Tag Archives: tarinoiva

Harri Nykänen: Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä

Harri Nykänen: Likainen HarriNykyisen dekkarikirjailijan, entisen Hesarin rikostoimittajan Harri Nykäsen toimittajaelämäkerta Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä vetää kuin Raid, vaikka Nykänen itse muistuttaa lukijaa koko ajan siitä, että kyseessä on vain hänen puolensa tarinasta. Lukija pääsee  katsomaan Suomen suurimman päivälehden kulissien taakse toimituksen kahinoita,  rikosjuttujen tekoa ja Suomen eliitin monimutkaisia verkostoja.

Sattumalta tunnen Nykäsen aikoihin Hesarin kotimaan toimituksen toimituspäällikkönä työskennelleen henkilön. Hän totesi, ettei Nykäsen kanssa paljon joutunut neuvottelemaan, sillä hän asioi aina ylempien kanssa. Tämä käy myös ilmi teoksesta, jossa päähenkilö sovittaa itsensä sujuvasti rakastettavan pahiksen rooliin. Duunariperheen ja alkoholisti-isän poikana Nykänen näki olevansa eri kastia kuin yliopistotaustaiset toimittajat monella tavalla.

“Jos tämä julkaistaan, me ollaan varmasti oikeudessa, pomminvarmasti.” [s. 69]

Rötöspuolella työskentely ei suinkaan hälventänyt eroa Nykäsen ja muun toimituksen välillä, pikemminkin päinvastoin. Skuuppien jahtaaminen vaati sitoutumista työhön työaikojen ulkopuolellakin, eikä valmiiden tulenarkojen juttujen saaminen julkaistuiksi asti ollut helppoa. Kun päätoimittaja Virkkunen kielsi jutun julkaisemisen, livautti Nykänen juttunsa Ilta-Sanomiin työsopimuksensa vastaisesti. Hän katsoi olevansa loppujen lopuksi vastuussa vain lukijoilleen.

Kiusanteon mittasuhteet olivat niin suuret ja tavat niin kekseliäät ja moninaiset, että näin tapauksessa hyvän dekkaritarinan. […] En kuitenkaan ollut yksin apajilla. Myös Matti Yrjänä Joensuu tiesi tapauksesta ja kirjoitti sen innoittamana kirjan nimeltä Kiusantekijä. [s. 188]

Likainen Harri -teos on täynnä meheviä juttuja Nykäsen toimittaja-ajoilta, Urho Kekkosen viimeisten päivien stalkkaamisesta Matti Ahteen seksuaalihäirintäjuttuun saakka. Nykänen ei jaarittele, vaan on valinnut teokseensa parhaat palat.

Teokseen on jäänyt oikolukuvaiheessa jonkin verran kirjoitus- ja pilkkuvirheitä, joita ilman teos olisi pärjännyt varsin mainiosti. Teoksen alkupuolella kerronnan jouhevuutta häiritsee omaelämäkerroille tyypillinen nimien tulva, jonka onneksi laantuu tarinan kiihdytellessä läpi suomettuneen Suomen, poliisikorruption, talousrikosbuumin, kirjailijanuran alun ja lopulta moottoripyöräjengit, poliisisurmat ja 2000-luvun alun eliittirötökset.

Nykäsen toimittajaelämäkertaa voi lukea eräänä kulttuurihistoriana Suomen kansaa kuohuttaneista rikostapauksista ja julkisista skandaaleista. Juttujen taustoja penkoessaan kirjailija näyttää paitsi rikoksen anatomian, myös sen inhimillisen laskun, joka lankeaa maksettavaksi, mikäli onnistuu tilaamaan suuntaansa median huomion – eikä ole riittävästi verkostoitunut media-alan pomojen kanssa sitä ennen.

Tavallaan sitä toivoisi, että Likainen Harri on likainen lähinnä mielikuvituksensa osalta, ja suomalainen media toimisi vähemmän yhteiskunnan päättäjien ehdoilla. Litmus-testinä voi käyttää lähestulkoon minkä tahansa päivän päivän lehteä.

Harri Nykänen: Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä
Crimetime & Docendo 2015
318 s.

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras: Stockmann YardAntto Terraksen esikoisteos Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat on hauskasti järkyttävä järkyttävän hauska kirja. Kertojahenkilö on melko sietämätön, kirjalliset ansiot ovat vaatimattomat, jutut muistuttavat snadisti urbaanilegendoja ja liiketoiminnalliset pohdinnat muistuttavat epäilyttävästi tässä kirjablogissa julkaistavia*. Näin onnistunutta slapstick-huumoria on tuskin koskaan julkaistu kotimaisin voimin. Samalla teos on ikkuna Suomen tunnetuimman tavaratalon sielun- ja ruumiinelämään.

Runoteoksia ei varasta kuka tahansa, eikä niitä kyllä myydäkään. Niitä tilataankin valikoimiin pelkästään sen takia, että kauppa näyttäisi enemmän kirjakaupalta. Oikeasti kysyttyä kirjaa sekä myydään että varastetaan saman verran. Uusimmat Reijo Mäet menevät aina kuumille kiville.           (s. 103-104)

Stockmann Yardin alkusanoissa harmitellaan, etteivät kirjoittajan lukuisat käsikirjoitukset ole aiemmin päätyneet tuotantoon. Teoksen keskimääräistä kehnompi oikeakielisyys perustelee miksi, sillä jutut ovat ehdottomasti räävittömämpiä kuin keskimääräinen suomalainen tv-show. Toisaalta juuri heikko kirjallinen ulosanti luo teokselle katu-uskottavuutta, mikäli on taipuvainen ajattelemaan, ettei duunari osaa kirjoittaa. Itse olisin kaivannut standardimpaa lukukokemusta.

Teoksen toinenkin ongelma on rakenteellinen. Jutut hyppelevät usein holtittomasti aiheesta toiseen, ja yhden otsikon alta saattaa löytyä anekdootti yhdestä aiheesta, esittely toisesta ja vielä pohdintaa kolmannesta. Ehkä kyseessä on jälleen katu-uskottavuuden hakeminen, tai sitten kustannustoimittaja väsähti proggikseen kesken kaiken.

Stockmann Yardin stoorit ovat rosoisemmansorttisesta pakkauksesta huolimatta takuuhauskoja, liikkuivat ne hyvän maun tai uskottavuuden millä puolella tahansa. Sitä vain lakkaa välittämästä räkänauraessaan tempuille, jotka räjäyttävät kaikki keskiluokkaisen elämänmuodon mielikuvituksen rajat. Ja minä sentään luen ihan kohtuullisen paljon spekulatiivista fiktiota.

*Ihan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi kirjakaupoilta, kustantamoilta ja Ayn Randilta.

Antto Terras: Stockmann Yard – myymäläetsivän muistelmat
Like 2015
285 s.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjaltaEsikoiskirjailija, kustannustoimittaja Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta on oivaltava havaintokokoelma kohtuullisen tavallisen keski-ikäisen naisen arjesta. Sen lukeminen saattaa aiheuttaa käsittämätöntä keskivartalon hötkyntää, mahdollisesti ajoittain myös hallitsemattomia äänimerkkejä ja selittämätöntä silmähikeä.

Teosta mainostetaan takakannessa viihderomaaniksi aikuiselle naiselle, mikä on kyllä vale. Kyseessä on pikemminkin teemoittain järjestetty kolumnikokoelma (vaikka kolumnikokoelma ei takakannessa varmaankaan ole markkinointiviestinnällisesti järkevä valinta), jossa puidaan keski-ikäisen kypsymisen aiheuttamia vaikutuksia yksinpuheluna.

Meikkipussin pohjalta on varsin blogimainen, sillä kolumnit ovat lyhyitä, napakoita ja henkilökohtaisia. Tytti -nimisen päähenkilön ajatukset avaavat naistenlehdistä jossain määrin tutun näkymän kirjallisuudessa lähestulkoon tuntemattoman elämänmuodon, lähes viisikymppisen naisihmisen, elämään. Näkökulma kuitenkin poikkeaa naistenlehdistä, sillä kyseistä eläjää ei tarkastella kuluttajana, äitinä, sairastajana tai julkisuuden henkilönä, vaan kokonaisena ihmisenä.

Tuore näkökulma hämmentäisi lukijan, ellei hän voisi viihtyä teoksen vetävässä kerronnassa ja helmeilevässä katsannossa, vaikka aiheet ovat välillä karujakin. Teos ei kuitenkaan ole tekopirteä tai pakkopositiivinen, eikä se työkseen jakele elämänohjeita lukijalle. Muutaman kuitenkin.

Ensinnäkin, jos virtsankarkailua kohdunpoiston jälkeen esiintyy, kannattaa hommata sohvalle samaa sävyä oleva puutarhatuolityyny, jonka voi pestä vahingon sattuessa. Ja toisekseen, “Always ottimista, never pessimista” (s. 170).

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015
170 s.

Minustakin tuli taas tyttö

Kuinka identiteetistä rakennetaan imago, henkilöstä brändi, ihmisestä jotain kiinnostavaa?

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttöTytöstä ei kasva naista ilman järkyttäviä mokia, kertoo Caitlin Moranin romaani Näin minusta tuli tyttö. Hauska, koskettava ja mielenkiintoinen stoori työväenluokkaisesta Johanna Morriganista kaiuttaa samalla (1990-luvun nais)nuorison tunnelmia laajemminkin.  Lapsenkengistä aikuisten maailmaan hyppääminen on suoritettava tavalla tai toisella – yleisimmin seksin, alkoholin ja musiikin pyhä kolminaisuus on läsnä vähintään jossain määrin.

Saatoin viimein nähdä itseni piirtymässä maailmaan. Harrastin seksiä, sanani painettiin paperille. Minä piirryin näkyville vähitellen, teleskoopin päähän. (s. 238)

Näin minusta tuli tyttö kaiuttaa Moranin omaa henkilöhistoriaa, sillä hänen päähenkilönsä ryhtyy Moranin tavoin teini-iässä musiikkitoimittajaksi. Romaani maistuu elämältä ja 1990-lukulaiselta hieman tympeästi sisäänpäinlämpiävältä miesten hallitsemalta musiikkimaailmalta. Moran nakkelee päähenkilön kasvukertomuksen lomaan oivaltavia ja samalla hämärästi tutunoloisia tilannekuvauksia niin keikoilta, hotelleista kuin suoraan seksistäkin. Satunnaisesti kirjailijanääni läpäisee päähenkilön kokijanäänen kirjailijan sortuessa oivalluksissaan alleviivaavan filosofointipuheen puolelle.

Näin minusta tuli tyttö on romaani, joka jokaisen teinitytön tulisi lukea osana terveystiedon kurssia. Ensinnäkin se on paljon hauskempi kuin useimmat terveystiedon opettajat (ja useimmat terveystiedon nimissä luettavat teokset). Toisekseen siinä on päähenkilönä toimelias tyttö, joka ratkoo itse elämänsä ongelmia. Kolmanneksi, hän mokaa. Usein ja rankasti. Niin kuin kasvavalle ihmiselle tuppaa käymään (ja jos hyvin ja onnekkaasti käy, prosessi ei halvaannuta ihmistä loppuiäksi). Sikäli se on tervehenkisempi kuin 90% tytöille kirjoitettavista teoksista.

Tämän entisen nuoren Moranin teos kiikutti nostalgian ja myötähäpeän keinulaudalle. Tragikoomista tuskaa lisää se, että nykymaailman sukupuoliset mekanismit voivat aikuisemmasta tarkkailijasta näyttää ihan samalta kuin kvartaalivuosisata sitten itse koettuna. Eivätkä teinityttöjen haasteet eritoten seksiin tutustumisen ja uran luomisen suhteen ole (suurista puheista ja tasa-arvokomiteoista huolimatta) suinkaan vähentyneet.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms 2015
356 s.

 

Käännöskukka, freudilainen

John Irving: Garpin maailma

(Kristiina Rikman , s. 89)

“Minä luulin, että sinusta tulisi painija”, Cushie sanoi Garpille.

“Minä olen panija”, sanoi Garp. “Minusta tulee kirjailija.”

Hauskinta koko vitsissä* on joko Garpin ensimmäinen lause, tai sitä välittömästi seuraava toinen lause. Etenkin kun otetaan vielä huomioon Cushien seuraava kommentti. John Irvingin Garpin maailmasta löytyy se.

* Todennäköisesti kyseessä on ihan rehellinen panovirhepaholainen.

Kirjakaksikko: Työelämä, nyt.

Nuortenkirjailija Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti ja Radiopuhelimet-yhtyeen kitaristi Jarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö eivät voisi ensi näkemältä enempää erota toisistaan.

  • perheenäiti vs. sinkkumies
  • pk-seutu vs. maaseutukeskus
  • kympin tyttö vs. hällävälisti

Käytännössä kuitenkin molemmat kirjat kertovat varsin näkemyksellisesti erittäin raadollisesta nykytyöelämästä, jossa mennään tunnusluvut edellä ja ihmiset jossain niin kaukana, että takavalot hädin tuskin näkyvät. Ilmestyskirjan tädin takavalot vilkuttavat purevaa huumoria, Hiekkaan piirretty hirviö pyrkii luullakseni jossain määrin sarkasmiin, vaikka itse onnistuin lukemaan lähinnä arkirealistista, sovinistishenkistä kauhua. Molemmissa kirjoissa oli myös ongelmansa – Holopaisella satunnaisia vaikeuksia chick lit -muottiin sovittautumisessa, Mällisellä käsittämättömiä tajunnanvirtakohtauksia – mutta molemmat piirtävät yhteiskuntakriittistä, inhimillisyyttä janoavaa kuvaa työelämäpahoinvoinnista.

Keski-ikäistyvän äidin muutosvastarinta

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan tätiAnu Holopaisen Ilmestyskirjan täti on humoristinen mommy lit -teos, jossa perheenäiti taistelee kahdella rintamalla yhtä aikaa joutuessaan työelämässään vihatun ja kadehditun sukulaistädin armoihin. Kun kaksi IT-firmaa fuusioituu, toisen työntekijät ovat yt:eissa välittömästi enemmän konsulttien tulilinjalla. Sankarittaremme Airi on pienten lasten äitinä ja luonnollisesti aika ensimmäisenä kenkimisjonossa. Ainoastaan miehen omanarvontuntoisen Liila-tädin väliintulo antaa Airille hieman lisää mahdollisuuksia jatkaa asuntolainan maksua lykkäyksettä. Kuinka kauan kuvio pysyy kasassa?

Ja muut Lampiset… He ovat niin ihania ihmisiä, kerta kaikkiaan maailman paras perhe. Tavallaan se, että he sietävät Liilan kaltaista ihmistä, kertoo vain, kuinka äärettömän hyväsydämisiä he ovat. (s. 8)

Holopaisen tarinan keskeinen jännite on kahden eri-ikäisen naisen suhde, joka on kiinnostavasti rakennettu sukupolviristiriidan varaan. Nykyhetken kolmikymppiset naiset ovat kasvaneet kestolaman varjossa, jatkuvassa epävarmuudessa, jossa vain yhteiskunnan vaatimuksiin täydellisesti vastaamalla voi saavuttaa oikeuden olla olemassa, siinä missä nykyhetken kuusikymppiset nauttivat oman kapinasukupolvensa rintaliivinpolttajien asenteesta ja taloudellisen hyvinvointiaallon hedelmistä. Usko itseen tai uskon puute kiteytyy Holopaisen teoksessa myös työ- ja perhe-elämän muutoksiin yhteiskunnallisen jatkuvan kriisitilanteen ikeessä. Ilmestyskirjan täti onnistuu kuitenkin valaisemaan synkkää työelämäkuvausta huumorilla ja toivolla: solidaarisuudessa on voimaa, jos toisille ihmisille vain antaa mahdollisuuden.

“Ehkei joulu menisi pilalle, vaikka yhden kerran söisimme Stockan Herkun lohta itse graavatun sijasta.” (s. 220)

Keski-ikäistyvän sinkkumiehen muutosvastarinta

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviöJarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö on takakansitekstin mukaan hirtehinen kertomus sanomalehtitalosta media-alan murroksessa. Itse luonnehtisin tätä kuitenkin sairaan pelottavaksi kuvaukseksi takapajuisen sovinistisesta työyhteisöstä, mutta pidän kuitenkin todennäköisenä, että kirjailijan huumorintaju ei vain kohdannut omaani. Sanomalehtityö vaikuttaa tämänkin teoksen* perusteella tuskaiselta sontatunkiolta, jonne on viskottu toinen toistaan viallisempia miehiä – ja paperinohuita naisia. Teoksessa valotetaan myös 0:n kaupungin politiikan ja ykkössanomalehden kytköksiä hyvin todenmukaiselta tuntuvalla tavalla**, mikä iskee mehevän koukun lukijan palleaan.

Sitten hän [uusi päätoimittaja] oli heittänyt varmaankin hyväntahtoisena vitsinä, että oli kuullut Untuvan viihtyneen pitkään kotona laiskottelemassa, mihin tämä oli todennut olleensa kahta pientä lasta hoitamassa. Niin, toisinaan kotityöt käyvät työstä, pomo oli myönnellyt, kyllä hän sen arvasi, vaikkei ollutkaan ikinä vaippoja vaihtanut. (s. 21)
Hiekkaan piirretty hirviö on kerronnallisesti mielenkiintoinen, kielellisesti polveileva ja henkilöhahmoiltaan vastenmielinen suoneniskentä. Mällinen ei selittele mitään, vaan keskittyy näyttämään. Niinpä teos on satunnaisesti vaikeaselkoinen, ikäänkuin kirjailija haluaisi tiputtaa lukijat matkasta samalla tavoin kuin lehtityöelämä on tiputtanut todellisen journalismin kelkastaan. Teoksen mieshahmoista huokuu menneiden aikojen machomaskulismi, joka kirjan sivuilta kohdattunakin iljettää ja pöyristyttää yhtä paljon kuin kantadenson odour työmatkabussissa. Nikottelusta huolimatta Mällisen teos on hyvää kerrontaa: viesti tulee selväksi, vaikkei lukukokemus juuri viehätä.

“Henkilökuva on pettymys, suuri pettymys. Jos olisin tiennyt, ettei siinä kerrota kuvataiteilijan homoudesta, olisin kirjoittanut sen itse. Meillä ei ole varaa yksityiselämää koskevan tiedon panttaamiseen, mikäli haluamme pitää työpaikkamme. Jos joku on kanssani eri mieltä, hän on väärällä alalla. (s.105)

* Vrt. esim. Pauliina Suden “Nostalgia” (2011).

** Ainakin turkulaista paikallispolitiikkaa seuranneelle.

***

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
291 s.
Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
280 s.

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Alligaattori 2014)

Gillian Philipin Kapinaenkelit – fantasiasarjan ensimmäinen osa Tulimieli tuo sidhet jälleen fantasiakirjallisuuden kartalle. Sidhet ovat skottilaisesta ja irlantilaisesta tarustosta kotoisin olevia taruolentoja, jotka ovat tavallaan keijuja. Vähän samalla tavalla keijuja kuin sudet ovat tavallaan koiria ja leijonat kissoja.

Mukavasti rullaava tarina pyrkii jonnekin vaihtoehtohistorian ja korkeafantasian välimaastoon: keijut ovat eräänlaisia supersankareita kyvyiltään mutta inhimillisiä tunnoiltaan ja miekka on huomattavasti tärkeämpi hengissäselviytymisen tae kuin magia. Henkilökohtaisesti pidän sidheistäni vähemmän vesitettyinä, mutta tämä perustavanlaatuinen näkemysero kirjailijan kanssa ei laisinkaan estänyt nautiskelemasta teoksesta. Keijuista ei liian usein kirjoiteta.

Tulimieli marssittaa Sethin, aikuistumassa olevan sidhe-nuorukaisen keijumaailman valtataistelujen keskiöön – ja heittää niistä ulos, Hunnun läpi ihmisten maailmaan selviytymään yhdessä velipuolensa kanssa. Niinpä hän joutuu yhtäkkiä aikuistumaan ja toimimaan kahdessa maailmassa, joissa pelataan eri säännöillä. 1600-luvun Skotlanti on aivan yhtä julma, ellei julmempikin elämännäyttämö kuin Kate NicNivenin luolahovi. Kuinka siitä selviää hengissä laiminlyöty undulaatti?

Teos alkaa dramaattisesti tarinan keskeltä, mikä imaisee lukijan mukaansa. Sidhemytologiaa tuntemattomalle kirjaan heittäytyminen voi olla hieman hankalaa, mutta kirjailija tarjoaa tarpeellisia selityksiä mukavasti siellä täällä näyttämisen ohessa. Wikipedian artikkeli voi toimia hyvänä alkuna, mikäli haluaa kartalle jo kirjaa aloitellessaan. Itse viehätyin ympäristön ja sidhemaailman kuvailusta melkein enemmän kuin Sethin tarinasta, vaikka ne eivät aina myötäilleet omia mielikuviani Hunnun takana olevasta keijumaailmasta.

Kaiken kaikkiaan Tulimieli on varsin mielenkiintoinen avaus ja laadukas käännös tänä vuonna aloittaneelta Alligaattori Kustannukselta. Teos sopii niin teini-ikäisten kuin aikuisempienkin fantasiakirjallisuuden ystävien käsiin.

***

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)
Suom. Jussi Hirvi engl. alkup. Firebrand
Alligaattori, 2014
320 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

#wanhakirja Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Wanhan kirjan päivä logoKirjablogeissa arvostetaan aina kirjoja, ja tänään arvostetaan erityisesti vanhoja kirjoja. Jotkut kirjat eivät vain ansaitse unohtua. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä uskontojen, filosofioiden tai edes kirjallisuuden kaanonin kanssa. Tai niitä ei enää saisi kirjakaupasta. Omalla “tätä kirjaa en ikinä unohda” -listallani on enemmän kirjoja kuin voin välittömästi palauttaa mieleen.

Joitain kirjoja tulee luettua vuosittain uudelleen, joitain harvemmin. Esimerkiksi Diana Wynne Jonesin nykyklassikoksi viimeistään Miyazakin elokuvan myötä Tapaukseksi nousseen Liikkuvan linnan olen lukenut viimeksi… no, ennen elokuvan julkaisua joka tapauksessa.

Kirja ei ole erityisesti muuttunut noista ajoista. Se on hyvä.

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna (WSOY 2006)

Minäkään en ehkä ole erityisemmin muuttunut noista ajoista. Tai ainakaan niiltä osin, jotka nauttivat laadukkaasta fantasiasta, satujen uudelleenkirjoituksista, kevyestä feministisestä otteesta, kirjallisuusalluusioista, kick-ass -sankarittarista ja erittäin kohtuukokoisesta linnasta, josta aukeaa ovi milloin mihinkin.

Millä kaikilla tavoilla Liikkuva linna on hyvä kirja? O let me count the ways.

  1. Genre. Satufantasiaa ja rinnakkaistodellisuutta yhtä aikaa.
  2. Rakenne. Se lainaa peruskuvionsa tyypillisestä prinsessasadusta, mutta ei kuitenkaan ole lainkaan prinsessasatumainen. Vaikka onkin.
  3. Henkilögalleria, joka lainaa stereotyyppinsä myös prinsessasaduista, mutta vääntää niistä jotain, mikä on yhtäaikaisesti inhimillisempää, nykyaikaisempaa ja siten mielenkiintoisempaa.
  4. Vekottimet. Fantasiamaailma, jossa on kaikenlaisia vinkeitä vekottimia.
  5. Juonirönsystö on tässä romaanissa yksioikoinen, mutta monipuolisesti kiemurteleva.
  6. Selittäminen. Loistaa poissaolollaan!
  7. Kieli. Vaivatonta!
  8. Jipot. Karsittu minimiin, ja sellaisiin joista pidän eli kirjallisuusalluusioihin.
  9. Sanoma. Uppoaa kaikenikäisiin, mutta on erityisen tarpeellinen oletetulle, LaNu-lukija(tar)kunnalle.

Yksittäinen kirja voisi olla erittäin ok myös erittäin monilla muilla eri tavoilla. Epäilemättä monet ovat. Kokemusperäisesti voin vakuuttaa, että todellakin ovat. Mutta Liikkuva linna on näitä herkullisia kirjallisia teoksia, joissa on kaikki tarinankerronnallisesti olennainen oikealla paikallaan, eikä juuri mitään liikaa, väärää tai liian vähän. #wanhakirja rokkaa.

***

Diana Wynne Jones: Liikkuva linna
suom. Ville Viitanen engl. alkup. Howl's Moving Castle
WSOY 2006
323 s.

 

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä

Kalle Päätalo

Kalle Päätalo raksalla. Kuva: Wikipedia (alkup. Gummeruksen arkisto)

Kalle Päätalon esikoisteos Ihmisiä telineillä on 1950-luvun Raksa* sisältönsä, vaan ei tyylinsä puolesta. Kirja vilisee -50-lukulaista työläiselämää, sodanjälkeisen nousukauden rakennusbuumia ja ihmisenkokoisia tarinoita, jotka lomittuvat yhteen työn merkeissä kuin tiilet ikään. Sittemmin Päätalo on kehittynyt Suomen Proustiksi ja Knausgardiksi*. Esikoisromaani on detaljirikkaudessaan silviisiin ylitsepursuileva, että ainesta nimenomaan proustilaiseen kerrontaan voi hyvinkin aavistella olleen.

Yksi ja toinen kadulla kulkijoista pysähtyi rakennusalueen ympärille tehdyn aidan taakse ja jäi hetkeksi seuraamaan kaivannon pohjalla möyrivän kaivinkoneen työskentelyä. Alkava rakennustyömaa kiinnostaa ihmisiä, sillä sellaisen syntymisvaiheita on mielenkiintoista seurata ja arvailla mielessään, miten se valmistuttuaan tulee muuttamaan entistä katukuvaa. (s. 37)

Ihmisiä telineillä tarkastelee ihmisiä rakennustelineillä ja niiden varjoissa. Selkeäksi päähenkilöksi nousee työnjohtajana toimiva Joensivu, jonka skandalöösin avioeron jälkipyykkiä ja muita naisasioita seuraamme varsinaisen pääasian, eli kokonaisvaltaisen rakennustyömaaelämän ohessa. Millaista oli rakennusmiesten – ja naisten – elämä 1950-luvulla?

Kirjailija on kirjoittanut teoksensa hyvistä tarkkailuasemista: henkilöhahmot henkivät elävänoloista, monisävyistä elämää. Niinpä sitä helposti kuvittelee kirjan fiktiivisyydestä huolimatta katsovansa suoraan historiaan. Ihmisiä telineillä muistuttaa jossain määrin George Eliotin klassikkoa, Middlemarchia, mutta on urbaani työläistutkielma maalaisporvaritutkielman sijaan. Päätalo ylevöittää arkisen arkipäivän mielenkiintoisesti polveilevaksi työläiseepokseksi.

Ihmisiä telineillä on ensimmäinen ikinä lukemani Päätalon romaani. Proust ei minuun vedonnut, joten olen siltä pohjalta sivuuttanut myös Päätalon, etenkin koska hän on isoisäni lempikirjailija. Onko tässä jälleen yksi Kalannin graniittiin hakattu periaate, jonka aion hikikarpalot otsallani välkehtien pinnistellä ikuiseen kadotukseen? Pahoin pelkään, että on. Menköön “henkisen kasvun” piikkiin.

 ***

* Jos tällainen anakronistinen ilmaus sallitaan. Ja miksei sallittaisi, ks. kohta “periaate, ja miten sille kävi”.

***

Luimme Ihmisiä telineillä jengissä Kirsin kanssa. Peukutettiinko yhdessä? Lue Kirsin bloggaus!

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä
Koko kansan kirjakerho 1984
491 s.