Tag Archives: tähteys

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras

Sami Lopakka: Marras (Like 2014)

Sami Lopakan tänään ilmestynyt svartmörkthumoristinen esikoisromaani Marras kertoo ihmiselämän järkyttävästä välitilasta, Euroopan keikkakiertueesta. Ja kertookin tärviöhauskasti, jouhevan jutunkertojan polveilevalla niskaperseotteella. Epäilen, että esikoiskirjailijan oma kokemus ja kuulohavainnot Sentencedin kitaristina ovat vaikuttaneet tämän musikaalisen veijariromaanin syntyyn – joskin pidän jokseenkin surullisena, että kenenkään ihmisen tai eläimen olisi pitänyt tällaisia kokemuksia läpikäymän. Häilyväinen on kuitenkin myötätuntoni. Se ei nimittäin laisinkaan estänyt minua itkuhuutonauramasta synkän sankarimme julmille edesottamuksille.

Meillä oli ratissa puolihullu typerys, joka minä hetkenä hyvänsä saattoi ruveta kaivelemaan puoliavointa persettään ja horjauttaa koko laitoksen [jyrkänteen] reunuksen yli. Meillä oli kyydissä kännisiä, jotka milloin tahansa saattoivat syöksyä kuskin koppiin ja örveltää bussin rotkoon. Meillä oli krapulaisia, jotka olivat hauraissa ja hallitsemattomissa olotiloissaan vielä arvaamattomampia. Meillä oli useampia kyytiläisiä, jotka olivat jumalauta halunneet kuolla jo vuosia. Me olimme tehneet samoista toiveista laulujakin, huutaneet ahdistuksemme koko maailmalle ja myyneet paljon levyjä. Minä olin yksi heistä. (s. 127)

Bändi on Marras, jengi on Korpisuo, Suopunki, Raunio, Hautamaa ja Maaninen. Tarinan kertoo Hautamaa, kitaristi. Bändi on kuukauden mittaisella Euroopankiertueella yhdessä ruotsalaisen lämppärin, saksalaisehkon kuskin, amsterdamilaisen kiertuemanagerin ja sekarotuisen roudariporukan kanssa. Hautamaan nainen on raskaasti raskaana, ja niin on bändin musiikkikin. Hautamaa löytää Euroopan metropoleista niin kestokännin, -krapulan kuin satunnaisia synkkiä muistomerkkejäkin. Mitä löytyykään kiertuebussista?

Ahdistus matkasi mukana bussissa, ajoi Persvako sen kuinka kauas tahansa. Tien päällä oli liikaa aikaa miettiä ja maalailla itselleen kauhukuvia. Olimme kuin lukittuna outoon puolielämään, henkiseen karanteeniin – odottamaan, että oikea elämä jatkuisi, sikäli kun olisi enää jatkuakseen. (s. 121)

Marras on tuhottoman eläväinen veijariromaani, nykyaikaisella roadmoviella ja Fight Clubilla taitettuna. Teoksessa maistuu svart, mörkt, iivil ja bleaaaaarrrrrggghhhh, eikä pelkästään musiikinlajin ansiosta. Keikkabussi näyttäytyy kiirastulena, kirjaimellisena helvetin esikartanona, josta on luvattu kotiinpaluu niille, jotka hengissään ja järjissään selviävät.

Marras näyttää keikkaelämän kääntöpuolen, nimittäin sen, jossa artisti maksaa. Vaikka romaanista paistaa läpi omakohtainenkin kokemus, Lopakan teos on sopivasti etäännytetty ja fiktionaalistettu erityisesti hahmostereotyyppien avulla, eikä ainakaan raskasta musiikkia tuntemattomalle lukijalle tule iljettävää salakyyläysoloa. Kiertuebussilla matkailu näin omasta kotisohvasta käsin on hävyttömän hauska, sopivasti traaginen Avaran ihmisluonnon tarkkailutilaisuus, jonka aikana voi aavistella, mistä heavy metal -musiikki kohoaa.

Paikallinen sivistysvaltio antaa tälle romaanille dix poäng. Hyvä aloitus lukuvuodelle 2014.

***

Sami Lopakka: Marras
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
346 s.

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla (Kaiku Books 2013)

Maija Vilkkumaan esikoisromaani Nainen katolla on helsinkiläiseen vähän paremman perheen cityarkeen sijoittuva tuplakolmiodraama, joka uppoutuu tähteyden mustiin aukkoihin. Teemoiltaan Nainen katolla tanssahtelee jossain äitiysromaanin ja chick litin välimaastossa – niin tekee päähenkilökin, joka lapsiperhearkea eläessään kuvittelee, millaista elämä olisi voinut olla, jos ja jos ja jos. Samalla paras kaveri ja jopa lastenvahti ovat matkalla maineeseen, tai saavuttaneet sen jo. Vilkkumaan romaani peilaa monitahoisesti kirjailijalle itselleen tuttua musiikki- ja mainemaailmaa ja sivuaa samalla monia päivänpolttavia kysymyksiä, joskin hitti-iskelmälle tyypillisten koskettavien itsestäänselvyyksien kautta.

Ne tahtoo Ingallsin Lauran

Hänen päivänsä ovat paitsi tylsiä myös täynnä kauheita pelkoja siitä että lapsille sattuu jotain, että hänelle itselleen sattuu jotain, että kohta elämä muuttuu jollain kammottavalla tavalla. Aamulla hän herää, ja jos talo on hiljainen, hän miettii, että miksi. Hän ajattelee että [sic] lapset ovat varmaankin kuolleet sänkyihinsä, makaavat siellä jäykkinä, kohta hän näkee heidät ja heidän hengettömät ruumiinsa ja kaikki on ikuisesti toisin. (s. 69)

Nainen katolla kutoo yhteen näkökulmia ja mielikuvia. Silja Seppälä on menestyneen yrittäjän vaimo, toisen menestyneen yrittäjän paras kaveri – ja väsähtänyt kotiäiti. Silja palkkaa Lindan lastenvahdiksi, jotta pääsee itse kirjoituskurssille, jota ohjaa päällisin puolin ihan tavallinen Ville. Silja päästää kirjoituskurssia varten sivupersoonansa, pop-tähti Gwendolynin. Siljan, Lindan, Villen ja Gwendolynin lisäksi ääneen pääsee blogitse seurapiiritoimittaja Leila Hakkarainen, jonka ihqutukset summaavat blogien ärsyttävimmät piirteet kustannustehokkaasti <3<3<3 :-).

Vilkkumaa kirjoittaa eläytyvästi. Siljan ja Lindan kohdalla eläytyminen onnistuukin mainiosti, muut hahmot jäävät hiukan parrasvalojen ulkopuolelle. Vilkkumaa pureutuu erityisesti pieniin ristiriitoihin, arkisiin epäsuhtiin sisäisen ja ulkoisen minän välilä.

Mun keikkaraportti Parsassa on herättänyt huomiota, jengi on digannut ja vihannut sitä, mun on vaikea kestää niitä vihaajia, en pysty oleen silleen et haters gonna hate vaan oon silleen et pliis tykätkää musta. (s. 128)

Teoksen juonet kasvavat näistä ristiriidoista: kukaan ei tunnu loputtomiin pystyvän tuottamaan ehyttä ja siistiä ulkoista pintaa sisäisen kustannuksella. Jonnekin nettiin se sisäinen elämä vähintään vuotaa – ja saattaa tulla yllätyksenä niille, jotka katselevat ulkokuorta sillä silmällä. Toisaalta menestysjulkisuuteen janotaan – mutta mitä sitten, kun se sattuu kohdalle?

Tuntuu kuin joku huutais

Vilkkumaan teksti kulkee hengästyttävästi kuin metro. Tarinassa on nukkeleikkimäisiä piirteitä, etenkin menneisyyttä vatvoessa: tää teki nyt näin joten toi teki sit tolleen. Nukkeleikki on kuitenkin useimmiten perusteltua pinnan työstämistä suhteessa sisäiseen, ihan erilaiseen elämään. Todellisesta itsepetoksesta on kyse vain harvoin.

Vuosituhat vaihtui. Meidän iltamme oli ollut mukava, mutta olimme silti levottomia. Milleniumin kaltaiset joukkopsykoosit ovat hankalia, niistä on vaikeaa jollei mahdotonta pysytellä erossa. (s. 124)

Fortena toimivat tarkkanäköiset mutta usein erittäin koomiset havainnot elämästä, joita sirotellaan avokätisesti lähes joka sivulle. Nainen katolla toimiikin kuin hitti-iskelmä: se kertoo kepeään sävyyn, kliseidenkin kautta, koskettavista tutuista asioista, jotka toivottavasti ovat Jonkun Muun™ ongelmia.

***

Maija Vilkkumaa: Nainen katolla
Kansi: Joel Melasniemi
Kaiku Books 2013
334 s.