Tag Archives: sisustus

Kirjaläppää: Kirjahyllyn laajuudella vaikutusta lasten lukutaitoon

Jonas Merian: Biscuit Box Shelf No. 2

Jonas Merian: Biscuit Box Shelf No. 2

Lukijaihmiset ovat surreet viime vuosien kirjahyllyjä halveksivia sisustustrendejä. Suomessa kirjahylly on perinteisesti ollut sivistyskodin mitta. Viime vuonna ilmestynyt tutkimus kertoo, että kun kaikki muut lasten koulumenestykseen vaikuttavat tekijät* suljetaan pois, kodin kirjahyllyn laajuuden ja lasten koulumenestyksen välillä voidaan havaita korrelaatiota.

Tutkimuksessa verrattiin 15-vuotiaiden PISA-tuloksia siihen, kuinka monta kirjaa vanhemmat olivat kerryttäneet kotikirjastoon. PISA-tutkimus ei kysele kirjojen laatua, joten tutkimuksessa havainnoitiin määrää. Muutamakin kirja kotikirjahyllyssä paransi lasten akateemisia tuloksia huomattavasti.

Suomalaisaineistossa havaittu ero yhden ja 500 kotikirjastokirjan välillä vastasi kahden kouluvuoden eroa tuloksissa. Toisin sanoen, jos kotona on 500 kirjaa, lapsi saa kirjattomien kotien lapsiin verrattuna huomattavasti etua kouluhommissa ja lukutaidossa. Jokainen kirja kuitenkin auttaa: tilastollisesti katsottuna toisella ja kolmannella kotikirjaston teoksella on paljon enemmän vaikutusta lukutaidon kehitykseen kuin 102. ja 103. kirjalla.

Kansainvälinen vertailututkimus ei ota kantaa siihen, mikä vaikutus julkisilla kirjastoilla on lukutaitoon. Mikäli kirjojen välittömässä läheisyydessä oleskelulla on kuitenkin näin suora vaikutus paitsi kirjallisen sivistyksen arvostamiseen, myös sen käyttämiseen, julkinen kirjastolaitos on vähintään osittain vastuussa suomalaisten PISA-menestyksestä. Seuraavan kerran kun näet teinixit retkottamassa kirjaston nuorisonurkkauksessa pleikkaa pelaamassa, ajattele lämmöllä. Tiet lukemisen ja sivistyksen luo ovat moninaisia.

Yksi suora tie näyttää kulkevan suoraan kirjahyllyn kautta.

*Näihin kuuluvat muun muassa sosioekonomiset tekijät. Tutkimus ilmestyi Oxford Journalsien julkaisussa Social Forces (2014) 92 (4): 1573-1605. doi: 10.1093/sf/sou030.

Kirjaläppää: Intiaaninimi Taipuu-painostuksen-alla

KirjahyllyKirjabloggaajasta ei selvästikään ole sisustussuunnittelijaksi. Viimeviikkoinen innovaatio lainalaatikkokirjansäilytysratkaisusta osoittautui toimivaksi lähinnä edellisessä asunnossa. Nykyisessä päädyin vanhanaikaisesti varasto-Lundioihin, koska seinä sattui olemaan kätevästi Lundioilla jaollinen. 42 hyllymetriä ja risat näyttäisi paikalliseen kirjahyllyyn mahtuvan.

Eikä varmaan kestä kuin hetken, ennen kuin nämä on saatu järjesteltyä hyväksi havaitulla, lapsiperheeseenkin sopivalla metodilla. Nimittäin värin mukaan seuraaviin kategorioihin: spefi-, tieto- lasten- ja muut teokset. Lastenkirjahyllyt sopivan alas, eikä ole niin justiinsa, että säilyykö värijärjestys. Värikoodaus mahdollistaa sen, että vaikka setti menisi useiden käyttäjien takia muuten sekaisin, värin avulla on helppo lähteä arvailemaan, missä karkulainen mahtaa piilostella.

Tein hyllyttäessäni myös yllättävän havainnon. Nimittäin on mahdollista keljuuntua kirjahyllyjen täyttämiseen. Tällainen epäuskottava tapaus kävi noin 35. metrin kohdalla. Se meni ohi kupillisella teetä, joten on täysin mahdollista, että kyseessä oli joku fysiologinen ongelma.

 

Kirjaläppää: kirjasisustuksessa kuuminta nyt

Kirjahyllyt ovat poissa muodista. Ne keräävät pölyä. Näyttävät tyylittömiltä värisotkuilta. Niistä ei löydä kuitenkaan mitään luettavaa. Jos nyt kellään mitään aikaa lukemiseen ole, paitsi lapsilla, työttömillä, kotoilijoilla ja muilla yhteiskuntamme lusmuilla.

Esittelenkin tässä värimaailmaltaan yhteinäisen ja tyylikkään vaihtoehdon kirjahyllyille. Enää ei tarvitse ihmisen pilata avaraa olohuonettaan varastomaiseksi Lundioilla. Ei.

Kirjalaatikot

 

Kirjaläppää: Testing selfiekeppi, case kirjahylly

15.1.2015 - 1Illan Kuningaskuluttajassa väitetään, että selfiekeppiä voi käyttää kirjahyllyn päällisen pölytilanteen tarkastamiseen (n. 25:45). Tässä todistusaineistoa siitä, että kyllä todellakin voi. Uhka vai mahdollisuus?

Uhka: Anoppi, äiti tai lastensuojeluviranomaiset keksivät tämän yksinkertaisen keinon, jolla tarkistaa ehtoisen emännän marttakuntoisuusluokka.

Mahdollisuus: Jos niitä pölyjä ei näe ilman selfiekeppiä, kirjahylly on riittävän korkea säilyttääkseen lukemattomia kirjoja. Joukkoon mahtunevat myös rakkaimmat luetut kirjat.

Kirjaläppää: Miksi pitää olla kirjahylly?

Kouvolan Sanomat uutisoi edellispäivänä, että kirjahyllyt ovat sisustuksessa niin passé ettei niihin rupea kukaan Teuvo Lomanin tai jonkun haastatellun kaverikaan. Artikkeli toki liittyy tämän kolumnin aiheeseen vain kiertokautta, sillä tämä kolumni käsittelee erään FB-toverini hyvää kysymystä: mikä siinä kirjaihmisiä niin suututtaa, että Teuvo Loman sanoo sen niinkuin se on, isot kirjahyllyt eivät (juuri nyt) ole valtavirran sisustusmuotia?

© Lightgrapher @deviantartYleisesti ottaen, ei kirjahyllyjen väheksyminen oikeastaan suututa. Mutta surettaa. Koska kirjat nyt ovat parasta parhautta ikinä.

Itse rakastan kirjoja ihan esineinä. Meillä ei ole kristalleja, valokuvia, kynttilöitä. sisustustauluja, sisustusesineitä tai mitä ne nyt on. Meillä on kirjoja. Hyllymetreittäin, kasatolkulla. Se on ihanaa. Kuka tahansa varmaankin haluaa kotiinsa rakastamiaan asioita. Purjeveneilijöillä on tässä suhteessa huomattavasti hankalampaa.

© PublicDomainPictures @ PixabayVielä hienompaa kuin kirjojen esineellinen ulkokuori ovat niiden sisällökkäät sisuskalut. Kirjat ovat sellainen mahdollisuuksien multiversumi, jossa asuu kaikenlaista vanhoista kamuista tosi outoihin tyyppeihin. Kamut ja tyypit laukkaavat nykypäivästä menneisyyteen ja tulevaisuuteen, Helsingistä Oublietteen ja Maailmanlopun kahvilasta Alkumetsään. Kirjat vievät tunnetun mielikuvituksen rajoille ja niiden yli. Sekin on ihanaa.

Siksi pitää olla kirjahylly, jossa on sellaisia kirjoja, jotka haluaisi lukea uudelleen, lainata kaverille tai lukea joskus. Paperikirjat ovat siinä suhteessa hyviä, että niitä on helppo lainailla ympäriämpäri, sähkökirjatkin mahdollisesti vielä jonain päivänä yleisesti ovat, ilman että täytyy lainata koko sähkökirjahyllynsä kerralla.

© CC library_mistress @flickr

Alicia Martin: Biografias – Cascade of Books

Niin että siksi surettaa ja ahdistaa, kun joku ehdottaa, että eikö vain poltettais koko setti. Siinä menisi hukkaan niin paljon seikkailua, hetkiä, oivalluksia ja rakkautta. Jollain ne löytyvät Maailmankuulun Designgurun maljakosta, minä löydän ne kirjoista.

PS. Muutto edessä.

 

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus 2011)

Raksa on Tuomas Vimman harvinaislaatuisen kolmiosaisen trilogian itsenäinen aloitusosa, näin trilogian keskimmäisen osan takakantta parafraseetakseni. Raksa on skidisti chick litiin kallellaan oleva itsensä lähestulkoon (mutta ei onneksi ihan) vakavasti ottava työelämäromaani, joka viihdyttää kympillä remppaproggistietouden jakamisen ohella. Itse asiassa, tämän ja trilogian kakkososan luettuani, olen jättänyt useampia aitoja naischick lit-romaaneja kesken tylsän ja vähintään keskinkertaisen laaduttomuuden takia.

Raksan luettuani voin todellakin vakuuttaa, että itsenäisiä ovat nämä trilogian osat. Ne voi jopa lukea väärässä järjestyksessä, eikä tämä haittaa lainkaan tarinan kulkua tai vimmaista viihtymystä. (Mielelläni väittäisin, että tämä oli harkittu testi, mutta ihan puhdas vahinko oli se.) Osissa esiintyvät samannimiset henkilöhahmot muistuttavat toisiaan riittävästi, jotta Raksan ja Ruutukympin voi kokea kertovan samoista hahmoista. Jälkimmäisessä esiintyvät viittaukset ensimmäiseen osaan antoivat kyllä mielikuvan hiukan erilaisesta tarinasta, mutta pääosin mielikuva oli riittävästi sinnepäin, jotta jatkumo vaikuttaa uskottavalta.

Raksa kertoo raksaprojari Samin uraputken urkenemisesta luksukkaan suomenruotsalaisen perheomisteisen remppafirman leivissä. Samalla tutustumme helsinkiläisen sinkkumiehen elämänmenoon niin työajalla kuin vapaallakin. Ei näytä hääviltä se – mutta ei näytä samanikäisten pyrkimys yhdistää työ- ja avioelämäkään. Vähiten hääviltä näyttää rakennusala, jonka käärmeenpesään Vimma lukijan tutustuttaa.

Käytännössä homma kuitenkin meni niin, että asiakkaille laskettin urakkatarjous, joka oli sopivan epämääräinen ja törkeän alihintainen. Kun urakka hintaa polkemalla sitten saatiin, pilkottiin se pienempiin osiin jotka ketjutettiin alihankkijoille, jotka puolestaan ketjuttivat sen eteenpäin, usein neljänteen polvee asti. Tähän ei rakennusalan kuluttajasopimusehtojen mukaan tarvinnut edes pyytää asiakkaan suostumusta. Osa hommista tehtiin itse, ja virolaisille työmiehille maksettiin seitsemän euroa tunnilta. Asiakkaalta laskutettiin 42 euroa ja alvit päälle. (s. 19-20)

Rakennusfirmojen asiakkaiden tragedioista lapioi Vimma erinomaista komediaa, sellaista selkäpiitä kylmäävän sorttista ja todentuntuista. Koska romaani on pääasiassa rakennettu raksaduunitotuuksista ja remppatoimintavinkeistä, jotka on sementoitu kasaan niin romanttisilla kuin jännärihköillä juonillakin, kokonaisuus pinteilee jatkuvan sortumauhan alla. Erittäin hauskaa on sekin.

Hilleri peitti ikkunasta paistavan auringon heitäen varjonsa päällemme. Minua kylmäsi ja näin kuinka Danikan käsivarsien karvat nousivat pystyyn. Ihmettelin vielä, miksen ollut nähnyt Hilleriä peilistä, kun Danika kuiskasi minulle:                                                              – Jos maailmassa on yksi ihminen, jota mä pelkään, niin se on toi. Siinä asuu oikeesti pahuus tavalla, joka saa Sauronin näyttämään siltä Pelastusarmeijan sedältä, joka seisoo keräyslippaan kanssa Stockan kemppariosaston ovensuussa. (s. 239-240)

Kaikkein hauskinta Raksassa on kuitenkin Vimman kieli-iloittelu, jossa on pelit, vehkeet ja kielikuvat paikoillaan. Vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että noin 225 sivua on romaanille paras mitta, niin tätä olisin hyvin voinut lukea vielä parisen sataa sivua (ja tavallaan luinkin, joskin etukäteen). On myös hyvällä tavalla hämmentävää, että romaanista voi oppia todellisessa maailmassa käyttökelpoisia asioita remontoinnista. Jos vaikuttaa siltä, että remppa iskee päälle ennen pitkää, mutta kuiva opasteksti ei maailman eniten kiinnosta, lue Raksa.

Laskutusperusteinen urakkasopimus ilman setattua kattohintaa on vihoviimeinen paperi, johon nimensä kannattaa lykätä, jos ei ole rakennusalan ammattilainen, joka valvoo aamusta iltaan itse paikan päällä työmaata. Se on käytännössä avoin valtakirja ketkulle urakoitsijalle löysäillä ja laskuttaa ilman minkäänlaista kattosummaa. (s. 128)

Voi sen lukea tietysti ilman rempanuhkaakin. On se siinä määrin erinomainen pläjäys. Trilogian kolmannen osion soisi tulevan pian, sillä Vimman aikaisempi tuotanto ei pitkään riitä.

***

Tuomas Vimma: Raksa
Kansi: ? (kirjastokirja)
Gummerus 2011
438 s.

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimma: Ruutukymppi

Tuomas Vimma: Ruutukymppi (Gummerus 2013)

Tuomas Vimman Ruutukymppi on eeee-ha-na täysverinen chick lit -romaani, jossa rotumies, uraputkari ja raksaprojari Sami laittaa uuden vaihteen silmään ja lähtee reality-tv:n remonttireiskaksi.* Takakannessa kerrotaan Ruutukympin olevan “itsenäinen toinen osa harvinaislaatuisessa kolmiosaisessa trilogiassa” – ja romaani todella toimii yksinäänkin.** Hykerryttävän hauskat sketsit, ällistyttävän iljettävän ihastuttava hahmostereotyyppigalleria ja kliseestä toiseen skimbaileva juoni muodostavat lähestulkoon pärrrfektin viihdytyskimaran. Ja vielä täysin kalorittoman!

Sami on kolmikymppinen projari suomenruotsalaisen, puolihävyttömästi puumahkon Danikan remppafirmassa. Sami tekee töitä 60-90 tuntia viikossa kovalla alalla – ja on juuri ostanut remppakuntoisen kämpän, joka on tarkoitus laittaa asuttavaan kuntoon vapaa-ajalla. Luonnollisesti firman vehkeillä. Tähän varsin yksioikoiseen tilanteeseen tupsahtaa yksi tuotantoyhtiö, joka haluaa Samin remppaohjelmansa ohjaimiin, sekä yksi tuotantoyhtiön parikymppinen hottis Lada, joka haluaa Samin. Mitäpä siinä mies voi, kuin hurmaantua uusille urille? Eli telkkariin. Mutta vastaako tv-ohjelman tekeminen glamoröösejä lupauksia ja mielikuvia?

– Otetaan vaikka noi. Aivan herttaisen hailee mulle. Noi on kaikki niin karmeita luukkuja, että tehtiin me aivan mitä tahansa, niin se on kuitenkin parempaan suuntaan. Mua alkaa oikeesti kaduttaa, että lähdin tähän edes mukaan. Tällainen kurjaliston alennustilan näkeminen riipii herkkää taiteilijasieluani.                                                                       Minussa heräsi pieni toivonsekainen utukuva siitä, että vittumainen sissari jysäyttäisi tässä vaiheessa vanttuut tiskiin. (s. 185)

Eipä taida vastata niin. Ahhhahahahhahahaaaa. Ei voi kuitenkaan ihan yhden käden sormilla laskea, mikä kaikki menee pieleen. Ellei satu olemaan “traalilainen sontiaismolottajapeto” tai vast.***

Ruutukympissä on kaikki fiktion ainekset melko lailla kunnossa. Asiaakin vähintään näennäisesti on, mikäli asiaksi lasketaan tv-tuotannon suomiminen ja raksaäijäelämän raadollisen todellisuuden ruotiminen. Parasta koko setissä on kuitenkin kielellinen tykitys, joka seilaa iloisesti korkeasivistyneestä matalaotsaiseen.

Ruutukymppi maalaasi marraskuuni hetkellisesti täysin siedettäväksi. Itse asiassa unohdin koko marraskuun – kuin myös lohtusuklaan, suklaakakun ja rommikaakaon. Kiitos, Tuomas Vimma.

***

*Päähenkilö on ehkä mies, mutta ihan ehtaa chikkeriä tämä on alusta loppuun.

**En ole vielä lukenut ykkösosaa Raksa, mutta tätä kirjoittaessa varasin sen. Sisäinen pakko.

*** Ruutukymppi, passim.

***

Tuomas Vimma: Ruutukymppi
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2013
348 s.

Helsingin kirjamessut: Taidekirjoja…

…Ja kirjataidetta. Kirjamessutungoksessa (jota riitti koko viikonlopulle lähes 80 000 kävijän voimin) löysin itsestäni hetkittäin tarpeen hiljentyä (niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin). Taideosaston puolelta löysin niin kirjataidetta kuin taidekirjoja, joissa jatkui kirjaisa teema.

Luovaa kirjatuhoa

Yksikään taideteos ei ole hetkeen aiheuttanut yhtä repivän ristiriitaisia tuntemuksia kuin Katri Oikarisen kirjataulut. Siis todella oivaltava tapa antaa hylätyille teoksille uusi elämä – mutta näiden teosten tuotannossa on vahingoitettu kirjoja!

Shokeeraavaa, mutta ihanaa, mutta kamalaa, mutta hauskaa! Katri kertoi hankkivansa käyttämänsä kirjat Kierrätyskeskuksen ilmaishyllyistä (toisin sanoen, kirjat todella ovat hylättyjä). Kehykset on puolestaan reväisty navetan seinästä.

Huumorintajuinen taiteilijatar kertoo kirjoittavansa parhaillaan kirja-askartelukirjaa, jossa hän neuvoo lukijoitaan parhaan mahdollisen kirjatuhon aikaansaamisessa. Oikein! Mutta Väärin. Mutta Oikein! Itsellänikin on yksi hyllymetri vanhoja tietosanakirjoja, joiden on ollut tarkoitus aloittaa uusi elämänsä vaikka ja minä, mutta jotenkin niissä omissa kirjoissani tuntuu olevan sellainen mattoveistä torjuva voimakenttä, joka on estänyt asian viemisen ajatusta pidemmälle…

MUOKKAUS 31.10.2013: Katriin saa yhteyden meilitse katrioikarinen@yahoo.com.

Taidekirjoja puolestaan löysin valokuvaaja Jussi Tiaisen luotsaaman Parus Publishingin osastolta.

Itseäni ihastuttivat erityisesti Kerttu Horilan teoksista kertova taidekirja. En osaa taidespiikkiä, mutta ne näyttivät inhimillisyyttä inhimillisesti luotaavilta. Toinen erityisen hupaisa tuttavuus oli veteraaninäyttelijä Markku Huhtamon humoristisen naivistisista puuveistoksista koottu postikorttisarja, jossa erityisesti viehättivät sanaleikilliset dioraamat.

Oikein tuli Kirjamessujen taidepuolella (tunnetaan myös Art Forumina) käyskennellessä sellainen olo, että pitäisi taasjälleen ehtiessään vähän hyppästellä proosan ulkopuolelle näissä taideasioissa liikuskellessaan.

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot) (Kustannus-Mäkelä 2013)

Se oli suomalaista chick litiä, ja hän oli ajatellut, että olisi mukava verrata sitä amerikkalaiseen. Eikä kirjassa mitään vikaa ollutkaan. Tyyli ja kieli olivat asianmukaisen kepeitä ja luistavia, mutta päähekilön tolkuton ostelu ja tavaramerkkien ihailu ärsytti selvästi enemmän kuin amerikkalaisessa versiossa. (s. 126)

Salanimi Marja Orkoman erittäin perinteinen naisten viihderomaani Lesti & Lautanen aloittaa Satakielisiskot -nimisen sarjan, joka tuntuu monin tavoin vastaiskulta chick litiä vastaan. Se kertoo kuvitteellisessa Satakielilaakson kaupungissa asuvista yrittäjäystävättäristä, Hennasta ja Aurista, jotka ovat perustamassa ensimmäisiä yrityksiään saman puutalon eri päihin ja asuvat kämppiksinä keskellä olevassa kolmiossa. Vaikka juonikuvio liittyy elämän suuriin suunnanmuutoksiin, henkilöhahmoja rakennetaan isoisovanhemmista lähtien, eteneminen on verkkaista, ja kaikessa keskitytään pieneen ja arkipäiväiseen, syvällisiin elämäntarinoihin ja varovaisiin romansseihin. Lesti & Lautanen olisi voinut iskeä säpäkästi vintage-,kotoilu-, kohtuullistamis-, ja tyylikkään köyhäilemisen trendeihin, mutta vanhahtavan kielenkäytön ja nykypäivän nuorten naisten elämänmenon yhdistäminen osoittautuu haastavaksi.

Eetu etsi iPadistaan tanssimusiikkia. Bailaaminen sujui ihan hyvin joko yksin, kaksin, kolmin, nelistään, tai aika ajoin koko kuuden porukalla. (s. 163)

Lesti & Lautanen erittäin perinteinen suomalainen naisten viihdekirja. Päähenkilöt ovat sympaattisia, itsenäisiä, romansseille alttiita, uuden elämän alussa. Helsingistä ja Forssasta he lennähtävät Satakielilaaksoon (eli Naantaliin) raatamaan vanhasta puutalosta lounasravintolaa, suutarinverstasta ja jaettua asuntoa. Bisneksen suhteen kaikki sujuu jouhevasti, ihmissuhteet ovat monin kerroin solmussa.

Orkama on onnistunut tunkemaan noin 200 sivuun ällistyttävän määrän detaljeja. Tyttöjen taustat selvitetään kolmanteen polveen, silakanperkuuta selitetään sivun verran, Turun linnan sisäkierros käydään (vaikka kukaan hahmoista ei siellä vierailekaan). Nykyelämänmenon konsumerismin ja suurella liekilllä elämisen kritiikkiä on tarjolla harva se sivu ja päikkärit ovat must raskaan rempparaadannan vastapainona.

Vähiten synkassa alle 60-vuotiaiden elämän kanssa on kirjan kieli: kahvin oheen tarvitaan “kastettavaa”, henkilöt “kännyköivät” toisilleen. Lisäksi faktat olisivat kaivanneet tarkistusta: ensimmäisessä ultrassa ei todellakaan voi nähdä sikiön sukupuolta ja toisaalta ravitsemusliikkeelle ei irtoa lupaa ilman asiakas-wc:tä.

Kaiken kaikkiaan Lesti & Lautasesta paistoi läpi voimakas sarjan aloittamisen vaikeus. Kirjan pääjuonista vain yksi ei jäänyt kesken (kaikki romanttiset juonet jäivät) ja toisaalta turhaakin taustoitusta käytiin läpi ylettömästi ensimmäisen 150 sivun aikana. Päähenkilöiden hahmot ovat syviä, mutta muut jäivät paperisiksi ja tuntuivat toistensa kopioilta. Toisalta kirja ei toimi itsenäisenä teoksena, mutta toisaalta runsas taustoitus ajoi juonten yli niin voimakkaasti, ettei syntynyt tarvetta saada tietää, mitä Satakielilaaksossa seuraavaksi tapahtuu.

Jos saa spekuloida, niin tämä kirja olisi ollut erittäin paljon parempi 1950- tai -60-luvulle sijoitettuna. Vanhahtava kieli olisi saanut oikeutuksensa, moralisointi olisi mennyt mielenkiintoisen ajankuvan piikkiin ja yleinen hitaus olisi sopinut paremmin elämänrytmiin. Kirjailijan detaljirunsaus ja pieteetillä toimitettu selittely olisi ollut jopa perusteltua vintage-charmantissa kokonaisuudessa – ja Orkoma olisi ehkäpä löytänyt itselleen uuden lukijakunnan.

* Salanimen takaa löytyy taiteilijanimi, dekkaristi Pirkko Arhippa.

Marja Orkoma: Lesti & Lautanen (Satakielisiskot)
Kansi: Nina Heinonen
Kustannus-Mäkelä 2013
206 s.