Tag Archives: tarinoiva

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet (Gummerus 2013)

Me ollaan menossa Budapestiin: Sbho, Chipo, Stina, Kovanaama, Luojatietää ja minä. Me mennään vaikka me ei saataisi ylittää Mzilikazi Roadia, vaikka Kovanaaman pitäisi vahtia sen pikkusiskoa Rahtua ja vaikka äiti ottaisi minut ihan kokonaan hengiltä jos saisi tietää. Me vaan mennään. Budapestissä on guavoja, joita me voidaan varastaa, ja tässä vaiheessa tekisin mitä vaan guavojen takia. (s. 7)

NoViolet Bulawayon Me tarvitaan uudet nimet kertoo elämästä puolivälin krouvissa oman ja vieraan maan välissä. Miksi omasta lähdetään toiseen? Millaista elämä siellä on, vieraana vieraan keskellä? Sari Karhulahden mestarillinen suomennos tavoittaa Bulawayon omintakeisen lapsekkaan ja rujon kielen, jolla kirjailija nakkelee sydäntäraastavan, mutta lämminhenkisen tarinansa lukijan sieluun.

Itsenäistyvän, Mugaben diktatuurin alle joutuvan Zimbabwen slummeissa elää lukemattomia epäonnisia, omaisuutensa, työnsä tai terveytensä menettäneitä selviytyjiä. Kymmenvuotias Kulta kasvaa tovereineen heidän joukossaan Paratiisissa: vessana toimii pusikko, kotina peltihökkeli. Lapset elävät raadollisen seikkailukasta elämänsä kesää, jonka aikana elämän hallitsemattomuus ja epäreiluus kovettaa pienet sydämet. Kulta on kuitenkin erilainen kuin muut – hänen Fostalina-tätinsä on päässyt Amerikkaan, toisenlaiseen paratiisiin. Paratiisista paratiisiin vaeltaa myös Kulta. Millaista on elämä kahden paratiisin loukussa?

No mene sitten, mene sinne Amerikkaan ja tee töitä vanhainkodeissa. Sinun Fostalina-tätisi tekee nytkin. Juuri nyt se pesee paskaa jostain ryppyisestä vanhasta äijästä, joka ei pysty enää huolehtimaan itsestään, luuletko sinä ettei me olla kuultu niitä juttuja? (s. 21)

Bulawayo onnistuu teoksessaan näyttämään köyhyyden ja kurjuuden, aikuisten järkyttävät teot lapsen silmin. Näkökulma on vapauttava: pahimmassa todellisuudessa ei vellata, siihen vihjataan. Näkökulma on raskauttava: paljon jätetään lukijan mielikuvituksen varaan, myös käsitys siitä, miten pian oman hyvinvointivaltiossa kasvaneen mielikuvituksen rajat tulevat vastaan.

Jotkut ilmaantuivat lapsi sylissä. Monet ilmaantuivat käsi kädessä lasten kanssa. Itse lapset ilmaantuivat ymmällään: he eivät käsittäneet, mitä heille tapahtui. Ja vanhemmat painoivat lapsensa tiukasti rintaansa vasten ja silittivät näiden pölyisiä ja kampaamattomia päitä kovettunein käsin ikään kuin lohduttaisivat näitä mutta eivät todellisuudessa oikein tienneet, mitä sanoa. Vähitellen lapset luovuttivat, lakkasivat kyselemästä ja vain ilmaantuivat tyhjinä melkein kuin heidän lapsuutensa olisi karannut ja jättänyt heille ainoastaan varjonsa rippeet. (s. 79-80)

Kirjailija asettaa zimbabwelaisen slummielämän julmaan jännitteeseen amerikkaelämän kanssa. Slummi on tuttu, muttei koskaan koti. Amerikka on tv:stä tuttu, mutta siellä afrikkalaisiin maahanmuuttajiin suhtaudutaan vieraina. Ajan kanssa myös kotimaa alkaa tuntua vieraalta; sinne ei voi palata, ellei ole tullut sen verran tutuksi Amerikan kanssa, että on saanut paperit. Vanhemmat jäävät taakse, lapset alkavat elämänsä amerikkalaisina. Vieraus ympäröi uuden paratiisin voittaneita kuin ruumissäkki – ja se on silti parempaa, helpompaa elämää kuin jälkeenjätetyillä.

Hieno kirja. Hieno.

***

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet
Suom. Sari Karhulahti engl. alkup. We Need New Names
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
288 s.

 

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Runosfääri: Väriopilla nykyrunouden tanhuville

Runosfäärin tammikuu on ollut nk. “haastava”. Nykyruno on mielenkiintoinen, mutta salaileva ruojake Rubikin kuutio on se. Merkitys rakentuu pala palalta, sivu sivulta, mikäli jaksaa kääntää ja vääntää. Eikä se rakentumisesta huolimatta välttämättä avaudu, kosketa tai viihdytä. Aikamoista uhkapeliä tämä nykyrunouden lukeminen.

Ehkäpä noin tusinaa nykyrunokirjaa olen tapaillut kuukauden aikana. Olen muodostanut teorian, jonka mukaan pitää vain aloittaa jostain, ja sitten jossain vaiheessa löytyy joku, jossa on sitä jotain, joka puhuttelee itseä. Tai on edes käsityskykyni rajoissa, Olen vahvasti suuntautunut oivalluksella leikitteleviin, laiska ajattelija kun olen.

Eikä tässä vielä kaikki. Sitten, kun löytyy sellainen ihastuttava tai koskettava tai aukikerittävä nykyrunoteos, niin eikö siitä kirjoittaminen vaikuta ylivoimaiselta. Kyllä vaikuttaa. Sanat eivät riitä kertomaan… Etenkin kun nykyrunoteoksissa taitolla ja fontillakin tuntuu olevan omia merkityksiä kerrottavanaan. Mutta näillä mennään.

Risto Oikarinen: Värioppi (Otava 2012)Risto Oikarinen: Värioppi

Risto Oikarisen Värioppi on ensimmäinen kokonaisuudessaan läpikäymäni nykyrunoteos.* Värioppi haltioituu pinnallisista pigmenteistä, siitä miltä asiat näyttävät. Väripinnoilta Oikarinen kuitenkin sukeltaa merkitysten syvyyteen, luoden sanamagian avulla syviä, koskettavia kokemuksia, jotka avaavat ja analysoivat kuvallisia, taideteoksellisia hetkiä. Värioppi kertoo, miten värit luodaan – Värioppi kertoo, miksi.

Runoteoksessa edetään katsomiseen ja aistikokemukseen heittäytymisestä elämään, jopa uskoon heittäytymiseen. Värioppi ylistää taidepinnan ihmettä: kuinka litteän, lattean kaksiulotteisen jäljen kautta avautuvat maailmat, tuntemattomat, käsittämättömätkin. Runot haltioituvat spektrin voimakkaista sävyistä: siniset, oranssit, punaiset keltaiset, vihreät painottuvat voimakkaissa, aistillisissa sanamaalauksissa.

Runoilija kutsuu taideteoksen, taidekokemuksen, muiston luokseen; myös lukijan luo. Riemukas, röyhkeäkin vastaanotto taataan. Mitä tahansa, tuntuu Oikarinen sanovan, heittäkää eteeni mitä tahansa, ja minä koen sen pohjamutiin saakka.

oranssi laveeraus; tulkoon mereen laskeva aurinko: helvetillinen odotusvalo, odotukset, odotukset, odotukset, satamassa lilluvat satsumankuoret; (s. 33)

Oikarisen runous on kaltaiselleni nykyrunousaloittelijalle ymmärrettävän tuntuista juurikin maalauksellisuutensa kautta. Tunnelmaan (ehkäpä jopa merkitykseen) pystyy heittäytymään läpitunkevan kuvallisuuden ansiosta. On ihmeellistä, miten kuva pystyy hyppäämään sisäiseen katseeseen sanojenkin välityksellä. Runoilijantaidon ällistyttävä kaksoiskierre on se. Kuten runoilija itse toteaa: “pisara ilman syytä kuin tunnettu maailma”.Risto Oikarinen: Värioppi (Otava 2012)

* Kiitos suosituksesta Marianne!

***

Risto Oikarinen: Värioppi 
Kansi: Päivi Puustinen (Petri Lappalainen)
Otava 2012
53 s.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkinen: Galtbysta länteen

Leena Parkkinen: Galtbysta länteen (Teos 2013)

Karen on maannut kuusikymmentäviisi vuotta valveilla kellon lyödessä kolmea ja miettinyt (s. 73)

Leena Parkkisen romaani Galtbystä länteen häilähtelee yli kahdeksankymmenvuotiaan Karenin nykyhetken ja lapsuuden ja nuoruuden välillä. Ajan kulumisesta huolimatta Karen on tarrautunut kiinni hetkeen, jolloin hänen veljensä Sebastian tappoi itsensä tultuaan pidätetyksi murhasta. Karen uskoo tuntevansa Sebastianin, tietävänsä ettei tämä kykenisi murhaan. Mutta tunteeko Karen Sebastianin?

Leena Parkkinen punoo romaanissaan juonikudoksen niin nykypäivään kuin menneisyyteenkin. Kaikenkattavana teemana molemmissa on ulkopuolisuus. Ulkopuolisuuden kokemus voi syntyä asioista joita muut eivät näe – tai asioista jotka ovat silminnähtävissä, jopa käsinkosketeltavissa. Ulkopuolisuuden kokemuksen kohtaaminen ei ole helppoa: ei kokijalleen, eikä hänen läheisilleen.

Että vaikka eläinlääkärinrouvalle hymyillään ja häntä tervehditään, vaikka häneltä pyydetään reseptejä lahnahyytelöön ja istutetaan parempaan nojatuoliin, niin silti äiti on muualta. Ei saaresta, hänen ihonsa on kerta kaikkiaan liian valkoinen, hänen korostuksensa väärä sekä suomenkielisten että saaristoruotsia vääntävien keskuudessa. Kestää pari sukupolvea ennen kuin voi päästä saarelaiseksi.(s. 53)

Karen ja Sebastian leimautuvat erilaisiksi vanhempiensa vanavedessä: sotienvälinen idyllinen saaristo ei avaa hyväksyntäänsä ulkopuolisille. Nykyajassa persialaistaustainen teinityttö Azar on samassa asemassa: maahanmuuttajan tytär lasketaan maahanmuuttajaksi, vaikkei olisi ikänään asunut muualla kuin Suomessa. Kohtalo heittää Azarin ja Karenin yksiin bensa-asemalla, Karenin karatessa vielä kerran saaristoon selvittämään, miksi ja kenen kädestä raskaana ollut Kersti kuoli juhannuksena -47?

Parkkinen maalaa tarinansa niin nykyajassa kuin menneisyydessäkin taitavasti, runsain ja koskettavin sipaisuin, jotka antavat olettaa paljon enemmän kuin sanovat. Näin lukijaa kuljetellaan mukavasti hiukan tarinan edellä.

Olisiko hän voinut tehdä jotain toisin? Kyllä, pieni ääni kuiskasi Karenissa. Kaikki olisi voinut olla toisin. (s. 74)

Kirjan alkupuolella keskitytään menneisyyteen, loppupuolella nykyisyys saa valta-aseman. Keikautus sopii teeman pohdintaan, ja tuntuu järkevältä valinnalta, mutta jättää historialliseen tarinaan uppoutuneen pohtimaan, miksi teemaa alleviivataan alleviivaamisen jälkeenkin kokemuksen samankaltaisuutta ajasta riippumatta? Olisiko kokemus syvempi, mikäli vertailukohta olisi haettava omasta elämänkokemuksesta, ei kirjan sivuilta?

Runsas kudelma näyttää teeman monipuolisesti, mutta jättää hahmot ohuehkoiksi. Juonissa luotetaan huomattavan paljon sattumaan. Värikkäästä kerronnasta nautiskelevaa lukijaa tämä tuskin haittaa lainkaan, pieteettisempi palapelinrakentelija ei luultavasti ole erityisen innoissaan. Parkkisen herkkä ja ymmärtäväinen ote inhimillisyyden ilmiöihin antaa kuitenkin lämpimän lukukokemuksen, joka näyttää miten jaettu ulkopuolisuus sitoo ihmiset yhteen erottamattomasti.

Mutta aika ja ihmiset muuttuvat vain vähän, Karen ajatteli. Aika vain valuu ja ympäröi ihmisen, sitä keskittyy uusiin verhoihin, hakemaan lasta tarhasta ja tarkkailemaan riisuuntuessa onko rinnoissa kyhmyjä, ja äkkiä kaula näyttää peilissä ryppyiseltä, hiukset lapsen ohimoilla vetäytyvät ja huomaa järjestelevänsä entisen miehensä hautajaisia. (s. 117)

***

Galtbystä länteen on arvioitu myös Saran, Lauran, Karoliinan, Jennin, Katjan, Sonjan, Arjan, Lukuneuvojan, Sannan, Katrin ja Hannan blogeissa.

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen
Kansi: Jussi Karjalainen
Teos 2013
338 s.

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies (WSOY, 2013)

Vepe Hänninen naittaa Hämärämies salapoliisiromaanissaan Eve Hietamiehen Yösyötön Tuomas Vimman Raksalle yhteiskunnallisesti kantaaottavaan naurupakkoavioliittoon. Yhdistelmä liikkuu mukavasti todentuntuisen tragedian ja fiktiivisen komedian hankauspinnalla.

Todellista lähimmäisenrakkautta on elää niin, että kuollessa kukaan ei jää suremaan.
Reko pelkäsi onnistuneensa asiassa, kun hän alkoi etsiä lapsenvahtia Sulolle. Pikkulasta ei ole viisasta ottaa mukaan tilanteeseen, jossa pitää kertoa miehelle, että hänen postilaatikkoonsa kuseskeleva henkilö on hänen vaimonsa.
(s. 29)

Reko on yksityisetsivän freelancer-ammattia harjoittava yksinhuoltajaisä, joka on mennyt lapsen äidin kanssa naimisiin ihan vain saadakseen raskaana olleen vaimonsa tulevan lapsen huoltajuuden itselleen. Bisnes ei luista toivotulla tavalla, vaikka pikkulapsen voi onneksi ottaa mukaan autoon yöllisille stalkkauskeikoille. Kun poka jättää maksamatta, Reko joutuu tarttumaan Verohallituksen dirikan epäeettiseen tarjoukseen. Tarkoituksena on narauttaa eräs ketjurakennusyrittäjä veronkierrosta – veronmaksajien rahoilla, luonnollisesti. Rakennusyrittäjän veronkiertokeinot paljastuvat vielä tavanomaista kuittikauppaa ja rahanpesua karmivimmiksi. Ja sitten Reko alkaakin jo odotella sementtikenkiä itselleen ja pojalleen.

Reko antoi katseensa kiertää asunnossa, josta henki vanha varallisuus ja erehtymätön tyylitaju.
[…]
Reko hämmästyi. Kuinka oli mahdollista, että joku halusi ostaa toisen elämän, sukuhistorian ja yhteiskuntaluokan?
(s. 251)

Hämärämies yhdistää tutus työ- ja perhe-elämän haasteet: töihin kutsuttaessa-keikkatyö, epämääräiset työajat, pienen lapsen yksinhuoltajuus ja aloitteleva romanssi muodostavat jo itsessään aikamoisen thrillerin. Tähän kun lisätään tarinan toinen puoli häikäilemättömine rakennusfirmoineen, alihankkijoiden ketjuttamisineen ja finanssivehkeilyineen niin alamaailmassa kuin pomoportaallakin, juonisikermä on lähestulkoon ylitsevuotavaisen runsas. Juonisto kuitenkin pysyy kirjoittajan hanskassa.  Erityisesti rakennusalan iljettävien käytäntöjen paljastusten osalta Hämärämies vaikuttaa asiantuntevalta. Vauvan elämään liittyvissä yksityiskohdissa mennään puolestaan ajoittain epäuskottavan puolelle, mutta pääasiahan on ettei tarina siihen kaadu.

Juonisikermän tiheys ja monipolvisuus sulkee tehokkaasti juonipaljastuksia välttelevän kirjabloggaajan suun. Nyt on vain pakko uskotella, että hauskaa oli, tyrmistystä riitti ja päivittelemään pääsi aina myötäjännitykseltään tai -noloudeltaan ehtiessään.

***

Vepe Hänninen: Hämärämies
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2013
343 s.

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori (Tammi 2013)

Veera Niemisen esikoisromaanissa Avioliittosimulaattori itäsuomalainen morsioehdokas Aino viettää kesäkuukauden länsisuomalaisen sulhasehdokkaan Jussin kotimaatilalla. Kestääkö salamarakkaus salamatyrmistyksen?

– Trekoli. Trädgård. Puutarha.
Sitten se pussaa minua otsalle ja kääntyy pois. Onneksi. Minä kiehun raivosta. Tai häpeästä. Niinpä tietysti. Miksi kutsuisimme puutarhaa puutarhaksi koska ruotsalaiset kutsuvat sitä trädgårdiksi. Jävla helvete.
(s. 106)

Avioliittosimulaattorissa tarinaa luonnehditaan yhdistelmäksi “Maajussille Morsianta, Unelmien poikamiestä ja Leidejä Landella” (s. 11-12). Se on, hupaisista sattumuksista myötähäpeän räimeeseen. Rakkauskertomuksen vuoristorata toisintaa ikiaikaisia prinsessasatuja, joissa heilastelun onnellinen loppu tarkoittaa häitä ja omaa ponitallia. Pahoja äitipuolia tai anoppiehdokkaita tarinassa ei esiinny: käsittämätön länsisuomalainen vaikenemisen kulttuuri sekä sulhon surullisen perhehistorian kuorruttamat isä ja eno omine omituisuuksineen riittävät vastuksiksi innokkaalle ja tarmokkaalle morsmaikulle.

Vaihto-oppilasvuositarinoita keskeiseltä jännitteeltään muistuttava romaani esittää länsisuomalaisen jäyhyyden ja itäsuomalaisen eläväisyyden kaksinkamppailu kitkeränä sopeutumistaisteluna, joka sisältää myös nuoren emäntäehdokkaan henkilökohtaisen kasvun talon tavoille. Huomiot länsisuomalaisesta elämänmenosta ovat kärjistettyjä, mutta osuvia, sikäli kun kyseessä eivät näytä olevan sukupolvien erot tai muut pikemminkin henkilökohtaiset kuin paikalliset ominaispiirteet.

Avioliittosimulaattori jatkaa ilahduttavasti annipolvailevan komediallisen suomichick litin vehnäpellonlaitaromantiikkaa iloisella, hupsuttelevalla otteella ja juurevalla asenteella. Toisaalta se myös shokeeraa terveen realisitisilla maalaisihmisen asenteilla, jotka saivat tällaisen peruskaupunkilaiskukkahattutädin ahdistumaan lihansyönnistään ja maidonjuonnistaan. Ihan tällaista vaikutusta harvemmilla yhden juonen chikkereillä on, (harvemmilla monitasoisilla klassikkoteoksillakaan) mutta pidän erittäin tervetulleena tällaista sivuvaikutusta, joka ryskii kirjan sivuilta tosielämään.

***

Veera Nieminen: Avioliittosimulaattori
Kansi: Timo Mänttäri
Tammi 2013
267 s.

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä

Ian McEwan: Makeannälkä (Otava 2013)

Jos ikinä on täsmäkirjoitettu romaani keski-ikäisiä korkeakoulutettuja kirjanostajattaria varten, Ian McEwanin Makeannälkä on se. En ole ehkä ikinä lukenut romaania, joka tirsuu niin kirjallisia viitteitä – jotka ymmärtäessään voi puhkua kyldyrelliä itsetyytyväisyyttä – kuin tarinallista laskelmoivuuttakin. Laskelmoivuutta McEwan liudentaa itseironisesti (?) kliseisellä metatason loppuratkaisulla. Alatekstinä polkee julma kuva 1960- ja 70-lukujen kylmän sodan maailmasta, jossa nainen on toisen luokan kansalainen,joka menee yliopistoon hankkimaan itselleen aviomiehen ja lasikatto on kirjoitettu työlainsäädäntöön. Makeannälkä on sujuva lukuromaani – itse en vain ole oletettua lukijakuntaa.

[V]iikottaista kolumnia nimeltä “viime viikolla luettua”. Osviittana oli olla “kepeä ja kaikkiruokainen”. Helppo nakki! Kirjoitin niin kuin puhuinkin, lähinnä juoniselostuksia juuri ahmimistani kirjoista, ja jos joskus esitin jonkin arvion, alleviivasin sitä tahallisen itseironiseen sävyyn heittämällä perään kourallisen huutomerkkejä. Kevyt, alkusointuja viljelevä tekstini upposi lukijoihin hyvin. (s. 16)

Makeannälän päähenkilö Serena Frome (rimmaa sanan plume kanssa) opiskelee Oxfordissa matematiikkaa, mutta rakastaa lukemista ja akateemisia miehiä. Keski-ikäisen, naimisissa olevan yliopistonlehtorirakastettunsa avulla hän päätyy opintojen loputtua töihin MI5:een (rimmaa sanan dive kanssa), ja elämä voi alkaa. Kimppakämppä Lontoossa ja salainen tiedustelupalvelutyö täyttävät Serenan elämän, kunnes erittäin tärkeä tehtävä operaatio Makeannälässä tuo Serenan syliin Oikean Kirjailijan. Ja elämä voi todellakin alkaa! (Sikäli kun kaikki aika ei mene salaisen työn salailuun.)

Juonikuvio ei kuitenkaan kerro tästä kirjasta juuri mitään: se on hatara siltarumpu, jonka tarkoituksena tuntuu olevan anekdoottien, niin kirjallisten kuin -70-lukulaistenkin, virtauttaminen lukijan ahneiden silmien alitse.

“Aikooko joku Cambridgen aikaisista ystävistäsi kirjailijaksi?”                                              Mietin tarkkaan. Newnhamin kotimaisen kirjallisuuden opiskelijoissa oli sensuuntaisia haaveita ollut yhdellä jos toisella, mutta minun tietääkseni kaikki naispuoliset tuttavani olivat erilaisin yhdistelmin päätyneet kunnon töihin, menneet naimisiin, tulleet raskaaksi, kadonneet ulkomaille tai vetäytyneet vastakulttuurin rippeiden pilvenhajuisiin loukkoihin.
(s. 113)

Kylmää – kylmivää – sotaa lukuunottamatta, Makeannälkä kertoo maailmasta, joka on ihan  kuin meidän omamme. Paitsi jotenkin nostalgisesti etäännytetty. Tässä laskelmointi numero yksi. Päähenkilö puhuu itsestään, ollen kuitenkin keskiluokkainen jokanainen. Tässä laskelmointi numero kaksi. Puheet pyörivät kirjallisuuden ja miesten ympärillä, ja niin pyörivät teotkin, mitä nyt välillä harpataan klassiseen perheasetelmaan. Tässä laskelmointi numero kolme. Kirja kertoo elämän parhaasta ja jännittävimmästä ajasta, opiskelu- ja heilasteluajasta nuoruuden ja aikuisuuden välissä. Tässä laskelmointi numero neljä. Ellei päähenkilön elämää tarkasteltaisi lähestulkoon ainoastaan hänen suhteissaan elämänsä miehiin, kyseessä olisi täysverinen chick lit -romaani. Toki täysiveriset chick lit-romaanit ovat usein feministisempiä, ellei feminismiä haeta tässä jotenkin antipatioiden kautta. Ehkä haetaankin.

Kriisien ja poikkeustilojen keskelläkin ne olivat hyviä vuosia työnvieroksujille. Valtio ei udellut turhia, vaan maksoi heidän vuokransa ja myönsi viikottaisen toimeentulotuen taiteilijoille, työttömille näyttelijöille, muusikoille, mystikoille, terapeuteille ja joukolle kansalaisia, joille kannabiksen pössyttely ja siitä puhuminen olivat kiehtova ammatti, suoranainen kutsumus. Toimeentulotuki koettiin saavutetuksi eduksi ja sitä oltiin valmiina puolustamaan viimeiseen asti, vaikka kaikki, Lucy mukaan lukien, tiesivät sisimmässään, ettei sitä alkujaan ollut tarkoitettu suomaan hilpeää joutilaisuutta keskiluokille. (s. 221)

Makeannälkä on rutinoituneen kirjailijan nopeastiluettava suupala, johon on ympätty mukavasti oletetun keski-ikäisen (tai keski-iän ylittäneen), keskiluokkaisen, tiedostavan mutta konservatiivisen naislukijan lempparimuistot, nuoruuden haaveet, pettymykset, harrastukset, nuoruuden ajankuva ja nykyajan asenteet. Vaikka periaatteessa näistä aineksista pitäisi kohota koskettava kakku, käytännössä tämä lukuromaani lässähtää yleistävyyteensä. Siinä missä yksityisestä kehittyvä yleinen vie oivallukseen, yleisestä laskeutuva yksityinen vie haukotukseen.

***

Ian McEwan: Makeannälkä
Suom. Juhani Lindholm engl. alkup. Sweet Tooth
Kansi Chris Frazer Smith / Suzanne Dean
Otava 2013
385 s.
 
 

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa

Tuomas Vimma: Raksa (Gummerus 2011)

Raksa on Tuomas Vimman harvinaislaatuisen kolmiosaisen trilogian itsenäinen aloitusosa, näin trilogian keskimmäisen osan takakantta parafraseetakseni. Raksa on skidisti chick litiin kallellaan oleva itsensä lähestulkoon (mutta ei onneksi ihan) vakavasti ottava työelämäromaani, joka viihdyttää kympillä remppaproggistietouden jakamisen ohella. Itse asiassa, tämän ja trilogian kakkososan luettuani, olen jättänyt useampia aitoja naischick lit-romaaneja kesken tylsän ja vähintään keskinkertaisen laaduttomuuden takia.

Raksan luettuani voin todellakin vakuuttaa, että itsenäisiä ovat nämä trilogian osat. Ne voi jopa lukea väärässä järjestyksessä, eikä tämä haittaa lainkaan tarinan kulkua tai vimmaista viihtymystä. (Mielelläni väittäisin, että tämä oli harkittu testi, mutta ihan puhdas vahinko oli se.) Osissa esiintyvät samannimiset henkilöhahmot muistuttavat toisiaan riittävästi, jotta Raksan ja Ruutukympin voi kokea kertovan samoista hahmoista. Jälkimmäisessä esiintyvät viittaukset ensimmäiseen osaan antoivat kyllä mielikuvan hiukan erilaisesta tarinasta, mutta pääosin mielikuva oli riittävästi sinnepäin, jotta jatkumo vaikuttaa uskottavalta.

Raksa kertoo raksaprojari Samin uraputken urkenemisesta luksukkaan suomenruotsalaisen perheomisteisen remppafirman leivissä. Samalla tutustumme helsinkiläisen sinkkumiehen elämänmenoon niin työajalla kuin vapaallakin. Ei näytä hääviltä se – mutta ei näytä samanikäisten pyrkimys yhdistää työ- ja avioelämäkään. Vähiten hääviltä näyttää rakennusala, jonka käärmeenpesään Vimma lukijan tutustuttaa.

Käytännössä homma kuitenkin meni niin, että asiakkaille laskettin urakkatarjous, joka oli sopivan epämääräinen ja törkeän alihintainen. Kun urakka hintaa polkemalla sitten saatiin, pilkottiin se pienempiin osiin jotka ketjutettiin alihankkijoille, jotka puolestaan ketjuttivat sen eteenpäin, usein neljänteen polvee asti. Tähän ei rakennusalan kuluttajasopimusehtojen mukaan tarvinnut edes pyytää asiakkaan suostumusta. Osa hommista tehtiin itse, ja virolaisille työmiehille maksettiin seitsemän euroa tunnilta. Asiakkaalta laskutettiin 42 euroa ja alvit päälle. (s. 19-20)

Rakennusfirmojen asiakkaiden tragedioista lapioi Vimma erinomaista komediaa, sellaista selkäpiitä kylmäävän sorttista ja todentuntuista. Koska romaani on pääasiassa rakennettu raksaduunitotuuksista ja remppatoimintavinkeistä, jotka on sementoitu kasaan niin romanttisilla kuin jännärihköillä juonillakin, kokonaisuus pinteilee jatkuvan sortumauhan alla. Erittäin hauskaa on sekin.

Hilleri peitti ikkunasta paistavan auringon heitäen varjonsa päällemme. Minua kylmäsi ja näin kuinka Danikan käsivarsien karvat nousivat pystyyn. Ihmettelin vielä, miksen ollut nähnyt Hilleriä peilistä, kun Danika kuiskasi minulle:                                                              – Jos maailmassa on yksi ihminen, jota mä pelkään, niin se on toi. Siinä asuu oikeesti pahuus tavalla, joka saa Sauronin näyttämään siltä Pelastusarmeijan sedältä, joka seisoo keräyslippaan kanssa Stockan kemppariosaston ovensuussa. (s. 239-240)

Kaikkein hauskinta Raksassa on kuitenkin Vimman kieli-iloittelu, jossa on pelit, vehkeet ja kielikuvat paikoillaan. Vaikka henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että noin 225 sivua on romaanille paras mitta, niin tätä olisin hyvin voinut lukea vielä parisen sataa sivua (ja tavallaan luinkin, joskin etukäteen). On myös hyvällä tavalla hämmentävää, että romaanista voi oppia todellisessa maailmassa käyttökelpoisia asioita remontoinnista. Jos vaikuttaa siltä, että remppa iskee päälle ennen pitkää, mutta kuiva opasteksti ei maailman eniten kiinnosta, lue Raksa.

Laskutusperusteinen urakkasopimus ilman setattua kattohintaa on vihoviimeinen paperi, johon nimensä kannattaa lykätä, jos ei ole rakennusalan ammattilainen, joka valvoo aamusta iltaan itse paikan päällä työmaata. Se on käytännössä avoin valtakirja ketkulle urakoitsijalle löysäillä ja laskuttaa ilman minkäänlaista kattosummaa. (s. 128)

Voi sen lukea tietysti ilman rempanuhkaakin. On se siinä määrin erinomainen pläjäys. Trilogian kolmannen osion soisi tulevan pian, sillä Vimman aikaisempi tuotanto ei pitkään riitä.

***

Tuomas Vimma: Raksa
Kansi: ? (kirjastokirja)
Gummerus 2011
438 s.

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali (Lamplite Ltd)

Olli Sarpon esikoisnovellikokoelma Antipastoraali sisältää lyhyitä, tiiviitä, jopa proosarunomaisia novelleja elämän keskeisiltä syrjäkulmilta – Matkalta ruokakauppaan ja sinne, kuten alaotsikko lupaa. Novellit saivat minut nauramaan ja kyynelehtimään, joten epäilen niiden olevan erinomaisia. Luin teoksen kahdesti. Enkä edelleenkään osaa oikein Antipastoraalista kirjoittaa. Joskus käy näin, jos kirja humpsahtaa suoraan näköelimistä sieluun.

Aivan ensimmäiseksi haluaisin luovuttaa Antipastoraalille Vuoden Parhaimman Otsikon palkinnon. Se nimittäin kuvaa täydellisesti novellien lähtökohtia, urbaania helsinkiläiserämaata ja ihmisten kauppoihin unohtamia ostoslistoja, jotka paljastavat niin yllättävän raa’asti kirjoittajan hetkellisen läsnäolon muodon, että melkein tulee arvailtua myös sisältöä. Tätä sisällön arvailua Sarpo on teoksessaan toteuttanut – mutta iskenyt mukaan tarkkoja havaintojaan Helsingin kujilta, kaupoilta ja huoneista, omastaankin.

Novellissa Pastoraali Sarpo tiivistää harvinaisen maalaiselämäilmiön modernin Sancho Panzan sinnikkyydellä ja määrittelee, mitä Antipastoraali ei ole:

Kerron miten olen välttänyt maalaiselämän kammottavat vaarat. Olen selviytynyt. Olen torjunut paljain käsin punkkilaumojen hyökkäykset. Ja hirvikärpästen. Myyrät eivät ole päässeet silmilleni kuseksimaan. (s. 167)

Antipastoraali nauraa ja itkee urbaaniutta, yksinäisyyttä ja elämänmenoa. Novellit ovat harvoin yli sivun pituisia, mutta sisältävät moniakin käänteitä, jotka kurkottavat naturalistisesta yhteiskunnalliseen, arkipäiväisestä juhlalliseen ja tavanomaisesta erityiseen. Laaja kirjo on ajoittain myös teoksen heikkous: vaikka toisteiset elementit kassaneideistä huoneisiin ja osuuskauppoihin nitovat tarinoita yhteen, novellivalikoimaa olisi voinut editoida vielä tiukemmaksi, tasalaatuisemmaksi kokonaisuudeksi. Kokoelma keikkuu satunnaisesti uhkaavasti myös niillä rajoilla, joissa kirjailijan kohtaaminen muuttuu kiusalliseksi. Sarpo löytää kuitenkin useimmiten koskettavan kulman, myös nykyelämän kliseistä, kuten novellissa Surmansyöksy:

Poliisi, palokunta ja sairasauto ovat nopeasti paikalla. Viranomaiset jäävät innokkaasti tutkimaan auton kärsimiä vaurioita. Loukkaantunut vaikeroi ja korisee. Näen miten päästä valuva veri tuhrii autoa tarkastelevan poliisikonstaapelin puolikengät. Palomiehet lähtevät noutamaan välineitä, joilla mersun etuoven lommo saadaan kätevästi oikaistua. En jää paikalle tukkimaan liikennettä.  (s. 21)

Antipastoraali vaikuttaa salaa kokonaistaideteokselta, jonka tarkoitus on vetää kirjoitukseen mukaan paitsi ostoslistojaan unohdelleet, myös lukijat ja kirjailija. Aionkin osallistua salakavalasti ja itseironisesti metatasolla, katkelmalla Arvostelijakappaleesta:

Pitäkää päänne kylmänä! Välttäkää ylisanoja arvosteluissanne. Loistava ja ainutlaatuinen riittävät vallan hyvin. (s. 147)

Tämä kirja oli arvostelijakappale, josta minulle vinkkasi kirjailija itse. Haluaisinkin tässä kiittää kirjailijaa oikeiden sanojen löytämisestä kirja-arviota varten, mutta en voi, koska me kirja-arvioitsijat emme oikeastaan saisi käyttää adjektiiveja tai adverbejä tai muuta sellaista mutuhuttua, jota tämäkin arvio edustaa. Kiitos ja anteeksi.

***

Olli Sarpo: Antipastoraali
Kansi: Jussi Karjalainen
Lamplite Ltd. 2013
223 s.

 

Juha Seppälä: Suomen historia

Juha Seppälä: Suomen Historia

Juha Seppälä: Suomen Historia (WSOY 1998)

Näin itsenäisyyspäivänä on hyvä juhlia kotimaata lukemalla. Etenkin voin suositella tällaiseen tarkoitukseen Juha Seppälän Suomen historiaa. Jonka kyllä lukee huvikseen ihan milloin vain, ei tarvitse erityisesti olla kokonaista päivää sille varattu, sillä tässä Suomen historiassa on 128 sivua. Niistä useimmat vielä puolityhjiä. Tai -täysiä, riippuen katsantokannasta. Lyhyydestä huolimatta olennaisin, eli paikallinen asenne, on kertakaikkiaan nerokkaasti kiteytetty usein proosarunoutta lähenteleviin novelleihin. Faktat tukevat fiktiota kuin hopeinen kuunsilta oman elämänsä karaokemestaria.

Modernismi kielsi Saima Harmajan lyriikan arvon, mutta hän jatkoi sitkeästi vielä neljäkymmentä vuotta valitsemallaan tiellä ja niiasi Finlandia-palkinnon 94-vuotiaana. Sen jälkeen kustantaja teki kommandoiskun Saima Harmajan kotiin ja julkaisi jokaisen paperin, josta löytyi Saima Harmajan koukeroisella käsialalla piirrettyjä harakanvarpaita. Niitä alettiin ymmärtää. (s. 24)

Suomen historia jakautuu lyhykäisyydessään kolmeen, jopa neljään, ehkäpä viiteen osaan. Alussa on niin kutsuttu kultakausi, jossa käsitellään suomalaisen taiteen suurnimiä kotimaisten suurmiesten joukossa. Keskimmäinen ja luonnollisesti laajin osa käsittelee marsalkka Mannerheimia, niin kuin oikein on. Ja loput sitten uudempia aikoja, joista ei luonnollisesti paljon puhumista ole.

Professori Heikki Ojansuu näytti toteen, että sana “huora” on lainasanana – huoran lailla – kulkeutunut suomesta germaanisiin kieliin. Sigurd Wettenhovi-Aspa kytki suomen vastaansanomattomasti ensin egyptiin (akris merkitsee sanan palindromia), sitten englantiin (Shakespeare tulee suomenkielisestä nimestä Se Haaksenperä). (s. 116)

Seppälän Suomen historia on ehdottomasti lyhyin, ytimekkäin ja nopealukuisin Suomen historia ikinä. Myös hauskin. Tätä viimeistä on tunnettujen tosiasioiden valossa varmaankin paheksuttava liian mielikuvituksellisena ja epäuskottavana piirteenä muuten niin loistokkaassa teoksessa synnyinmaamme sankarillisen historian herkistävistä huippuhetkistä. Tilanteen pelastaa kuitenkin Seppälän tarkkanäköinen kuvaus suomalaisesta mentaliteetista tavalla, jonka ansiosta Suomen historia olisi syytä jalkauttaa jokaisen paikallisen elämänhallinta- ja itseapukonsultin työkalupakkiin Alkemistin tilalle.

Vasta siinä vaiheessa aloin tajuta, että minä olin sankari, maan ja kansan vapauttaja. Aloin oppia jotain Suomesta ja suomalaisista: jos tulet kaukaa, ulkopuolelta, pidät enimmäkseen suusi kiinni ja pysyttelet arvokkaan näköisenä, niin kuin tietäisit enemmän kuin muut, sinut huudetaan vähintään presidentiksi. (s. 67)

PS. Ei huumorintajuttomille.

***

Juha Seppälä: Suomen historia
Kansi: ?
Werner Söderström Osakeyhtiö 1998
128 s.