Tag Archives: suru

Teatteri: Maagisen ajattelun aika (Teatteri Jurkka)

Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

Amerikkalaisen Pulitzer-palkitun kirjailijan Joan Didionin omaelämäkerralliseen teokseen perustuva, kirjailijan itsensä kirjoittama monologi on erään surukamppailun juonellinen analyysi. Teatteri Jurkan Maagisen ajattelun aika on intiimi tositarina naisesta, joka hautaa ensin miehensä ja sitten tyttärensä. Ilmaisuvoimainen Kristiina Halkola heittelehtii yhden naisen tragediassa surun moninaisilla laineilla.

“Katkeransuloinen viisaus”

Kirjailijan mies kuolee yhtäkkiä, noin vain eräänä iltana. Vaikka on tavallaan luonnollista, että läheisille voi niin käydä, kun ihminen tulee tiettyyn ikään, heittää aviomiehen kuolema päähenkilön tavanomaisilta raiteiltaan. Kuolemaa ei voi hyväksyä tyynesti surun yli soutaen, mutta jotain järkeä tilanteeseen pitäisi kuitenkin saada.

Alkaa maagisen ajattelun aika. Halkola kiertelee kylmien näyttämövalojen katvealueilla. Hän valahtaa välillä kovien faktojen ulkokohtaiseen lateluun, terhistyy sitten onnellisten muistojen voimauttamana humoristiseksikin yltyvään itsereflektioon, kunnes suru nujertaa jälleen. Teatteri Jurkan pienessä näyttämöhuoneessa Halkolan kuulaan ilmeikäs tulkinta täyttää ilmatilan.

“Ne pitää mua hulluna, koska muuten mä olen vaarallinen.”

Miehen kuoleman jälkeen tyttären vakava sairaus ei päätykään onnellisen tervehtymiseen, vaikka niin Joan sen on suunnitellut ja hallinnoinut. Vanhemman ei tulisi joutua hautaamaan lastaan. Siinä on jotain luonnotonta, perustavalla tavalla epäreilua. Näyttämö pienenee valaistuksen avulla toisiinsa liittymättömiksi alueiksi, kylmiksi faktoiksi, jotka johtavat viiltävään itse-epäilyyn ja selviytymättömyyden uhkaan.

Kun mahdoton tapahtuu, muistoista voi löytyä kadotuksen lisäksi mahdollisuus jatkaa eteenpäin. Kun muita muistajia ei enää ole, tarinan voi kirjoittaa mieleisekseen, jos kehtaa. Valaistus lämpenee, Halkola nousee varjoista valoon äänimaiseman tukemana. Varoittaa kuitenkin, että läheisen kuolema sattuu joskus myös teidän kohdallenne, jos ei ole jo.

Kuva: Marko Mäkinen

Kuva: Marko Mäkinen

Menetyksestä selviytyminen on yksinkamppailulaji

Maagisen ajattelun ajassa kerronnan rytmi vaihtelee melko mekaanisesti lyhyestä kohtauksesta toiseen. Ohjaaja Johanna Freundlichin  yhdessä ääni- ja valosuunnittelijan kanssa luoma unenomainen, tunnelmasta toiseen muuntuva tila tuo syvyyttä ja säröjä rytmitykseen. Freundlichin lähes täysin paperinvalkoinen lavastus kuvittaa vähäeleisesti menneisyyden haamuja, haaveita ja painajaisia.

Ohjaaja on kääntänyt näytelmän englannin kielestä puhekieliseksi. Teksti sopii Kristiina Halkolan suuhun. Hän kaivaa roolisuorituksellaan ihmisen esiin silloinkin, kun teksti uhkaa hetkittäisellä luennoivuudellaan. Teos naisesta tragedian uhrina on tuttu jo antiikin tragedioista, ja monologin rakennekin on hyvin aristoteelinen. Halkolan henkilökohtainen ja vivahteikas tulkinta päivittää surukamppailun 2000-luvulle.

***

Näytelmään sain vapaalipun Teatteri Jurkalta, joka järjesti kirjabloggaajille myös teatterikritiikin workshopin. Ylläoleva teksti on ensimmäinen yritelmäni teatterikritiikistä, mutta toivottavasti tilaisuuksia lajissa kehittymiseen löytyy tulevaisuudessakin. Kiitos Katri Kekäläiselle ja muille kritiikkikurssilaisille vinkeistä ja tsempeistä!

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton

Pauliina Vanhatalon teos Korvaamaton, kansikuva Laura Noponen

© Kirjakko. Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton, kansi Laura Noponen (Tammi 2012)

Pauliina Vanhatalon neljäs romaani Korvaamaton kuvaa erään äidin elämän mullistavaa suruprosessia sikiön menehdyttyä aivan viime hetkillä ennen synnytystä. Vaikka aihe on äärimmäisen painava ja pelottava ainakin näin raskaana olevalle äiti-ihmiselle, Vanhatalon käsittelyssä surutarina soljuu eteenpäin turhia mässäilemättä tai hehkuttamatta. Niinpä lukukokemus on erittäin miellyttävä karmivasta teemasta huolimatta.

Korvaamaton (Tammi 2012) virkkaa yhteen päähenkilö Aamun elämässä oikeuden, vääryyden ja sovituksen monisäikeisiä teemoja. Aamu on ammatiltaan käräjäoikeuden tuomari. Hän joutuu päivittäisessä työssään punnitsemaan niitä ihmiselämän tragedioita, joista joku haluaa jonkun maksavan jotain, rahalla, vapaudella tai hengellään. Oikeutta on saatava, oikeus korjaa tapahtuneen vääryyden.

Kukaan ei voi kuitenkaan antaa oikeutta Aamulle. Se vain tapahtui. Ja sen kanssa on elettävä. Korvaamattomassa tarinan jännite syntyykin päähenkilön ja hänen läheistensä eläessä arjen keskellä suruaan yhdessä ja yksin. Arki ja suru, näiden yhdistäminen on vähintään yhtä vaikeaa kuin oikeuden ja sovituksen, eikä niiden yhdistämiseen ole käytettävissä edes mitään sääntöjä tai käsikirjaa.

Toisaalta jännitteitä syntyy työn ja surun yhdistämisessä. Työ auttaa Aamua pysymään elämänsyrjässä kiinni toimiessaan pakopaikkana, jonne suru ei kuulu. Mutta miten käy, kun työtoverit saavat tietää? Vuotaako suru sinnekin, missä sille ei ole tilaa?

Vanhatalon kuvaus tuomarin työstä ja työilmapiirista “kehittyvässä” työyhteisössä on erittäin mielenkiintoista ja ansiokasta. Kirjailija onnistuu puhaltamaan hengen pienimmissäkin osissa näyttäytyviin sivuhahmoihin, jotka kaikki kytkeytyvät merkityksellisesti romaanin päätarinaan ja -henkilöön. Sivurönsyjä ei ole: Vanhatalo on onnistunut tiivistämään tarinan ja pohdinnan 203 sivuun. Tässä romaanissa kaikki on olennaista, mikä on harvinainen saavutus näin vapaan koneellisen tekstinkäsittelyn aikana.

Vaikka Korvaamaton on ensimmäinen lukemani Vanhatalo, lukulistalleni pompsahtivat välittömästi myös muut Vanhatalon teokset. Koskettava Korvaamaton sopisi rankasta aiheesta huolimatta mielestäni eritoten äideille: jos sitä aina välillä unohtaakin arjen pyörityksessä, miten kiitollinen saa olla elämälle äitiydestään, Korvaamaton palauttaa maan pinnalle.

Korvaamattoman ovat lukeneet myös ainakin Kirsi, Jaana, Hanna, Susa ja Unni.

***

Pauliina Vanhatalo: Korvaamaton (Tammi 2012), 203 s.