Tag Archives: toiseus

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)

“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.

“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?
” (s. 20)

Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on  kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?

Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.

Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)

Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?

***

* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
482 s.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

Nura Farah: AavikonTyttäret

Nura Farah: Aavikon Tyttäret (Otava 2014)

Somalialaissyntyisen suomalaisen Nura Farahin esikoisteos Aavikon tyttäret on Somalian itsenäistymisen aikaan sijoittuva sukupolviromaani. Se kertoo yhden paimentolaisperheen kolmen sukupolven naisista ja heidän kauttaan somalikulttuurista kunniakäsityksineen, klaanien välisistä suhteista ristiriitoineen sekä aavikkoelämästä iloineen ja suruineen. Taidokas tarinointi ja koskettavat henkilökuvaukset luovat lukijan silmien eteen elävän kuvan paimentolaiselämästä ja ihmisistä, jotka ovat tuttuja ja vieraita yhtä aikaa.

Hooyo Fatima painoi oikean käden sydämelleen vasemman leikkiessä pojan kiharoilla. “Olet minun sydämeni.” Hooyon katse siirtyi Khadijaan, joka istui vasemmalla puolella ja odotti kehuja. Lempeällä äänellä, kapeasti hymyillen Fatima sanoi: “Sinä olet minun käteni.” (s. 8)

Aavikon tyttäret seuraa Khadijan elämäntarinaa lapsuudesta keski-ikään. Kovan kohtalon kovettama Fatima kasvattaa lapsiaan Abdia ja Khadijaa kovalla, mutta rakastavalla kädellä: Abdia kohdellaan jo lapsena perheen miehenä, perheen päänä. Khadija on vain tyttö. Kun Abdi menehtyy, Khadija pyrkii kasvamaan niin äitinsä tyttäreksi kuin perheen mieheksikin. Kova aavikkoelämä ei kuitenkaan salli irtiottoja – miesten työt ovat miesten töitä vaarallisuutensa takia. Khadija joutuu kasvamaan naiseksi nopeasti, suuren onnettomuuden kautta. Sopeutuuko Khadija sääntöihin ja hänelle osoitettuun paikkaan maailmassa?

Niinä harvoina kertoina kun Fatima hymyili, hän laittoi huivin suunsa eteen. Turha nauraminen ja itsensä hemmottelu olivat naisen vihollisia. Laiskuus ja yltäkylläinen syöminen saivat Fatiman vihaiseksi. Fatiman ylpeytenä oli ahkeruus. Hän kylvi Khadijaan ahkeruutta ja ennen kaikkea kuria. “Itsehillintä on se, mikä erottaa meidät eläimistä. Jos teet aina mitä heikko mieli haluaa, kadotat elämän tarkoituksen”, Fatima läksytti Khadijaa. (s. 55)

Paimentolaiselämä näyttäytyy Farahin romaanissa pääosin arkipäivän toimien kautta – paimentolaiselämä on kulttuuristen ja uskonnollisten sääntöjen täyttämää, kovan työn täyttämää, onnekkailla ihmisillä myös lapsi- ja eläinlaumojen täyttämää. Naisen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja puhtaana, huolehdittava perheen hyvinvoinnista. Miehen elämää säätelee kunniallisuuteen pyrkiminen: on elettävä oikein ja hankittava perheelle elanto. Usko ohjaa ja antaa voimaa arkipäivän elämiseen. Yhteisön, leirin, ulkopuolelle joutuminen ei ole vain syrjäytymistä, vaan heikentää mahdollisuuksia selviytyä seuraavaan päivään.

“Olemme joutuneet raakalaisten hyökkäyksen kohteeksi”, punapartainen suldaan aloitti tyynesti. “Olemme joutuneet julmien epäislamilaisten uhriksi.”
    Taistelussa loukkaantunut nuori mies astui suldaanin eteen. “Vaadin kostoa”, mies karjui ja nosti vihreällä kankaalla sidotun nyrkkinsä ilmaan. “Vaadimme kostoa”, leirin miehet yhtyivät nuoren miehen huutoon. (s. 69)

Nura Farah kirjailijaFarah pyrkii romaanissaan ymmärtämään myös syitä, jotka johtivat Somalian sisällissotaan 1990-luvulla, jolloin hän itsekin joutui lähtemään pakolaiseksi perheensä kanssa. Ymmärtäminen ei kuitenkaan tarkoita selittämistä, vaan romaanissa tarjotaan lukijalle johtolankoja niin poliittisen historian kuin kulttuurisen kuvan kokoamiseen. Aavikon tyttärissä pyritään myös välttämään selkeäsanaisia moraalisia kannanottoja tai tuomioita. Kirjailija antaa jokaisen päähenkilönsä kertoa oman tarinansa omista lähtökohdistaan, vaikka käyttää kolmannen persoonan kertojaa.

Somalialaisen suullisen tarinankerronta- ja runonlauluperinteen hyvä tuntemus näkyy voimakkaasti teoksen kerrontatyylissä. Aavikon tyttäret on koottu tarinoista ja anekdooteista juonten ollessa väliin hieman toissijaisessa asemassa. Farahin romaani ei silti ole hitaasti etenevä tai vatuloiva, vaan pitää otteessaan tuttuuden ja vierauden jännitteen avulla. Itse luin sen yhdeltä istumalta, koska joka sivun kääntämällä löytyi jotain erityisen mielenkiintoista. Farah uskaltaa käsitellä naisen elämään liittyviä arkojakin aiheita kuten ympärileikkausta tai synnytystä, sekä inhimilliseen elämään liittyviä erilaisuuden ja syrjäytymisen kokemuksia ja näiden kokemusten vaikutuksia.

Aavikon tyttäret liittyy saumattomasti nykyhetkisen diaspora-afrikkalaisen naiskirjallisuuden seuraan mm. Taiye Selasin, Chimamanda Ngozi Adichien ja NoViolet Bulawayon teosten kanssa. Yhteistä näille on afrikkalaisperäisen kulttuurin tarkkailu jossain määrin ulkopuolisen ja jossain määrin sisäpiiriläisen silmin. Tämä jännitteinen näkökulma asettaa monitasoisesti kyseenalaiseksi kaikkien lukijoidensa asenteita ja käsityksiä.

***

Nura Farah: Aavikon tyttäret
Kansi: Timo Numminen
Otava 2014
s. 236

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Watts: Sokeanäkö

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus 2013)

Finnconissa kunniavieraillut Peter Watts osoittautui hurjan sympaattiseksi kirjailijaksi, jolla oli runsaasti charmia ja älyttömän hauskat jutut. Niinpä olin jokseenkin hämmentynyt, kun en oikein tajunnut hänen teostaan Sokeanäkö ensimmäisellä lukemalla. Enkä toisellakaan.

En myöskään oikein saa kiinni siitä, miten tässä nyt näin pääsi käymään. Suomennosta ei kuitenkaan voi missään muotoa syyttää, sen ansiota varmasti on, että kirjasta jäi näinkin paljon käteen. Suomentaja on kyennyt kääntämään pätevästi niin Wattsin käyttämän (mahdollisesti jopa keksimän?) raskaan tieteellisen terminologian kuin keventävät välivitsitkin. Lue lisää käännöskokemuksesta täältä. Romaani löytyy kokonaisuudessaan ilmaisena englanninkielisenä e-kirjana kirjailijan kotisivulla täällä.

Sokeanäkö on visio ihmiskunnan kohtaamisesta toisen elämänmuodon kanssa. Tuntematon taho ilmestyi maapallon lähelle monikymmentuhantisen satelliitin voimin – ja otti potretin. Tämä luonnollisesti sai paikalliset reagoimaan. Maapallolta lähetettiin pieni, monen alan erityisasiantuntijoista koostuva tutkimusretkikunta ottamaan selvää muukalaisista. Mukana on mm. biologian, lingvistiikan ja semiotiikan asiantuntijoita, sekä vampyyri nimeltä Jukka Sarasti.

Miten nämä varsin erilaiset henkilöt ymmärtävät toisiaan, saati sitten täysin vierasta, mahdollisesti tietoista olemassaolon muotoa? Mitä ylipäänsä on “olla tietoinen” tai “olla olemassa”? Ja mistä sen tietäisi? Sokeanäössä aloitetaan helpoista, ihmisten välisistä ymmärryksen ja kommunikaation kysymyksistä ja jatketaan vaikeampiin: ihmisen ja toisen humanoidin, ihmisen ja koneen, ihmisen ja ei-missään-tapauksessa-humanoidin välisiin.

Tästä romaanista tulee väistämättä mieleen Stanislav Lemin Solaris ja Strugatskin veljesten Stalker, sillä perustavanlaatuinen vieraus on Sokeanäössä kuvailtu yhtä onnistuneesti. Ehkäpä yksi hämmentävä tekijä on se, että tässä romaanissa ei ole niinkään kyse tuntemattoman vieraudesta, vaan kaikkien omintakeisista vierauksista. Vaatii enemmän ponnistelua lukijalta, kun kaikki ovat monilla tavoin vieraita.

Edes romaanin päähenkilöt eivät ole samastuttavia: yhdellä on useammaksi kokonaiseksi persoonallisuudeksi jakautunut mieli, toinen on jonkin sortin autisti, kolmas on käytännössä ihmiskunnan vihollinen, geenitekniikalla toteutettu mutaatio menneisyydestä, neljäs on mahdollisesti enemmän kone kuin ihminen, viides on marginaalisesti muuta kuin kone… Mielenkiintoinen ja tarkoituksellisesti vaikeaselkoinen hahmogalleria täydentyy muukalaisilla ja avaruusaluksilla, joiden arkkitehtuurista en pystynyt muodostamaan mitään koherenttia mielikuvaa.

Sokeanäkö on kovaa scifiä, mutta ei mitenkään piinkovaa – erittäin kauan sitten hankitut lukion lyhyen fysiikan ja matematiikan taidot riittävät niissä harvoissa kohdissa, joissa viitataan avaruusaluksen kulkuun tai kappaleiden vetovoimiin. Nämä kohdat voi jopa skipata menettämättä mitään romaanista, jolloin herää kysymys, että olisiko niitä tarvittu lainkaan? Romaanin keskeinen tieteellinen (tai pseudotieteellinen) sisältö koostuu neurologiasta, kognitiotieteestä, psykologiasta ja sosiologiasta, joilla on keskeinen osa niin teemojen kuin tarinankin kannalta. Monet kirjassa esitellyt teoriat vaikuttavat siltä, että ne voisivat olla totta tai toimia käytännössäkin. Toisaalta teoriarunsaus ja suoranainen infodumppaus veti huomiota puoleensa peruskysymysten pohdinnalta tarjotessaan ylenmäärin vaihtoehtoja ja näkökulmia,

Sokeanäkö on hämmentävyydestään huolimatta hyvä kirja, jolla on paljon perinteisestä poikkeavaa sanottavaa toiseuden kohtaamisesta. Nimittäin se, missä Watts eroaa Lemistä tai Strugatskeista, hänen pessimisminsä (ehkäpä jopa realisminsa) sen suhteen, missä määrin ihmiset todella ymmärtävät toisiaan. Täyden erilaisuuden kohtaaminen ei johda minun ja kavereideni yhtäkkiseen harmoniaan ja keskinäisen kommunikaation laadun suunnattomaan yhtenäistymiseen. Niinpä epäilen, että perustavanlaatuisen hämmennyksen aikaansaaminen on saattanut olla Wattsin tarkoituskin. “Wovon mann nicht sprechen kann, darum muss man schweigen” on jalo, mutta erittäin vähälle käytölle jäänyt periaate ihmiskunnan historiassa, jonka täydellisen huomiottajättämiseen saatoin  juuri itsekin jälleen kerran syyllistyä.

Lisää arvosteluja: Raija, Risto, ja Liina.

***

Peter Watts: Sokeanäkö 
Suom. J. Pekka Mäkelä engl. alkup. Blindsight (2006)
Kansi: Jussi Kaakinen
Gummerus 2013
420 s.

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä

Merete Mazzarella: Illalla pelataan Afrikan tähteä (Tammi 2008)

Professori Merete Mazzarellan teos Illalla pelataan Afrikan tähteä: Isovanhemmista ja lapsenlapsista pyrkii avaamaan isoäitiyden yleisinhimillistä kokemusta kirjailijan oman ja hänen tuntemiensa isoäitien kokemusten kautta. Illalla pelataan Afrikan tähteä yhdistää varsinkin alkupuolella yksityistä yleiseen kirjailijan peilatessa omaa isoäitiyskokemustaan tutkimustietoon ja isoäitiysromaaneihin. Loppupuolella kirja puolestaan korostaa inhimillistä ja yksityistä omaa kokemusta, jossa pienet hetket kasvavat isoäitiyden merkityksen ja tarkoituksen pohdinnaksi. Vaikka aiheet ovat välillä painostaviakin, Mazzarellan sujuva teksti liidättää lukijan isoäitiyden sekä äitiyden luihin ja ytimiin.

Isoäitiys näyttäytyy Mazzarellan omassa, maailmalle ja eri kulttuureihin sirpaloituneen perheen pääasiallisena läsnäolona mielikuvissa tai yhteydenpitovälineissä, eikä suinkaan jokapäiväisessä elämässä. Lapsen ja lastenlasten läsnäolo on juhlaa, antoisaa mutta vaativaa, jopa vaivaannuttavaa yhtä aikaa.

Minulle tulee vaivautunut olo, kun  annan Amelialle jotain ja hän vastaa: “I love you.” 

   Muuten: sanoinko minä ikinä mummulleni, että rakastin häntä?

   En tosiaankaan tainnut ikinä sanoa mummulle, että rakastin häntä.

   Minun on vaikea kuvitella, miten mummuni olisi reagoinut, jos olisin sanonut hänelle rakastavani häntä. (s. 126)

Mazzarellan kielenkäytöstä tuli ilahduttavasti mieleen Tove Jansson, jonka Kesäkirjaan kirjailija kertaalleen kirjaassaan viittaakin. Kuvaus on esteettistä, mutta raikasta ja iskevää yksinkertaisessa eleganttiudessaan: “Millaista on kiitää eteenpäin, olla säkenöivän iloinen, syleillä koko maailmaa – ja sitten yhtäkkiä maata maassa polvi verisenä ja hiekkaisena” (s. 95). Näistä kuvauksista Mazzarella laajentaa pidempiin selityksiin, elämäntarinointiin ja pohdintoihin, jotka tipauttavat lukijan maanpinnalle siinä missä Janssonin teoksissa useimmiten lähdetään liitoon maagisen puolelle. Sitä väkisinkin tulee pohtineeksi, että onko tässä tutkijan ja taiteilijan ero?

 Mazzarellan isoäitiysanalyysi on monipolvista, jopa monisukupolvista. Isoäitiys näyttäytyykin teoksen lukemattomissa anekdooteissa ennen kaikkea ihmissuhteissa ja muistoissa elävänä entiteettinä, jota rakentavat kaikki asianosaiset yhdessä joidenkin äitiyttä hiukan väljempien rooliodotusten mukaan. Kirjailija päätyy jopa analysoimaan famujen ja mummujen erilaista asemaa lastenlasten elämässä, vaikka kirjan loppupuolella tämä ero tuntuu himertyvän.

Mazzarellan kokemus isoäitiydestä varmaankin puhuttelee useimpia nykyisoäitejä, joiden lapset kasvattavat lapsiaan varsin erilaisessa maailmassa kuin he itse kasvoivat ja tuovat heitä etäisyyksien takia näytille harvemmin kuin kukaan asianosainen toivoisi. Miniöille ja muille välikäsille isoäitien ja lastenlasten suhteiden tulkinta avaa isoäitien kokemusta isoäitiydestään: itse toivon ymmärtäväni anoppini ja äitini loputonta innostusta lapsistani taas hiukan paremmin tämän teoksen luettuani. Ja löytyihän sieltä tärkeitä ajatuksia ihan itsellekin omittaviksi:

Kertominen, kirjoittaminen – eritoten omaelämäkerrallinen kirjoittaminen – on luovaa surua. Siinä yrittää säilyttää lämmön, hapuilee jotain mitä ei enää ole. (s. 58)

Suom. Raija Viitanen

Kansi: Helena Kajander

Ruots. alkup. När vi spelade Afrikas stjärna. En bok om barnbarn.

Tammi, 2008

239 s.

***

Tämä isoäitiysromaani puhutteli myös Sallaa täällä ja pohditutti Metteä täällä. Itse nykäisin kirjan luettavaksi anoppini ja lasteni isänäidin kirjahyllystä.

François-René de Chateaubriand: Atala

de Chateaubriand: Atala, Faros kustannus

Varakreivi François-René de Chateaubriandin (1768-1848) vuonna 1801 ilmestyneessä lyhytromaanissa Atala hehkuu eksoottinen intiaaniromantiikka ja kristinuskonnollinen pelastus yksissä ja samoissa kansissa. Atalaa pidetään yhtenä ranskalaisen kaunokirjallisuuden suurimmista klassikoista, joka oli jo aikalaislukijoiden mielestä sensaatio alkuvoimaisessa tunteen palossaan.

Atala (Faros-kustannus, 2003) onkin ollut järkevän ja kuivakkaan valistuskirjallisuuden lukijalle epäilemättä järkyttävä tapaus. Se on maantieteellisesti kaukaisen Amerikan henkisesti kaukaisille takamaille Louisianaan kulttuurisesti kaukaiseen intiaaniyhteisöön sijoittuva sosiaalisesti täysin käsittämätön, mutta aiemmasta ranskalaisesta kirjallisuudesta tuttujen inhimillisten tunteiden näyttämölle rakennettu pastoraalimainen seikkailutarina. De Chateaubriandin esille ottamia teemoja käyttivät hyväkseen myöhemmin niin romantiikan ajan kirjailijat kuin ranskalaiset naturalistitkin.

Atala on eräänlainen toisinto Cléves’in prinsessan juonikuviosta yhdistettynä Romeoon ja Juliaan. Tällä kertaa tosin poika, Chactas, tapaa tytön. Tai tarkemmin ottaen vihollisintiaaniheimon vankina olevaa poikaa tulee tapaamaan vihollisten sotasankarin adoptoitu kristitty tytär, Atala. Rakastumista ei voi estää. Niinpä nuoret lähtevät yhteiselle pakomatkalle rakkauden siivin. Tyttö kantaa kauheaa salaisuutta ja estelee kaikin voimin romanssin täyttymistä. Pakolaiset harhailevat ypöyksin villin luonnon armoilla ja joutuvat myrskyyn, josta heidät pelastaa vanha munkki. Hän käännyttää Chactasin, mutta kääntyykö Chactas ajoissa Atalan pelastamiseksi…

Jopa minulle näin nykylukijana de Chateaubriandin esittämä tunteiden hyöky oli hetkittäin erittäin outoa ylitsepursuilevuudessaan ja sentimentaalisuudessaan. Atalassa esitetään jopa jonkinasteinen lesbokohtaus. Toki osana muutenkin outoja intiaanitapoja, joita De Chateaubriand on ilmeisesti saattanut olla jopa itse tarkkailemassa Amerikassa käydessään, vaikka todennäköisemmin hän on käyttänyt lähteenä ajan matkakirjallisuutta mielikuvituksensa lisäksi.

Uskonto on keskeinen teema Atalassa ja nimenomaan kristinuskon siunaus niin alkeellisille pakanoille kuin koko ihmiskunnallekin. Onneton rakkaustarina, jonka vanhentunut Chactas kertoo, vahvistaa pelastuksellisuuden ja armon sanomaa. Intiaanikulttuuri näyttäytyy verisenä, raakana ja luonnon sattumanvaraisuuteen uhriutumisena, siinä missä kristillinen kulttuuri pyrkii luonnon hallintaan ja yleiseen laupeuteen. Tämä jyrkkä kahtiajako yhdistettynä siihen inhimillisten tunteiden yleismaailmallisuuteen, jota tarinassa jatkuvasti korostetaan, toi ainakin minulle lukijana uudenlaisen näkökulman 1800-luvun eurooppalaisten mentaliteettiin. Toki samalla kävi jälleen kerran ilmi, ettei yleisinhimillisiä tunteita taida olla olemassakaan, niin eri tavalla tunteet tunnuttiin käsittävän Atalassa.

Jos joku haluaa tutustua nopeasti  1800-luvun romantiikan kirjallisuuteen, Atala on nappivalinta. Se esittelee tärkeimmät teemat ja antaa hyvän esimerkin romantiikan luontosuhteesta. Olennaisimpana on uudenlainen tunteilu sekä eksotiikka, joka samalla huumaa ja pelottaa. Lisäksi Hannu Salmen suomennos on erittäin tyylikäs ja julkaisuaikaan sopiva.