian amerikanserkkupojan, joka ostaa hänelle upean nahkaisen käsveskan lahjaksi (turkkiakin ehdotellaan). Tyttö asettuu taloksi tädin sintsisohville ja pula-aikanakin notkuviin ruokapöytiin (teehen saa vain sakariinia, koska keittäjätär omii sokerit hilloamista varten). Täti osoittautuu pahimman sorttiseksi kotistyrangiksi, mutta tytöllä ei ole muutakaan paikkaa minne mennä.

Ja kah, eikö vaan täti lisääkin tytön testamenttiinsa muiden serkusten oheen. Kyllä lisää, ja rubiinit ja timangit lupaa hän rahakasojen kylkiäisiksi. Amerikanserkkupoikakin kosaisee. Mutta voi, sitten täti raivostuu ja uhkaa muuttaa testamenttiaan. Yhtäkkiä yllättäen joku myrkyttää tädin. Tyttö joutuu käpälälautaan ja hirttosilmukka uhkaa.

Pelastuuko tyttö? Kuka on kavala myrkyttäjämme? Mitä katkera palvelijatar tietää? Mitä kalvea sairaanhoitajatar punoo tytön pään menoksi? Entä petollinen serkkupoika? Seinäruusu serkkutyttö? Kuiva asianajohenkilö? Ketä valamiehistö uskoo? Kenen alibi pitää? Nouseeko täti haudan takaa?

Eräät ystäväni tulevat vihaamaan minua syvästi, koska en uskalla lainata tätä kappalettani Silence in Courtista lopullisen hajoamisen pelossa. Joskus on vaan pakko olla itsekäs. Aikalaiselokuvamusiikkia on sentään (toistaiseksi) vapaassa jaossa jalomielisempien henkilöiden toimesta.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=AfwassbSZ1I&feature=related]

Madame de la Fayette: Clèves’in prinsessa

© Kirjakko. Madame de La Fayette: Cléves’in prinsessa, kansi: ei ilmoitettu

Oletettavasti Madame de la Fayetten kirjoittama Clèves’in prinsessa on psykologinen rakkausromaaniklassikko suoraan 1600-luvulta. Lähes neljän sadan (400) vuoden iästään huolimatta tämä kaihoisan eleginen romanssi on suhteellisen sujuvakielistä ja -juonista luettavaa, kunhan muistaa sammuttaa nykyaikaisen peruskyynisyytensä. Clèves’in prinsessan pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä luettavaa itseään etsiviltä teinitytöiltä, sillä se kannustaa juuri sen sortin itsesääliin ja -syyllistykseen, jolla ei saada aikaan kuin masentuneita keski-ikäisiä ylisuorittajia.

Clèves’in prinsessan (WSOY 1964, suom. Aarne Anttila) juonikuvio on perinteistä perinteisempi, aikanaankin Racinen ja Corneillen näytelmistä tuttu tarina onnettomasta rakkaustarinasta. Nätti, rikas ja ylhäinen tyttö mademoiselle de Chartres tapaa pojan ja pääsee naimisiin. Sitten tyttö tapaa toisen pojan, joka onkin kivempi. Tyttö pyrkii tekemään Oikein ja estämään kohtalon valintaa. Raivokkaasti ja noin puolikkaan kirjan ajan. Ja mitenkäs sitten käykään?

Salaiset tai julkisesti salaiset salarakkaussuhteet olivat yleisempiä kuin päätäit Pariisin hovissa 1600-luvulla kirjan kirjoittamisaikaan, sekä 1500-luvulla romaanin tapahtuma-aikaan. Clèves’in prinsessa kuvaa näitä romanttisia ja raastavia kuvioita varsin realistisesti muuhun ajan kirjallisuuteen verrattuna: romaanissa syväluodataan päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Niinpä sitä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista psykologisista romaaneista. Clèvesin prinsessan kärsimykset ja teot perustellaan ennenkuulumattomalla intensiteetillä. Niinpä Clèvesin prinsessaa voi, päähenkilön fiktiivisyydestä huolimatta, lukea melko realistisena kuvauksena 1500-luvun tunne-elämästä. Tällaista tunteiden historiaa eivät tarjoa monetkaan ajan mieskirjailijoiden kirjoittamat romaanit.

Mikäli sattuu tippumaan fiktiivisen seuraelämän kyydistä,  Clèvesin prinsessa tarjoaa myös historiallista sisältöä, sillä monet sen hahmoista ovat oikeita 1500-luvun hovihenkilöitä. Lisäksi kirjassa juoruillaan herkullisesti muun muassa Englannin Neitsytkuningattaresta (eivätkä nämä juorut todellakaan rakenna Elisabetista tai Maria Stuartista historiankirjoista tuttua kuvaa).

Tämä romaani onkin monella tapaa historiallisten romaanien ystävän herkkupala, joka yllättää moderniudellaan samalla kun häkellyttää historiallisuudellaan. Clèvesin prinsessa on päälle päätteeksi yksi kirjallisuushistorian tunnetuista ja arvostetuista klassikoista, joten tätä hömppää lukemalla voi nostaa nimellistä sivistystasoaan jälleen yhden pykälän. Ei mitään turhaa hömppää siis.

Louis Couperus: Hiljainen voima

© Kirjakko

Louis Couperuksen (1863-1923) Hiljainen voima on  siirtomaaromaani, joka kuvaa sentimentaalisen värikkäästi hollantilaisen virkamiesylimystön elämää 1800-luvun lopun Jaavalla ikääntyvän virkamiespäällikön van Oudijckin perheen kautta. Couperus oli itse viettänyt nuoruutensa Jaavalla, ja Hiljaisen voiman fiktio tuntuukin kumpuavan omista kokemuksista, juoruista ja elämyksistä oudossa ympäristössä.

Hiljaisen voiman (Arvi A. Karisto, 1983, suom. Heimo Pihlajamaa, alkup. Die Stille Kracht, 1900) henkilöhahmot ovat karikatyyrimaisia omien kohtaloidensa orjia, joiden avulla Couperus pääsee valottamaan siirtomaaelämän varjopuolia. Couperusta pidetään naturalistina Flaubertin tapaan, mutta Hiljainen voima näyttäytyy siirtomaakirjallisuutta tuntevalle ajoittain jopa tapa- tai luonnekomediana. Tämä ei mitenkään vähennä kirjan arvoa: se on mielenkiintoinen ihan jo siksikin, että Indonesia ympäristönä on siirtomaakirjallisuudessa eksoottinen.

Hiljaisen voiman  päähenkilö, Labuwangin alueen residentti van Oudijck taiteilee parhaansa mukaan hollantilaisen virkamiehistön, paikallisen ylimystön ja oman perheensä muodostamassa Bermudan kolmiossa. Van Oudijckin romaanin aikana läpi käymä antisankarillinen kasvukertomus kunnianhimoisesta übervirkamiehestä eläköityneeksi erakoksi on sinänsä varsin uskottava. Se ei kantaisi kokonaista romaania ilman Couperuksen rehevää ja juurevaa sivuhenkilökaartia: van Oudijckin huikentelevaista kakkosvaimoa, tämän uskollista palvelijatarta, katkeraa poikaa, lemmenkipeää tytärtä, infantiileja kaksospoikia; työhevosapulaista, jonka vaimo pyrkii ylläpitämään eurooppalaista kulttuurisalonkia monsuuninkin aikaan; herrasmiesrakastajalääkäriä; jaavalaisia ylimyksiä, jotka keskittyvät uhkapelaamaan ja järjestämään kapinaa, milloin eivät uhkapelaa. Ja kaikkien näiden hahmojen viettejä ja tarkoitusperiä uhkaa ja vahvistaa salaperäinen Jaavan luonto sekä hallitsematon ilmasto, joka lähettää väliin hirmumyrskyjä ja väliin valkoisia muurahaisia, jotka syövät matotkin lattioilta.

En tiedä onko Gabriel García Marqués lukenut nimenomaan Hiljaista voimaa, mutta Marquésin postkolonialistinen Sadan vuoden yksinäisyys tuli mieleen tätä romaania lukiessa paitsi yleisestä tunnelmasta, myös satunnaisista yksityiskohdista, vaikka eri mantereella ollaankin. Couperus näkee, ettei Jaava ole valkoisella miehellä kuin lainassa, ja yrittää Hiljaisen voiman avulla selittää, miksi.

Vikas Swarup: Slumdog Millionaire

© Kirjakko

Vikas Swarupin menestysromaani Slumdog Millionaire kutoo häikäisevän värikkään tilkkutäkin nyky-Intiasta punaisena lankanaan löytöpoika Ramin tarina ryysyistä rikkauksiin. Alunperin nimekkeellä Q&A julkaistu romaani julkaistiin uudelleen siihen pohjautuvan menestyselokuvan nimellä (myös suomeksi: Tyhjentävä vastaus, eli, Kuka voittaa miljardin? [WSOY, 2005] julkaistiin uudelleen nimellä Slummien miljonääri [WSOY, 2009]). Tämä opportunistinen nimenvaihto, jossa taiteelliset arvot ja kirjailijan näkemys uhrataan markkinavoimien alttarille kuvaa hyvin myös romaanin keskeistä sanomaa siitä, että menestys saavutetaan hyödyntämällä kaikki, mitä elämä eteen heittää. Swarupin rujonkauniissa Intiassa opportunismi on elinehto.

Slumdog millionaire (Black Swan, 2009) muistuttaa Arundhati Royn menestysromaania Joutavuuksien jumala (Otava, 1998), jossa vakavat asiat liihottelevat lukijan silmien edestä päiväperhosten tapaan. Swarup on kuitenkin romaanissaan vienyt kepeän kipeyden äärimmäisen moderniin televisiomaailman kontekstiin: kirjassa päähenkilö Ram Mohammad Thomas selvittää asianajajalleen, miten hän tuli tietäneeksi vastauksen kaikkiin niihin 12 kysymykseen, joihin oikein vastaamalla hän tuli voittaneeksi miljardi rupiaa. Tämä varsin yksinkertainen tekninen ratkaisu antaa kirjailijalle tilaa näyttää intialaista elämänmenoa, historiaa ja kulttuuria niin hyvässä kuin pahassakin.

Samalla romaanin keskeistä teemaa, positiivista opportunismia, pystytään pohtimaan monesta eri näkökulmasta. Toisinaan Ram pelastaa itsensä pulasta, toisinaan pula pelastaa Ramin vielä parempaan tilanteeseen. Koska Ram on jo nimensäkin perusteella monikulttuurinen kuin Intia itse, hänen toimensa voidaan nähdä myös metaforana Intiasta. Ihastuttavasti kirjailija on kuitenkin kyennyt rajaamaan romaaninsa luettavan pituiseksi eeppisestä aihevalinnastaan huolimatta.

Slumdog Millionaire näyttäytyykin näin länsimaiselle lukijalle elävänä kuvana Intiasta: sen kaoottinen kauneus, rujo eleganssi, rikkaat ja rikolliset, opportunistinen elämäntapa ja lämminsydämiset, rikkinäiset ihmiset kuvataan herkin siveltimenvedoin, jotka laajuudessaan näyttäytyvät jopa stereotyyppisinä kliseinä. Lännessä turvallisen tuttu eksoottinen intiakuvasto on kirjailijalla käytössä koko kirjoltaan, mikä on epäilemättä auttanut kirjan myyntiä länsimaissa. Swarup kannustaa kuitenkin lukijaa pohtimaan intialaiskuvaston aitoutta vetämällä tarinansa paikoittain överiksi. Myös kirjailijan uskomattoman tunteilematon ja konstailematon tarinankerronta korostaa stereotyyppien onttoutta. Vai voiko intialaisten sielunelämä olla todella niin erilaista kuin meillä länsimaissa, että toistuvat äärimmäiset henkilökohtaiset tragediat eivät heitä masenna? Onko meillä vain liikaa aikaa ja perushyvinvointia fiilistelyyn, kun ei tarvitse keskittyä hengissä selviytymiseen 24/7?

Intia on ollut tänä vuosituhantena kovasti muodissa länsimaisessa kirjallisuudessa ja elokuvassa, ikäänkuin tämän ajan villi länsi tai synkin afrikka. Swarupin Slumdog Millionaire on ehdottomasti tämän muodin kirkkaimpia jalokiviä.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Lähde: Bazar kustannus, http://www.bazarforlag.fi/asema/valkoinen-kuningatar/6253

Philippa Gregoryn uusin suomennettu historiallisten naishahmojen ympärille kietoutuva romaani Valkoinen kuningatar aloittaa uuden kirjasarjan, jossa Gregory elävöittää myöhäiskeskiaikaisen Englannin valtataisteluja. Gregoryn kerronta on sujuvaa ja henkilöhahmot eläviä, eikä historiallisen taustan tutkimuksestakaan ole tingitty. Niinpä Valkoinen kuningatar on erinomaista historiallista hömppää marraskuisen teekupposen seuraksi.

Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar kustannus, 2011, suomennos Natasha Vilokkinen) kertoo Ruusujen sodasta, jossa 1400-luvulla Lancasterien ja Yorkin suvut kärhämöivät Englannin herruudesta. Kirjassa seurataan Lancasterien puolelta rakkausavioliiton kautta Yorkin Edvardin kuningattareksi hypänneen Elisabetin ja hänen lastensa kohtaloa. Historioitsijat eivät ole edelleenkään kyenneet selvittämään, mitä Elisabetin pojille tapahtui sen jälkeen kun Ruusujen sota kääntyi Yorkin veljesten väliseksi taisteluksi kuninkuudesta.

Gregory käyttää taitavasti sekä spekulatiivista historiankirjoitusta että mielikuvitustaan tavallisen historiankirjoituksen aukkojen täyttämiseksi. Niinpä romaaniin liittyy myös maagisia juonia, jotka ovat onneksi hyvin luontevia ajankuvan ja päähenkilöiden sukuhistorian huomioon ottaen. Ihan pariin otteeseen kävi mielessä, että Gregoryn tudoriaaninen tausta  tai historiallisesti virheellinen ajattelu näkyy historiallisesti epäilyttävissä kohtauksissa. Esimerkiksi sivulla 25 Elisabet raportoi kääntävänsä selkänsä kuninkaalle ilman mitään jälkiseuraamuksia, mikä on erityisen outoa koska muualla kirjassa nimenomaisesti korostetaan alamaisten perääntyvän selkä edellä hallitsijan edestä (s. 120). Lisäksi Elisabet kuvaa kuninkaan käyvän läpi monimutkaisen riisumisseremonian nukkumaan mennessään, vaikka lever tai levée -seremonia tuli ymmärtääkseni käyttöön Englannissa vasta Kaarle II:n apinoitua sen Ranskasta 1600-luvulla. Toki 1400-luvunkin vaatteista poistuminen vaati jonkin sortin apujoukkoja.

Romaani etenee päiväkirjamaisesti ja kerronta pääasiassa preesensissä minäkertojan näkökulmasta. Useimmiten tämä kuulostaa ihan hyvältä. Muutaman kerran purskahdin nauruun, kun päähenkilö kertoo juoksevansa parhaillaan sinne sun tänne (huom. ei suora lainaus). Mieleen tuli, että mahtaa olla hankala kirjoittaa samalla.

Vaikka yleensä valitan suomennoksesta, tällä kertaa en. Vilokkisen suomennos on erinomainen: hän käyttää vanhahtavia, historiallisen romaanin tyyliä ylläpitäviä ilmauksia hyvin. Vilokkinen myös helpottaa lukijan ajatuksenjuoksua suomentamalla kuninkaiden ja kuningattarien nimet. Niinpä samannimisistä henkilöistä on hiukan helpompi pitää lukua: kuningatar Elisabet erottuu helposti tyttärestään Elizabethista ja kaikista muista Elizabetheista. Vilokkinen pitää myös erottelustaan tarkasti huolta. En myöskään onnistunut löytämään kirjasta yhtään kirjoitusvirhettä! Ainoa ylisuomennos oli mielestäni “Westminsterin kirkko”, joka kuulostaa oudon nykyaikaselta kun ottaa huomioon, että kirjan ajankohtana Westminster oli suuri kompleksi eri rakennuksia, joissa toimi mm. luostari.

Gregoryn romaanit ovat toimivaa, laadukasta historiallista fiktiota, eikä Valkoinen kuningatar ole poikkeus. Valkoinen kuningatar paketoikin historiallisten romaanien ystäville uuden ja tuoreen (jos näin nyt voi sanoa 500 vuotta sitten kuolleesta) naispäähenkilön tutussa ja turvallisessa juonikudelmassa,  jossa naispäähenkilö nousee ryysyistä rikkauksiin. Niinpä tästä romaanista tulisikin kelpo joululahjakirja suklaakonvehtien kera naposteltavaksi.

Elizabeth Kostova: Historiantutkija

http://wsoy.fi/yk/products/show/27881

Elizabeth Kostovan Historiantutkija seikkailee monikerroksisessa menneisyydessä tyttären seuratessa vanhempiensa ja heidän ystäviensä tutkimuspolkuja läpi itäisen Euroopan historian heidän metsästäessään Draculaa. Romaanissa viitataankin usein Bram Stokerin Draculaan (1897), jonka ilmeinen modernisoitu pastissi se on.

Kostovan Historiantutkijan (WSOY 2005, engl. alkup. The Historian) pääjuoni mukaileekin danbrowniaanista trilleriä, jossa historian nykypäivään ulottuvien salaliittojen verkot tihentyvät sankarin (tällä kertaa 16-vuotiaan sankarittaren) edetessä määärätietoisesti pimeyden ytimeen.  Romaani rakentuu kuitenkin alkuperäisen Draculan tavoin pääasiassa kirje- ja päiväkirjaotteille sekä muille monologeille. Monologimuodon vaaliminen puurouttaa romaanin kauhutrilleristä puolilatteaksi salapoliisiromaaniksi, jonka viimeisetkin hohdonrippeet himmenevät laimeisiin rakkauskohtauksiin, puiseviin salaliittojuoniin ja pahvisiin henkilöhahmoihin.

Pastissina Historiantutkija on jokseenkin onnistunut – esikuvasta on säilytetty eksoottinen matkaromaanimaisuus. Kostovan romaanin ansiot ovatkin ympäristön kuvauksessa – kirjaa voisi hyvin myydä matkailumainoksena Turkille, Bulgarialle ja Romanialle. Kostova onnistuu myös hyvin kuvailemaan itäblokkilaisia tunnelmia ennen liennytystä.

Tämän Kostovan maisemanelähdyttämistaidon huomioon ottaen onkin outoa, että henkilöhahmot ovat lähes hengettömiä, ironisesti itse pääpahista ja hänen toimiaan lukuunottamatta. Dracula on onnistuttu sisällyttämään tarinaan onnistuneesti, vaikka pienellä huvittuneisuudella suhtauduin siihen, että kaikkien vampyyrien isä on erikoistunut metsästämään kalveiden neitosten sijaan nimenomaan keski-ikäisiä arkiston- ja kirjastonhoitajia sekä ansioituneita mieshistorioitsijoita. Luultavasti Kostova ei kuitenkaan ajattele pahaa naishistorioitsijoiden kyvyistä tai pyri uudistamaan Draculan seksuaalista suuntautumista, vaan kyseessä on puhtaasti utilitaristinen valinta. Kostova tuntee itsensä kirjoittajana ja mikään harlekiinikirjoittaja hän ei todellakaan näytä olevan.

Historiantutkijan pääteema, historiantutkimus ja historiantutkijan uppoutuminen aiheeseensa niin, että se alkaa elämään hänen ympärillään omaa elämäänsä, on mielenkiintoinen. Vain harvat pystyvät kuitenkin löytämään tutkimuksen tekemisestä niin paljon mielenkiintoista, että teema kantaisi kokonaisen romaanin ajan. Historiantutkijassa tutkimusteemaan on löydetty mukavia jännitteitä elävien kuolleiden menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden tulkitsemisissa. Valitettavasti teemallinenkin lupaus romuttuu ajan kanssa:  romaani oli reippaasti ylipitkä, vaikka suomennettu laitos lyhennelmä onkin. Yli 800 sivua historiallista romaania  juoksee nopsaan esimerkiksi Neal Stephensonin kirjoittamana, mutta Kostovaa olisi mielellään lukenut vähintään 300 sivua vähemmän. Lisäksi tämä erityisesti historiallisissa romaaneissa 2000-luvulla muotiin tullut tapa tukahduttaa romaani loppuunsa epilogin avulla oli tässä romaanissa erityisen turha.

Vaikka itseäni tämä romaani ei sytyttänyt oikein millään tavalla, uskallan suositella sitä vampyyreista, vampyyrilegendoista tai vampyyrien historiasta  kiinnostuneille. Kostova on tehnyt taustatutkimuksensa erittäin huolella, ja Historiantutkijasta huokuu pätevä historiallinen ja kansatieteellinen fakta. Joskus on todella mukavampaa lukea historiallisista henkilöistä ja tapahtumista romaanillisen hunnun läpi.

Melissa Bank: The Girls’ Guide to Hunting and Fishing

Melissa Bankin The Girls’ Guide to Hunting and Fishing (suom. Nyt nappaa!) on huhupuheiden ja mainostekstien mukaan kuin ajattelevan naisen Bridget Jones. En ole ikinä oikein päässyt Bridget Jonesin makuun, vaikka luin sen ensin englannin nykykirjallisuuden kurssilla ja sittemmin saksannoksena kieltä opetellakseni. TGGtHaF on satunnaisesti kuivakan humoristinen, väliin katarttisen tunteileva ja väliin omituisen elämänmakuinen, mutta enimmäkseen se taiteilee liian vähän ja liian paljon yrittämisen ristiaallokossa.

The Girls’ Guide to Hunting and Fishing (Viking 1999) osui kirjallisuushistoriassa vaiheeseen, jossa New Yorkiin sijoitetut nuorten tai keski-ikäistyvien naisten shoppaus-, ura-, pariutumiskipuilu- ja vastaavat kasvukertomukset olivat juuri lyöneet läpi Bridget Jonesin vanavedessä (aika laaja vanavesi, kun ottaa huomioon niiden mummoalkkareiden koon). Melissa Bank pyrkii sisällöstä päätellen kuitenkin muuhunkin kuin lukijan viihdyttämiseen: pelkkä viihteellinen chick flick ei kirjailijalle kelpaa, vaan oikein taiteellisia ansioita on lähdetty hankkimaan kerronnallisten innovaatioiden kautta. Niinpä tämä romaani onkin novellikokoelma, joka etenee teemasta toiseen. Kylläpä onkin tuoretta ja kohottavaa. Ainakin minulla tekotaiteellisuusmittari piiputti punaisella.

Lisäksi kerronnassa käytetään ylettömästi siirtymiä -ajan kuluminen, paikan vaihtuminen ja muut siirtymät merkitään kolmella tähdellä. Niinpä kirjassa on useita yli kymmenen (10!) sivun pituisia pätkiä, joissa on siirtymä ja -*- joka hemmetin kappaleen välillä. Tiesittekö, että yhdelle aukeamalle saa mahtumaan jopa kahdeksan (8!) -*-? Täytyy oikein lainata osuvaa tekstiä nimenomaan tällaiselta aukeamalta:

-*-

“I wouldn’t blame you if you left me,” he said.

“No,” I said.

“If the roles were reversed,” he said, “I’d leave you.”

-*-

(TGGtHaF, s. 95.)

No tyttö ei tietenkään jättänyt. Enkä minäkään, paremmista aikeistani huolimatta. Kirjassa kun on kuitenkin ansioita: esimerkiksi siirtymien ansiosta se on helppo jättää kesken kun pitää mennä pelastamaan torttua uunista tai lasta lätäköstä. Juonen unohtamisesta lukuhetkien välillä ei tarvitse huolehtia, koska mitään yhtä pääjuonta ei ole. Sentimentaaliset kuvaukset Gilmore Girls -tyylillä sanailevan chick lit -päähenkilön rakkaus- (isän ikäinen rakastaja suurimman osan kirjaa), perhe- (isä sairastaa syöpää), työ- (kustannustoimittajan ura pykii) ja muusta elämästä (lukee myös itseapukirjallisuutta).

Lukisinko uudelleen? No en lukisi. Muistanko kirjasta juuri mitään näin kuukausi lukuelämyksen jälkeen? En edes päähenkilön nimeä. Jäikö kirjasta kuitenkin kumman hyvä fiilis jälkeenpäin? Kyllä jäi. Chick litin päätavoite siis saavutettu.