Tag Archives: traaginen

Kalle Lähde: Happotesti

Kalle Lähde: HappotestiKalle Lähteen esikoisteos Happotesti kertoo alkoholistin ajasta töistä ja muijalta saadun erottamisen välillä. Kirjailijan omiin alkoholismikokemuksiin perustuva, mustan huumorin kyllästämä romaani näyttää romantisoimatonta kuvaa alkoholistin arjesta. Siihen arkeen ei teoksessa (eikä varmaan elämässäkään) mahdu muita kokonaisia hahmoja kuin alkoholisti ja alkoholi.

Minä olen kusessa. Juonhan minä vähän liikaa joskus. Tai sitten vaimo on vain nirsompaa sorttia, sen piirteen se kyllä onnistui nuorempana kätkemään. Alkaa ärsyttää koko ämmä. Toivottavasti se haksahtaa johonkuhun oikeaan juoppoon, ymmärtäisi sitten, minkälainen kultakimpale minä olin ollut.[s. 152]

Lähteen teoksessa alkoholistin elämä näyttäytyy sarjana yksityiskohtaisia tapahtumia, joiden yksityiskohtia kirjailija tiputtelee riittävällä tarkkuudella ja tiiviiseen tahtiin. Teoksen päähenkilö ei ole tyhmä tai ilkeä, pikemminkin itsekeskeinen. Alkoholi on tapa lääkitä pahaa oloa, jonka analysointi tuntuu mahdottomalta. Alkoholistin analyyttinen silmä kohdistuu vallitseviin ja vallinneisiin olosuhteisiin, jotka ovat heittäneet hänen elämänsä raiteiltaan. Satunnainen itsereflektio jää lillimään etuotsalohkoon, eikä vaikuta toimintaan.

Happotesti kuvaa päähenkilön omakuvan kautta alkoholismia ilmiönä. Vaikka kyseessä on omaelämäkerrallinen teos, lukijaa ei pakoteta tirkistelemään kirjailijan elämää. Teoksen hahmot jäävät etäisiksi ja ohuiksi päähenkilöä lukuunottamatta. Tunne-elämä on latteaa, maailma yksinkertaistuu ongelmien ja tavoitteiden väliseen pyristelyyn. Tavoitteita ei ole monta, jos ei ole ratkaisujakaan. Tämä kuvannee alkoholistin kokemusta elämästä ja kanssaihmisistä paremmin kuin rappiokertomusten tyypillinen romantiikka.

Lähteen runsaasti viljelemä musta huumori tuottaa teokseen etäännyttävän kerroksen, jonka kauttaa tarina muistuttaa veijaritarinaa. Happotesti ei kuitenkaan ole veijaritarina. Se on pesunkestävä tragedia, jonka aikana lukija joutuu jännittämään ainoastaan sitä, minkä kiemuroiden kautta vääjäämättömään loppuun käydään.

Kalle Lähde: Happotesti
Otava 2015
269 s.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetäänKuinka sydän pysäytetään on vähintään yhtä hyvä sotaromaani kuin Väinö Linnan Tuntematon sotilas.

Useita teoksia vuodessa julkaiseva JP Koskinen oli edellisvuonna Ystäväni, Rasputin –teoksellaan Finlandia-palkintoehdokkaana. Luin teoksen, se jäi kesken. Historiallisiin tositapahtumiin perustuvia romaaneja kirjoittavan Koskisen romaani oli omaan makuuni liian hidastempoinen ja ehkä myös vähän koulukirjamainen, vaikka pidin hänen tavastaan kertoa historiallisesta suurhenkilöstä toisen hahmon näkökulmasta. 

Myös Kuinka sydän pysäytetään näyttää sivujuonteena suurmiehiä, vilahduksen Mannerheimia ja kenraali Airoa, Saharan kauhua Aarne Juutilaista. Keskushenkilönä on kuitenkin punikin poika, vänrikki Juho Kivilaakso (os Stendahl), joka toimii ennen sotaa Saksassa ja Neuvostoliitossa salaisena agenttina, sodan aikana rivimiehenä rintamalla.

Kivilaakson  – ja Suomen – kohtalonhetkiä vyöryttävä romaani etenee kuin luoti. Koskisen sotaromaani yhdistää agenttiromaanin toiminnallisuuden ja salamyhkäisyyden ja sotaromaanin vääjäämättömyyden yksilön kasvukertomukseen ja rakkaustarinaan. Lopputuloksena on koskettava ja tuore kuva talvisodasta kansainvälisenä skandaalina. Se peilaa myös nykyistä maailmanpoliittista tilannetta.

Kuinka sydän pysäytetään kulkee rytmikkäästi talvisotaa edeltävän ajan ja rintaman välillä. Kahden aikatason tarinankuljetus jämäköittää fiktion faktalla. Faktan osuutta Koskisen teoksessa korostetaan myös tuomalla teokseen aitoja uutisia ja sähkeitä, vaikka joukossa on keksittyjäkin. Juhon hahmoon on tuotu syvyyttä romanttisella juonella, joka on teoksen juonikudoksessa välttämätön, mutta samalla sen epäuskottavin ja tylsin suoni.

Koskinen on romaaneissaan pyrkinyt yhdistämään vankan historiallisen tietämyksen ja tunnetason elämyksen. Kuinka sydän pysäytetään onnistuu tässä hänen teoksistaan parhaiten.

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään
Kansi: Martti Ruokonen
WSOY 2015 
350 s.

 

Kirjaläppää: E-kirja ei ole kirja

Tuoreen uutisen mukaan EU:n tuomioistuin on päättänyt, että e-kirjat eivät ole kirjoja, ainakaan mitä arvonlisäveroon tulee. Ranska ja Luxemburg joutuvat nostamaan e-kirjojen arvonlisäveron huojennetusta, kirjoille tarkoitutusta veroprosentista yleiseen arvonlisäveroprosenttiin.

Tätä käsittämätöntä päätöstä perustellaan sillä, että e-kirja ei ole kirja, vaan palvelu. Jotta e-kirja pääsisi huojennettuun kirjan arvonlisäkategoriaan, se pitäisi tarjoilla ostajalle fyysisesti kirjan muodossa.

Nyt tekisi melkein mieleni selvittää, mistä johtuu EU-tuomioistuimen ajatusloikka, jossa e-kirjan päätellään palveluksi, eikä teokseksi? Johtuuko se siitä, että e-kirja lisensoidaan ostajalle, mutta pysyy kuitenkin palveluntarjoajan omistuksessa? Koska jos johtuu, niin vähän äkkiä muutosta e-kirjojen lisensointisoppareihin, että saamme myös e-kirjat kirja-alvin piiriin.

Yst. terv. nim. “Hyvää maailman kirjapäivää vaan teillekin”

MUOKS 13.30: Alustavien tietojen mukaan kyseinen päätös johtuu EU-direktiivistä. Direktiivin muutos vaatisi Euroopan neuvoston ja/tai Euroopan parlamentin toimia. Eli vaikka siellä tänään tajuttaisiin Euroopan e-kirjakaupan kutistuvan Amazonin rellestäessä, niin ei vuosikausiin tapahtuisi mitään kuitenkaan.

Kyseinen direktiivi http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/?uri=CELEX:32006L0112 ja muutos koskien alennettuja arvonlisäkantoja, sis myös kirjat: http://eur-lex.europa.eu/legal-content/FI/TXT/HTML/?uri=CELEX%3A32009L0047&from=FR

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Gone Girl – Elokuvaversio

Gillian Flynnin Kiltin tytön elokuva-adaptaation nimeä ei ole suomennettu. Niinpä joudun tässä vähän nolosti engelskoimaan eilen Suomen ensi-iltansa saaneesta Gone Girlistä sitä sun tätä. Mutta oma vika, kun menee korruptoimimaan Finnkinon yllytyksestä. Eli arvio on elokuvan levittäjän Finnkinon sponsoroima. Yritän tästä huolimatta puhua niin totta kuin osaan.

Gone GirlLähestulkoon kuin kirja, mutta päinvastoin

Tykkäsin kirjasta (ks. todistusaineisto tästä bloggauksesta). Innostuin elokuvasta, koska Rosamund Pike on ollut yksi lempinäyttelijöistäni jo vuoden 1999 Vaimoja ja tyttäriä -filmatisoinnista saakka (sekin rokkaa myös kirjana).

En pettynyt. Elokuvan castaus toimii erinomaisesti. Rosin lähestulkoon täydellinen, vivahteikas elekieli yhditettynä Ben Affleckin lähes täydelliseen, jähmeään puunaamaan luo samanlaista jännitettä, joka tuli ilmi kirjassakin.

Toisin kuin kirjassa, elokuvassa tulee esiin ensin Nickin ja vasta myöhemmin Amyn näkökulma. Koska Gillian Flynn on vastuussa myös elokuvakäsikirjoituksesta, ei valitettavasti voida sysätä tätä valintaa kenenkään muun niskoille. Niinpä kirjan näkökulmatekniikan avulla mehevästi hallitsema yllätyksellisyys liukenee jo leffan alussa henkilöhistorian esittelyyn ja Nickin näkökulman vatvomiseen.

Gone GirlTämä ei kuitenkaan ole yksinomaan huono asia.

Nupit kaakkoon ja popparit kurkkuun

Gone Girl on nimittäin Kiltti tyttö, joka on vetänyt kuppikakkujen sijaan steroideja. Kaikki on kirjaan verrattuna kohotettu seuraavaan potenssiin. Vanhemmat ovat hirvittävämpiä, naapurit pöljempiä, poliisit stereotyyppisempiä, lakimies lakimiesmäisempi, exä sekopäisempi – ja Amy amymäisempi, sikäli kun se on mahdollista.

Ainoastaan Nick on jätetty näistä hormonihoidoista ulos. Niinpä hän onkin hahmo, johon katsoja samastuu ja jonka kautta hän koko showta seuraa. Ymmärrän, että kuvallisen kerronnan lait sanelevat ison osan näistä ratkaisuista, mutta en voi tätä pitää täysin perusteltuna, etenkään feministisestä näkökulmasta. Miksi tavallinen (amerikkalainen) mies saa jälleen kerran olla se normi, johon kaikkia muita verrataan? Ja ennen kaikkea, todetaan epänormaaliksi. Vain siksikö, että hän on hahmo, joka ei kiinnosta ketään?

Sivuosista voisi sanoa sen verran, että Neil Patrick Harris suorittaa sivuosansa Amyn entisenä poikaystävänä erittäin vahvasti. Kamera tuppaa murhaamaan Rosin kasvot säännöllisin väliajoin, mutta Neil laittaa iloisesti kampoihin omissa kohtauksisaan.

Yleensä kuvallisuus ja elokuvan musiikki eivät tee minuun mitään erityistä vaikutusta, mutta tässä elokuvassa äänisuunnittelu tuki erittäin hyvin tarinaa ja auttoi katsojaa tulkitsemaan häiriintyneitä ja häiritseviä vivahteita. Se on yllättävän vaikeaa, vaikka nupit kuinka kaakossa.

Gone GirlTuomio

Viran ja naisasian puolesta olen sitä mieltä, että kirja on parempi. Menisin kuitenkin mielelläni katsomaan elokuvan uudestaankin. Se ei pelkästään kerro Kiltin tytön tarinaan, vaan tuo siihen syvyyttä niin ennen kuin jälkeen kirjan tapahtumien. Romaanifilmatisointina ehdottomasti kärkikastia, aivan parhaiden Jane Austen -filmatisointien tasoa.

Kirjaläppää: Spefiläppää!

Maanmainio kirjallisuusmakasiiniohjelma KultTV pyysi tekemään itsestään julkisesti pellen parodian merkeissä. Mitäpä tällaiseen ehdotukseen voi todeta? Spoof!

Oma välitön vastaukseni oli, että SpefiTV:tä onkin kaivattu jo pidemmän aikaa. Kun sain kaveriksi Kujerruksia-blogin Linnean noin 0,3 sek lähtisiksäämunkaa-pyynnön esitettyäni, loppu onkin vaihtoehtohistoriaa.

Historiallinen ensimmäinen SpefiTV, olkaa hyvä. Ajankohtaista spefiläppää tragikoomisella ihmiskokeella ryyditettynä.

SpefiTV #1

Vähintään 120 000 SHU:n lämpöinen kiitos Linnealle ansiokkaasta täysivaltaisesta heittäytymisestä tähän(kin) älyvapaaseen nerokkaaseen kirjaproggisideaani. Yhtä lämmin kiitos Tuomakselle erittäin pätevästä teknisestä tuesta! Tämä on ensimmäinen ällistyttävistä kirjallisuusproggiksistani, joka näki päivänvalon. Huraa! Linnean bloggaus löytyy täältähttp://pigeonnaire.blogspot.com/2014/07/spefitv-on-taalla.html.

p.s. Hävettää myöntää, että Suomen Eusistokraattisessa Tasavallassa on edes yksi todella, todella fiksu laki.  (spoiler alert!) Agent K, ei koskaan enää.

Kirjaläppää: Salakari

Onko ihanampaa näkyä kuin keväinen auringonpaiste leikittelemässä loputtomien mahdollisuuksien, tuntemattomien maailmojen ja toteutumattomien kohtaloiden selkämyksillä? Kyllä ei ole.

Book* ©Taika DahlbomMutta liian tarkkaan ei pidä katsoa.

Jos nyt ei kuitenkaan malta olla katsomatta, voi distraktoida itsensä esimerkiksi kääntämällä selkänsä auringolle ja lehteilemällä nautinnollisesti jotain kirjaa. Vain erittäin epätodennäköisessä tilanteessa paluu alkuperäiseen ajatukseen onnistuu.

Henkilökohtaisesti tällainen harvinainen epäonnistuminen pääsi käymään viikonloppuna. Olen edelleen järkyttynyt, shokissa ja epäuskoinen tapahtuneen suhteen.

The End ©Taika DahlbomAnalysoin tapahtuneen syyksi lähenevän muuton, joka painaa alitajuntaa. Tyhjät lundiat painavat huomattavasti vähemmän kuin täydet. Fysiikan lakeja ei voi kiertää kirjaesineitä kantaessa, vaikka lukiessa voikin. Fakta.

Kevätsiivoukseen sisältyy tänä vuonna – tänä harvinaisena vuonna, jolloin kevätsiivous ylipäänsä tuntuu tapahtuvan – kirjojen poistamista kirjahyllyistäni, elämästäni, jopa eksistenssistä. Kolmisen hyllymetriä on toimitettu tovereille, kirjaston kierrätyskärryyn tai paperin- ja pahvinkeräykseen.

Naistenlehtien ja elämäntaidonlifehackerien lupaukset osoittautuivat tyhjiksi. Olo ei tunnu niinkään puhtaalta, pikemminkin vajaalta.

Lähettäkää suklaata. HeartBooks ©Taika Dahlbom

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja (Teos 2012)

Emmi Itärannan Teemestarin kirja on kokonaistaideteos, joka yhdistää totalitaarisen ekokatastrofidystopian wabi-sabi -filosofiaan teeseremonian merkeissä. Toimii.

  “Maista sitä”, hän sanoi.
Työnsin sormeni veteen ja tunsin sen voiman. Se liikahteli kättäni vasten kuin hengitys, kuin eläin, kuin toisen ihmisen iho. Vesi oli kylmää, paljon kylmempää kuin mikään, mihin olin tottunut. Nuolaisin sormiani varovasti, niin kuin minulle oli aivan pienestä asti opetettu: älä koskaan juo vettä, jota et ole ensin maistanut.
“Se on makeaa”, sanoin.

(s. 16)

Noria täyttää 17 ja tulee täysi-ikäiseksi maailmassa, jossa juomavesi on suolavedestä puhdistettua ja tarkasti säännösteltyä. Hän asuu valtion länsipäädyssä tunturin juurella, pienen kylän ulkopuolella, Kuusamon suurkaupungin lähellä Uudessa Qianissa, jonka pääkaupunkiin on monen viikon junamatka, mikäli saa sotilashallinnolta tarvittavat matkustusasiakirjat. Harvat saavat. Hän on muovihaudan kaivaja, teemestarin tytär, teemestari – ja vesirikollinen. Kykeneekö Noria varjelemaan teemestarien ikiaikaisia salaisuuksia, vai murtuvatko hiljaisuuden padot hänen vahtivuorollaan?

Teemestarin kirja on kaunis dystopia. Se ei sorru spekulatiivisen fiktion yleiseen suonsilmäkkeeseen, selittämiseen, vaan näyttää millaista elämä on yleisen vesipulan iskettyä. Vedettömyys on muuttanut kaiken maisemia ja ilmastoa, ruokavaliota ja tapakultuuria sekä sanontoja myöden. Vähävetisyys on johtanut myös totalitarismiin: ihmisiä hallitaan aseita tehokkaammin vähäistäkin vesiannosta niukentamalla. Vesirikollisia, omaa vesiannostaan millä tahansa keinolla suurentamaan pyrkiviä, kohdellaan ankarasti. Mutta mitä voi ihminen tehdä, kun lapset kuivuvat? Mihin säännöstelyn ankaruus todella perustuu?

Kyläläiset olivat ennen enimmäkseen välttäneet puroa, mutta nykyisin näin jonkun nostamassa vettä siitä joka kerta kun tulin muovihaudalle. Olin kerran sanonut vanhemmanpuoleiselle naiselle, ettei puron vesi kelvannut juotavaksi.
“Mitä minun sitten pitäisi juoda?” oli nainen sanonut. “Ilmaako, vai ehkä hiekkaa?”
Se oli viimeinen kerta, kun olin puhunut kenellekään purolla.
(s. 139)

Itärannan teksti soljuu lyyrisesti, vaikka tyylilaji on varsin proosallinen. Vaivaton virtaus johtuu enemmänkin kaikki tasot läpäisevästä wabi-sabi -estetiikasta, jonka on omaksunut myös päähenkilö Noria. Kirjailijan herkkyys asioiden edessä näkyy hänen luomassaan jännitteessä katoavaisten ja pysyvien asioiden välillä. Jännite on kääntynyt päälaelleen siitä, minkä yleensä havainnoimme: Norian maailmassa vesi on äärimmäisen katoavaista, muovi erittäin pysyvää. Se on maailma, jota kohti olemme matkaamassa vauhdikkaammin kuin itse ymmärrämme tai haluamme nähdä. Tämä tarina on tosi tavalla, jolla World Watch Instituten numerojentäyteiset raportit eivät voi koskaan olla.

Teemestarin kirja on spekulatiivisen fiktion mestariteos, joka tulee elämään vielä pitkään.

***

Emmi Itäranta: Teemestarin kirja
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
256 s.

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava 2014)

Erik Axl Sund on jälleen yksi kahden kirjailijan muodostama dekkarikirjailijanimi Ruotsista. Sundin Varistyttö on Victoria Bergman -trilogian alkusoitto, joka tarjoaa tyrmistystä ja jännitystä luodatessaan ihmismielen pimeämpiä puolia. Psykologisoiva ote on vahva, ja jossain määrin naiivi: koska lapsena sitä, aikuisena tätä. Suoraviivaisuus syö mysteeriä, joten jäljelle jää ahdistava ihmisyyden synkillä puolilla mässäily. Vahva temaattisuus onnistuu vain osittain peittelemään vielä vahvempaa markkinointilaskelmointia.

   Uhreista tulee tekijöitä, hän ajattelee.
Aikuiset ovat riistäneet heiltä heidän lapsuutensa, ja nyt he kostavat. Uhrit ja tekijät sulautuvat yhteen. Niin täytyy tapahtua.
(s. 167)

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg saa tehtäväkseen selvittää, kuka on syyllinen, kun Tukholmasta alkaa löytyä kidutettujen, paperittomien poikien ruumiita. Johtolankoja ei tunnu löytyvän kuin ruumiista itsestään: uhreja on pidetty hengissä paljon pidempään kuin heidän olisi periaatteessa pitänyt pystyä selviytymään lääkkeiden avulla. Apuun pyydetään asiantuntijoita oikeuslääkäristä traumapsykologiaan erikoistuneeseen psykologiin, jotka kaikki päästetään ääneen omine elämänhistorioineen. Mutta tulevatko Jeanetten henkilökohtaisen elämän kuviot ammatillisen elämän onnistumisen tielle?

Kirjailijakaksikko Sundin teksti on kerronnallisesti monipuolista. Jopa typografiset keinot on otettu käyttöön eri kertojanäänten luomiseksi. Kertojista suurin osa on naisia – ja kaikki uhrit ovat poikia. Asetelma tekeekin tästä sarjamurhaajadekkarista tavanomaisesta poikkeavan, yleensähän sarjamurhaaja listii nuoria, viehättäviä, parhaassa tapauksessa jopa kuuluisia naisia.

   Aamupäivällä Jeanette sai tietää, että hän sai jatkaa tutkintaansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei näyttäisi hyvältä, jos se lakkautettaisiin niin pian.
Pelkistettynä se tarkoitti sitä, ettei kukaan välittänyt näistä kolmesta pojasta. Jeanette ymmärsi rivien välistä, että hänen työnsä ainoa tarkoitus juuri nyt oli kerätä tietoa, josta voisi olla hyötyä, jos jossain vaiheessa ilmaantuisi kuollut poika, jota oikeasti kaivattiin. Kuollut ja kidutettu ruotsalaispoika, jonka omaiset voisivat kääntyä lehdistön puoleen ja syyttää poliisia siitä ettei se tehnyt tarpeeksi.
(s. 224)

Romaanitrilogian kantavana teemana on lapsiin kohdistuva moraalittomuus, hyväksikäyttö ja suoranainen pahuus. Teemaa käsitellään monipuolisesti ja pääjuonia tukevasti. Teknisesti teema, kerronta ja juonet lomittuvat keskenään erinomaisen sulavasti. Kuitenkin ehkäpä rikoskomisariohahmon suhteellinen yksinkertaisuus tai nopeat leikkaukset uskomattomasta hirveydestä toiseen paljastavat teoksesta laskelmoivan sivumaun. Ikäänkuin teema olisi luotu enemmän vastauksena kysymykseen “mikä myy?” kuin kysymykseen “minkä tarinan haluan kertoa?”

Victoria Bergman -trilogian markkinointisivusto löytyy täältä. Huom. sisältää aikamoista spoilausta.

***

Erik Axl Sund: Varistyttö
Suom. Kari Koski ruots. alkup. Kråkflickan
Kansi: ?
Otava 2014
415 s.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)

“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.

“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?
” (s. 20)

Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on  kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?

Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.

Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)

Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?

***

* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
482 s.