Tag Archives: sisäpiirin vitsejä

Kirjaläppää: kirjasisustuksessa kuuminta nyt

Kirjahyllyt ovat poissa muodista. Ne keräävät pölyä. Näyttävät tyylittömiltä värisotkuilta. Niistä ei löydä kuitenkaan mitään luettavaa. Jos nyt kellään mitään aikaa lukemiseen ole, paitsi lapsilla, työttömillä, kotoilijoilla ja muilla yhteiskuntamme lusmuilla.

Esittelenkin tässä värimaailmaltaan yhteinäisen ja tyylikkään vaihtoehdon kirjahyllyille. Enää ei tarvitse ihmisen pilata avaraa olohuonettaan varastomaiseksi Lundioilla. Ei.

Kirjalaatikot

 

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbachin runoilema Nyt vittu nukkumaan on sketsikäs aikuisten satukirja, joka pureutuu lapsen ja Nukkumatin iltaiseen kohtaanto-ongelmaan runollisen huumorin ja havainnollistavien kuvien keinoin. Superhauskaa jokaiselle kyseisen ongelman kanssa painineelle. Erityisen hauskaa on: alatyylin viljely satukirjamuotoisessa teoksessa, sekä selvästi omakohtainen kokemus.

Teos antaa lukijalle oivalluksen, että joku muukin on joskus ajatellut vähän pahasti omasta lapsestaan kultapupustaan nukuttaessaan. Oletettu lukijakunta on myös otettu hienosti huomioon, sillä kirja on ohut, teksti suurta, kuvat selkeitä ja värikkäitä ja taitto ilmavaa. Tämä silmät sikkuralla ja kyrpä otsassa hiihtävien vähän väsyneiden vanhempien huomioiminen takaa myös sen, ettei vitsiä ole venytetty liikaa.

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan. Kuvitus: Ricardo Cortés (Into 2012)

Leijonat, pennut, viihtyy, kuorsaa.

Petokasassa on suloista nuilia.

Miten osaatkaan vaikka mitä hienoja maagisia juttuja

mut vittu osaa aloillasi huilia?

(n.13-14)

Erittäin antoisa lukutapa on tietysti katsella kirjan kuvia yhdessä lukutaidottoman lapsen kanssa. Vitsi vitsinä, hehe. Mutta oikeesti, kustantajan facebookista löytyy kisa, jonne voi lähettää videon omasta lukutapahtumastaan. Tai kuunnella Samuel L. Jacksonin viisuversion.

* Huom. Onko kansikuvan ja arvosteluun valitun tekstinäytteen eläintieteellinen inkongruenssi vitsi vai vahinko? Jatkuuko tällainen järkyttävä meininki myös sisäsivuilla?

***

Adam Mansbach: Nyt vittu nukkumaan

Kuvitus: Ricardo Cortés

Into, 2012

n s.

Engl. alkup. Go the Fuck to Sleep

Akashic Books, 2011 

Kirjakaksikko: Rincewind, vekkuli valevelho

Vietän tällä hetkellä kevyttä nostalgiakierrosta Kiekkomaailmassa. Ihan olosuhteiden pakosta – vauvan yökätinöitä valvoessa sitä tarvitsee vähän mieltäylentävää elämäänsä. Ensimmäisen kerran Pratchettien tunnelmaa keventävään vaikutukseen tutustuin jo viime vuosituhannella. Oi niitä aikoja. Asustelin opiskelijakommuunissa ja kollektiivisessa kirjahyllyssämme makoili muun muassa noin 10 kappaletta Taruja Sormusten Herrasta eri kielillä, liuta puhkiluettuja Pratchett-pokkareita ja kaikki  George R. R. Martinin toimittamat Wild Cardsit. Ei tarvinnut ensimmäisenä tarttua imuriin tai tiskiharjaan tenttiinlukua vältellessään.

Rincewind – tuo vekkuli valevelho

Paul Kirby: Rincewind

Paul Kirby: Rincewind

Luuserivelho Rincewind on ensimmäisen Kiekkomaailmakirjan, The Colour of Magicin (suom. Magian väri) päähenkilö. Tämän kirjan funktiona on Kiekkomaailman esittely: Pratchettin konseptina onkin turismi. Ankh-Morporkiin saapuu vieras ulkoavaruudesta, ensimmäinen ikinä Kiekkomaailmassa nähty turisti Twoflower (Kakskukka). Kohtalon (kirjaimellisesti) oikusta Rincewind joutuu Twoflowerin turistioppaaksi, ja niinpä tämä pari seikkaileekin yhdessä hamaan auringonlaskuun erinäisten matkakumppanien kanssa. Näistä kestävimmäksi osoittautuu päättäväinen matka-arkku, joka kipittää messissä niin maalla, merellä kuin lähes ilmassakin. Hopeasijalle jää Barbaari Hrun (yllättävän älykäs barbaariksi, sillä pystyy ajattelemaan liikuttamatta huuliaan), joka lankeaa matkalla loveen.

The Colour of Magic on Pratchettin villein ja vapain Kiekkomaailmakirja, ehkäpä myös raakilein ja samalla hauskin. Pratchettin kielelliseen kompailuun perustuvat vitsit ovat tuoreita, kaskut ennenkuulemattomia, eikä tarinan perusrakenne ole vielä hioutunut liian siloiseksi. Magian värissä ilmenevät jo pratchettiaaniset peruspilarit: a) huumori, b) fantasia ja c) tosimaailman ilmiöiden kommentointi a):n ja b):n tarjoamien etäännyttämiskeinojen avulla. Koska jenkan tahti on tässä kirjassa maailmaan tutustuminen, kommentoitavaa, toisin sanoen fantastisten vitsien lähteitä, tuntuu pulppuavan loputtomiin.

Terry Pratchett: Magian väri (Karisto 1999)

Terry Pratchett: Magian väri (Karisto 1999)

Hahmot ovat myös uusia ja raakoja. Pratchett ei kuitenkaan sorru selittämään hahmojensa taustoja tai maailmanhistoriaa, -fysiikkaa tai metafysiikkaa läpikotaisin, vaan hän pyrkii näyttämään pikaotoksia olennaisesta. Pulppuaminen on tässäkin suhteessa osuva kielikuva, sillä lukija pääsee täydentämään kirjan edetessä mielikuvapalapeliä niin hahmoista kuin Kiekkomaailmastakin. Hahmot eivät kuitenkaan tunnu olevan edes kirjailijan mielessä valmiita, joten palapelaamista pääsee harrastamaan vielä useamman (n. 20) osan ajan. Ja mikäli nyt todella haluaa filosofoida, voi tästä fantasiaromaanista lukea sosiaalisen kommentaarin lisäksi myös pohdintaa siitä, kullaista turisteilua tämä tämmöinen kirjallinen eskapismi on, erityisesti intertekstuaalisessa muodossaan.

In his right hand he carried the magical black sword Kring, which was forged from a thunderbolt and has a soul but suffers no scabbard. Hrun had stolen it only three days before… and was already regretting it. It was beginning to get on his nerves.

‘ I tell you it went down the last passage on the right,’ hissed Kring in a voice like the scrape of a blade over stone.

‘Be silent!’

‘All I said was–’

‘Shut up!’

(s. 123)

Rincewind: valevelhon uskomaton paluu Kiekkomaailmaan!

Terry Pratchett: Eric (Karisto 2006)

Terry Pratchett: Eric (Karisto 2006)

Faust Eric ei ole millään muotoa järjestyksessä seuraava Rincewind-romaani. Itse asiassa se on pikemminkin Good Omens (suom. Hyviä enteitä, kirj. yhdessä Neil Gaimanin kanssa) käännettynä Kiekkomaailmaksi. Eli toisin sanoen aika lailla sitä mitä nimi lupaa, Faust -tradition muunnelma huumorfantasian keinoin. Rincewind näyttelee paholaisen roolia, ja teini-ikäinen magiahakkeri Eric häärää Faustina.

Romaanin alussa ollaan siis siinä onnellisessa tilanteessa, että Rincewindistä on päästy eroon. Ei lopullisesti, mutta hänen mahdollisuutensa palata Umpiulottuvuuksista Kiekkomaailmaan on yksi miljoonasta. Rincewind osaa kuitenkin käyttää tilaisuuden hyväkseen, kun se kohdalle sattuu. Valitettavasti tämä tarkoittaa hengailua teini-ikäisen, yli-innokkaan nörtin seuroissa ja reissua Helvettiin. Onneksi Matkatavara seuraa Rincewindiä minne tahansa.

Faust Eric noudattaa perusjuoneltaan perinteistä Faust -tarinaa kolmine toiveineen ja niiden toteuttamisineen. Kiekkomaailmassa pätevät kuitenkin samat universaalit tarinan ja opetuksen lait kuin tosimaailmassakin: se, että toiveesi luvataan toteuttaa, ei vielä tarkoita että toive toteutuu juuri sillä tavalla, kuin olit ajatellut. Tai siellä, missä olit kuvitellut: Eric Thursley, hänen papukaijansa ja Matkatavara matkaavatkin Rincewindin matkassa niin Kiekkomaailmassa kuin muissakin paikallisissa metafyysisissä ulottuvuuksissa. Niinpä Faust Ericin voi nähdä osittain temaattisena jatkona The Colour of Magicille: se selittää Kiekkomaailman maantietoa ja sisältää runsaasti intertekstuaalista hupailua.

“Mitä nyt tapahtuu? Rincewind kysyi [Luojalta].

“Nytkö? No jaa, uskoisin että jumalia alkaa ilmestyä paikalle pikapuoliin. He eivät odota pitkään päästäkseen muuttamaan uuteen maailmaan, se on selvä se. Aivan kuin kärpäset – kärpäset jonkin ympärillä – kuin kärpäset. Heillä on tapana olla varsin riehakkaita ensi alkuun, mutta he asettuvat ennen pitkää aloilleen. Luullakseni he pitävät huolta kaikista ihmisistä janiinpoispäin.

(s. 109)

***

Terry Pratchett: The Colour of Magic

Kansi: Johnny Ring/N. Keevil

Corgi Books, (alkup. 1985)

287 s.

***

Terry Pratchett: Faust Eric

Suom. Mika Kivimäki

Kansi: Josh Kirby

Karisto 2006

147 s.

Engl. alkup. Faust Eric

Victor Gollancz Ltd, 199

***

Jørgen Brekke: Armon piiri

Jørgen Brekken Armon piiri

© Kirjakko. Jørgen Brekke: Armon piiri, kansi: Mika Tuominen

Jørgen Brekken esikoisromaani Armon piiri miksaa historiallisen fiktion, murharyhmädekkarin ja kirjastoelämän multimodaaliseksi sarjamurhacocktailiksi. Toimii yllättävän hyvin – itse luin Armon piirin yhdeltä istumalta ihan vain sisäisen pakon johdattelemana. En muista, koska viimeksi olisi päässyt näin käymään, mutta en kerta kaikkiaan pystynyt laskemaan kirjaa käsistäni ennen viimeistä pistettä.

Armon piiri (Johnny Kniga, 2011, alkup. Nådens omkrets, suom. Katriina Huttunen) limittää toisiinsa kahden mantereen ja kolmen ajankohdan sarjamurhat yllättävän jouhevarytmisessä ja viihdyttävässä muodossa. Brekke ei tuhlaa aikaa selittelyyn edes historiallisissa kohtauksissa, hän näyttää, mitä tapahtuu. Vaikka Brekken historiallinen fiktio on mielenkiintoista ja saumautuu aukottomasti nykyajan sarjamurhiin, se näyttäytyy selvästi Brekken heikoimpana lenkkinä. Olettaen, että kyseessä eivät ole käännöskukkaset, Armon piirin historiallinen fiktio sortuu anakronistisuuteen erityisesti 1500-luvun tapakulttuurin kuvauksissa. Onneksi näitä tipahduksia ei tapahdu useita.

Romaanin ensimmäiset murhat nähdään prologissa, viimeiset viimeisessä luvussa. Viimeisimmät ovat ajankohdaltaan aikaisimpia, ja lukija voikin niiden avulla saada osittaisen selityksen koko romaanin ajan punaisena lankana kulkevaan kysymykseen,”miksi?”. Brekke ei pyri selittämään murhia aukottomasti, mikä jättää mukavasti tilaa lukijan omille oivalluksille. Läpi kirjan kulkevat myös historiallisen toiston ja toisaalta historiallisen väärinymmärryksen tai -selityksen teemat, jotka kiteytyvät romaanin keskiössä kulkeviin kirjoihin ja kirjastoihin liittyviin juoniin. Ymmärrämmekö tekstin todella niin kuin se alun perin ymmärrettiin ja tarkoittaako historiallinen teksti todella sitä, mitä siinä näemme? Brekken filosofointi kulkee sekin kevyenä satunnaissivujuonteena, joka ei häiriköi varsinaista dekkaria, ellei lukija anna sen mietityttää itseään.

Hyvä rytmi kostautuu hahmogalleriassa, jossa Brekke turvautuu kliseiden lämmittämiseen, toki uusissa vermeissä. Suurin osa hahmoista kuvataan lähinnä heidän elämänsä suurten tragedioiden tai piintyneiden tapojen kautta.  Niinpä Brekken trondheimilainen murhatutkija määrittyykin paitsi viimeaikaisen aivosyöpäleikkauksensa, myös joka-aamuisen aamupalansa kautta: Odd Singsakerille maistuu aamuisin silli ja ruisleipä akvaviittiryypyllä. Brekke onnistuu kuitenkin luistamaan ärsyttävästä kliseisyydestä tai pahvinmakuisesta pintapuolisuudesta rehvakkaan huumorinsa avulla: Armon piiri läväyttää lukijan eteen kevyet mullat ja dekkarilukijoiden sisäpiirin vitsejä sopivin väliajoin, jotta lukija tuntee olevansa viihdyttävästi askeleen edellä.

Ja tässä välissä täytyy myöntää, että saatoin olla helposti hurmattavissa, koska hyvin kirjoitetun romaanin ääressä on erittäin hankala olla viihtymättä, mikäli se käsittelee (vaikka pintapuolisestikin) tieteen- ja kirjallisuushistoriallisia faktoja sekä vanhoja kirjoja. Tässä tapauksessa kirjojen kannet ovat niiden sisältöä olennaisempia, mikä tekee Armon piiristä paitsi mukavasti akateemishenkisen, myös järkyttävän brutaalin. Mikä parasta, tämä siloisen ja karmivan, viihdyttävän ja ällöttävän jännite säilyy läpi koko romaanin. Risuja kustantajalle, jonka olisi pitänyt antaa kääntäjälle lisää aikaa hioa käännöksestä turhat svetisismit (norjismit?) ja perehtyä hiukan tarkemmin Poen teoksiin, joiden nimet olisi voinut kirjoittaa suomeksikin. Olen tässä yhteydessä taipuvainen syyttämään kustantajaa pikemminkin kuin kääntäjää, joka on tunnettu mm. Kjell Westön luottokääntäjänä:
“Hän hylkäsi Poen kuuluisimman runon The Raven” (s. 34)
“Pelkään pahoin, että tämä on niitä harvoja hetkiä, joissa todellisuus menee fiktion edelle” (s.48)
“Ei, tämä on overkill. Tämä on mies” (s. 71)
“Vaikea sanoa, mutta jos pidät kirvestä niskani yllä, sanoisin, ettei hän ole.” (s. 67).

Armon piirin kunniaksi on luettava se, että tarina veti mukanaan niin, etten ole ehtinyt kiinnittää huomiota käännöskukkasiin ensimmäisen sadan sivun jälkeen (tai ehkä niitä ei ollut). Lukekaa Armon piiri, jos synkähkö huumori, kerronnallinen näppäryys ja historialliset viittaukset sarjamurhadekkareissa viehättävät. Tai jos eivät viehätäkään, mutta etsitte tuoreen oloista dekkaria luettavaksi, Armon piiri on mielestäni just se.