Tag Archives: traaginen

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä (Atena 2013)

Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä kertoo kuusikymppisestä Ove-nimisestä miehestä, joka haluaa vain elää niinkuin maailmaa ohjailisi joku tolkku ja järjestys, eritoten ikääntyvän valkoisen Saab-miehen tolkku ja järjestys. Tuntemattomasta ja ennen kaikkea käsittämättömästä syystä maailma laittaa hanttiin – ja jotenkin siinä prosessissa Ove-niminen mies vaikuttaa aluksi sietämättömältä jäärältä. Tämän ehdottoman kertojahahmovetoisen tarinan aikana tapahtuu kuitenkin kummia: ensin Oven toimet alkavat vaikuttaa inhimillisiltä, sittemmin jopa rakastettavilta. Backman kirjoittaa romaanissaan auki keskimääräisen keskiluokkaisen rivitalokyttääjän elämäntarinan. Hyvin.

Tämän ei ollut tarkoitus mennä tällä tavalla. Ihminen tekee töitä ja lyhentää lainaa ja maksaa veroja ja tekee kaiken niin kuin pitää. Hän menee naimisiin. Hyvinä ja pahoina päivinä kunnes kuolema meidät erottaa, eivätkö he niin sopineet? Ove muistaa sen ihan selkeästi. (s. 121)

Ove elää elämäänsä juuri niin kuin pitää, koska niin vain kuuluu elää. Nousee joka aamu tiettyyn aikaan ja hoitaa rutiininsa, huoltaa Saabinsa, ja kantaa kaunaa kaikille niille tahoille, jotka ovat tehneet vääryyttä, väärin tai väärällä tavalla. Niitä on paljon. Valitettavasti ne eivät kuuntele Ovea, saati sitten huomioi. Ainoa, joka tuntuu hänet huomioivan, on naapuriin muuttanut uusavuton uusruotsalainen maahanmuuttajavaimoihminen taaperoikäisine lapsineen ja raskausmahoineen. Yhden ihmisen epätoivottu huomio aloittaa ketjureaktion, jossa Oven hyvinorganisoitu elämä hyppää totutuilta raiteilta Oven laittaessa hanttiin kynsin, hampain ja kirjelmin. Rutiineista ei toki luovuta.

Backmanin tarina Ovesta paljastaa humoristisesti arvot skandinaavisen hyvinvointivaltion taustalla: tehdään parhaamme, tehdään se hyvin, tehdään se päivät pääksytysten ja sääntöjen mukaan toimien. Kääntöpuolelta löytyy täydellinen joustamattomuus, kertakaikkinen oikeassaolemisen pakkotoisto, joka ei oikein sovi nykyelämään (jos ei ehkä sopinut ennenkään, mutta nostalgisesti tuntuu siltä, että sopi). Näiden positiivisten ja negatiivisten ominaisuuksien ristivedossa syntyy ihanan kamala, kamalan ihana karaktääri, joka syventyessään ja leventyessään vetää mukanaan ihmemaahansa.

Juuri Rune oli puikoissa, kun vallankaappaus syöksi Oven yhdistyksen puheenjohtajan pallilta. Ja miltä alue nyt näyttääkään! Sähkölaskut ovat nousseet, pyöriä ei säilytetä pyörävarastossa ja ihmiset peruuttelevat peräkärryillään keskellä asuinaluetta, vaikka selkeät kyltit kieltävät sen. Ove kyllä varoitteli asiasta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sen koommin hän ei ole jalallaankaan astunut asumisoikeusyhdistyksen kokouksiin. (s. 63)

Kirjan lukeminen auttaa asettumaan appiukkosi ikäisen kroonisen oikeintekijän nahkoihin ja nostaa mielialaa.

***

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
Suom. Riie Heikkilä ruots. alkup. En man som heter Ove
Kansi: Nils Olsson
Atena 2013
382 s.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää (Teos & Schildts & Söderströms 2012)

Olen ehkäpä viimeinen suomalainen, joka luki Ulla-Lena Lundbergin viime vuoden Finlandia-palkinnon voittaneen saaristolaistarinan Jää. Tiivistunnelmainen ja -kerrontainen Jää on ensiluokkainen romaani, joka koskettaa ja jakaa elämänviisautta. Saarelaisyhteisö on Lundbergille kuin englantilainen maalaiskylä George Eliotille – linssi, jonka läpi kohdennetaan katse tulkitsemaan ihmiselämää.

Lundbergin käsissä vahvasti naisnäkökulmainen perheromaani kasvaa monitasoiseksi saaristolaisyhteisön ja -elämän kuvaukseksi, jonka punaisena lankana kulkee ajatus maalaisuuden ja saaristolaisuuden sisäsyntyisyydestä, mutta toisaalta omien juurten ja luonteen vaikutuksesta elämänkulkuun. Jää jännittyy taidokkaasi ahdistavuuden ja hurmaavuuden välille, affektit kasautuvat katarsista silmällä pitäen.

Koko ajan täytyy tietää miltä edessäpäin näyttää ettei porhalla ohuen jään alueelle jolta ei sitten pääsekään pois. Jää on siitä kiinnostavaa, että vaikka on kulkenut hyvän matkaa sellaisella alueella, jää ei ikinä kanna jos yrittää tulla samaa tietä takaisin. (s. 159)

Jää alkaa nostalgisena saaristolaissatuna Kummelin nuoresta pappisperheestä, joka muuttaa toisen toisen maailmansodan jälkeen mantereelta Luodoille, jotka sijaitsevat jossain Ahvenanmaan ulkosaaristossa, Kökarin lähellä, mutta kaikkien karttojen ulkopuolella. Mona ja Petter alkavat määrätietoisesti rakentaa omaa elämäänsä vetoisessa pappilassa tyttärensä Sannan kanssa. Petterille tärkeintä on päästä sisään saarelaisyhteisöön hengellisen hyvinvoinnin paimeneksi, Mona on enemmän kiinni kodin ja maallisen hyvinvoinnin luomisessa niin keittiössä, navetassa kuin puutarhassakin.

Se on pappispariskunnan tapa harjoittaa syntyvyyden säännöstelyä. Töitä on niin että niihin on hukkua, että sänkyyn pääsee aivan liian myöhään ja kaatuu kuin nuijittuna. Päiväsaikaan kuka tahansa voi milloin tahansa astua taloon, mikä edistää pidättyvyyttä ja siveyttä. (s. 111)

Jäissä luonto, jäissä ihmissydän…

Niin kesäisin kuin talvisin on arkinen puurtaminen taistelua aikaa ja luonnonvoimia vastaan  – mutta myös luonnonvoimien avulla, silloin kun niitä malttaa kuunnella ja ottaa avun vastaan. Saarelaisyhteisön monet iloiset kasvot ja täydet sydämet tulevat tutuksi kuin luonnonvoimat. Kun luonto kurittaa, on apu toisessa ihmisessä.

“Jotkut itäluotolaiset eivät vetäisi hukkumaisillaan olevaa länsiluotolaista avannosta” (s. 52)

Luodot erottaa kesällä meri, mutta yhdistää talvella jää. Ihmissydämen jää puolestaan erottaa ihmisen toisista, kohmettaa varmemmin kuin kylmä kylpy.

Lundberg kuvaa tyylikkään ronskisti elämänkohtaloiden vaikutusta ihmissydämiin. Mona ja moni menestynyt saarelainen näyttäytyvät toimeliaiden, ihailtavien ihmisten perikuvana – jaksetaan silloin kun jaksettava on, eikä jaksaminen ole saarelaisperimästä kiinni. Toisaalta saarilta löytyy muitakin, paremmin maalle sopivia, heikosti pärjääviä. Jää herkistää kuitenkin näkemään elämän monimutkaisen krakeliinin: kaikkia tarvitaan. Toisaalta kirjailija näyttää myös, ettei kukaan pärjää kaikessa: mistä ja keneltä hyvinvointia luova tehokas jaksaminen on pois?

Lundbergin anekdotaalinen, jopa lämminhenkisesti juoruileva, inhimillisiä heikkouksia ymmärtävä tyyli kirjoo saaristolaiselämän eläväisiä ihmis- ja luontokuvia toisiinsa taajaan. Tiivis tyyli on nautinnollista ja intuitiivista, melkein dokumenttimaista. Juoni on puolestaan dramaattinen, elämän surut ja ilot tuntuvat moninkertaistuvan luonnon armoilla elettäessä. Hetkistä otetaan kiinni niin kauan kuin niitä riittää. Sisäänpäinlämpiävä yhteisö päästää ja ei päästä sisälleen.

Jos odottaa toisilta avoimuutta, täytyy itse raottaa ovea. Jos haluaa vähentää maailman ennakkoluuloja, täytyy harventaa omiaan.” (s. 67)

Jää korventaa

Lundbergin teoksessa on periaatteessa kaikki kunnossa, ellei jopa erinomaisesti draaman kaaresta emotionaaliseen vuoristorataan, syvällisiin ajatuksiin ja tulvehtivaan elämänvoimaan. Epäilemättä romaani jättää myös pitkän jäljen, niin ymmärryksenä siitä, kuinka helppoa nykyelämä on ihan muutamien vuosikymmenten takaiseen verrattuna, kuin pyrkimyksenä nauttia joka hetkestä.

Omassa lukukokemuksessani korostui kuitenkin hurmaantumista vahvemmin ahdistus ja suru. On kylmäävää, kuinka jäätäviä ihmiset saattavat itselleen ja läheisilleen olla, vaikka ovat parhain tarkoituksin liikkeellä. Jään julmuus on sattuman ja päättäväisyyden julmuutta, sitä jossa tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Naturalistista lähentelevä sanoma ja kerronta ovat juuri niitä Lundbergin kirjailijana mestarillisesti hyödyntämiä avuja, jotka pistelevät sormia ja kalvavat ikeniä.

***

Ulla-Lena Lundberg: Jää
Suom. Leena Vallisaari ruots. käsikirjoituksesta Is
Kansi: Helena Kajander
Teos & Schildts & Söderströms 2012 
366 s.

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Karo Hämäläinen: Ilta on julma

Karo Hämäläinen: Ilta on julma (WSOY 2013)

Karo Hämäläisen kamaridekkarissa Ilta on julma vedetään julmuusnappi niin kaakkoon, että iskeydytään kiinni itkettävän hauskaan – kynsin, hampain ja shampanjasapelein. Kirjailijan lähtökohtana on perinteinen (mutta ei suurin surminkaan veretön) tätidekkari ja whodunit -perusjuoni, joita muodistavat hyvin jännitteikäs näkökulmatekniikka ja yhteiskunnallinen tematiikka.

– Tappiot sosialisoidaan ja voitot yksityistetään, Mikko sanoi.                                                   – Se on osoittautunut käytännössä varsin tehokkaaksi tulonjaon tasapainottajaksi, totesin.              Mikon silmiin ilmestyi tappajan katse. Iltaan tuli uutta sähköä, eikä kukaan enää muistanut Maaritia. (s. 64)

Ilta on julma kertoo kahden pariskunnan illanistujaisista Lontoossa. Porukan miehet ovat olleet ystäviä lapsuudesta. Kansakunnan sosiaalisen omantunnon viitan harteilleen sovitellut journalisti Mikko on naimisissa miesten lukiokaverin Veeran kanssa, ohjauskorkoja voitokkaasti vääryydellä puljannut investointipankkiiri Robert puolestaan itsensä rikkaisiin naimisiin juonineen Elisen kanssa. Vuosikausiin ei ole tällä porukalla tavattu – ja joku aikoo pitää huolen siitä, ettei toiste tavatakaan. Kirja alkaa oikeastaan epilogista: kolme kännykkää pärähtää soimaan asunnossa, jossa ei ole enää yhtään eloonjäänyttä. Mitä tapahtui? Missä se neljäs kännykkä mahtanee soida? Kenen kännykkä se on?

Hämäläinen kirjoittaa myös tässä romaanissaan hyvin tuntemastaan finanssimaailmasta. Henkilöhahmot ovat tappiin saakka karikatyroituja stereotyyppejä edustamiensa tahojen tai alojen toimijoista. Tai näin sitä ainakin toivoisi, sillä hahmot ovat kukin omalla tavallaan iljettäviä ja sietämättömiä.

Näin pitkälle karikatyroitujen hahmojen ongelmana on lukijan kannalta lievä paperinmakuisuus, joka yllättäen korostuu kirjailijan erittäin hyvin hallitseman näkökulmatekniikan ansiosta: hahmot pelaavat shakkia, sen sijaan että eläisivät. Shakkeilu on perusteltua tilanteen, hahmojen yhteisen menneisyyyden tapahtumien ja ominaisten luonteenpiirteiden ansiosta, mutta yhdessä whodunit-juonen kanssa se tahtoo latistaa koko kirjan älylliseksi harjoitukseksi hurjan hauskoista välivitseistä ja tätidekkarigenren uudistamispyrkimyksistä huolimatta.

Kirjan teemat nousevat esiin henkilöhahmojen välisistä jänniteistä ja hahmojen taustoista. Kokonaisvaltainen tilannekontrolli ja hetkeen heittäytyminen, suunnitelmallisuus ja sattuma, sosiaalinen omatunto ja individuaalinen hedonismi taistelevat paitsi henkilöiden välisissä asetelmissa, myös jokaisen hahmon sisällä. Ilta on julma esittääkin julmimpana aksioomanaan, että jokainen on niin perso jollekin asialle, että syöksee itsensä tavanomaisilta raiteiltaan toimimaan sen tietyn asian saavuttamiseksi. Onko se sen arvoista? Miten tavoitteitaan voi ylipäätään saavuttaa, kun joutuu toimimaan inhimillisten tekijöiden kanssa – niin itsensä kuin muiden ihmisten?

Ilta on julma -teoksen alaotsikkona on tragedia – joka paljastuu pesunkestäväksi kreikkalaistyyppiseksi. Traagisinta Karo Hämäläisen nykytragediassa vaikuttaa pohjimmiltaan olevan huomio, että nykyään emme voi syyttää jumalia – ihmiset tekevät tämän itse itselleen. Kirjasta jäi kuitenkin hiukan väljähtynyt jälkimaku, sillä emotionaaliset tihentymät lauhtuivat useimmiten steriiliin älyllistämiseen. Tämä oli kirjan sisäisesti monin tavoin perusteltua, mutta samalla se teki lukukokemuksesta teflonisemman, vähemmän koskettavan. Teos on kuitenkin monipuolinen kattaus dekkariksi, sillä Hämäläisen menu sisältää erittäin nautinnollista aivojumppaa, hyviä teemoja ja vahvan edustuksen vuoden parhaiden intertekstuaalisten heittojen kisassa.

Osasin Christien kirjojen juonet… sillä olin hankkinut hänen salapoliisiromaaniensa juonireferaatit sisältävän teoksen heti muutettuani Englantiin. Referaatti oli dekkarille sopiva mitta. Se tiivisti olennaisen muutamaan sivuun. Posliinikuppi ei kilissyt kertaakaan, eikä tarvinnut seurata vanhanpiian ja maalaismaisesti puhuvan puutarhurin keskustelua krookusten kukinnasta. Kaiken lisäksi juuri mitättömältä tuntuva krookusten kukinta-aika kuitenkin olisi se johtolanka, jota ilman romaanin juonta ei ymmärtäisi. (s. 235)

***

Karo Hämäläinen: Ilta on julma
Kansi: Mika Tuominen
WSOY 2013
345 s.

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava 2010)

Markus Nummen Karkkipäivä kertoo nimensä mukaisesti yhden vuorokauden tapahtumakarusellista, pikkupojan epätoivoista yritystä pelastaa prinsessa ilkeän noidan tornista. Romaanissaan Nummi onnistuu esittämään lastensuojelun tarpeen eri osapuolet omista inhimillisistä lähtökohdistaan: vanhemmat, viranomaiset, satunnaiset ohikulkijat ja osallistujat, sekä lapset. Hätä on kaikilla, hädän tuntua kaikki haluavat väistellä. Erinomaista kerrontaa tulipaloista, jotka kaikki haluaisivat sammuttaa, mutta kukaan ei oikein pysty. Finlandia-ehdokkaana vuonna 2010 ollut teos on edelleen ajankohtainen ja tuore.

Tok Kilmoori eli Tomi on pieni poika, jolla on suuri ongelma. Miraa ei ole näkynyt liian pitkään aikaan. Mira ei ole edes väläytellyt sovittuja valomerkkejä ikkunastaan pihan toiselta puolelta. Tomi tietää, että jotain on vialla. Samana päivänä Tomin mummi saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan, Tomi jää yksin lähiöpihan vihamielisten voimien armoille. Tomi soittaa äidin vihollissussuille, jotka eivät pysty ilmoitusta käsittelemään, koska Tomi ei osaa oikeita sanoja. Tomi haluaisi viedä ruokaa Miralle, mutta kaupassa puuttuu 50 senttiä. Kun jonottamiseen kyllästynyt kirjailija lainaa pojalle puuttuvat rahat, Tomi päättää löytäneensä liittolaisen, jonka kanssa käydä taistoon käsittämättömillä säännöillä pelaavia aikuisia vastaan.

Nummi onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan erinomaisesti tiedon ja tunteen, ihan tavallisten ja epätavallisempienkin yksittäisten tapahtumien sekä suurempien moraalisten ja temaattisten juonteiden välillä. Tomin lisäksi kuullaan monia kertojanääniä: kirjailijan, joka kertoo tarinaa suht neutraalista sankaripositiosta; Paulan, joka näyttäytyy inhimillisen murhenäytelmän traagisena pahiksena; Katrin, jonka tehtävänä on tuoda viranomaisnäkökulmaa, ja samalla muistuttaa, että viranomainenkin on ihminen. Nummi onnistuu nivomaan yhteen yksittäiset tarinat ja hetket tragediaksi, jota kukaan ei tarkoittanut tapahtuvaksi.

Karkkipäivässä onnistuu niin yleistäminen kuin yksityistäminenkin. Jotkut juonikuviot ovat hieman epäuskottavia, mikä korostaa uskottavien tarinanpätkien karmeutta. Avoin loppu jättää suolankarvaisen maun ja pohtimaan. Läpi tunkee inhimillinen hätä, jota ei haluta tunnistaa, kieltäydytään kokemasta, pyritään vain selviytymään seuraavaan hetkeen. Avun saannin ongelma ei ole vain siinä, ettei tiedä, miten tai mistä sitä saisi. Voiko tarjottuakaan apua vastaanottaa? Uskaltaako tarjottua apua vastaanottaa? Entä, jos ei tunne apua tarvitsevansa? Mikä on avuttomuuden hinta ja kuka sen maksaa?

***

Markus Nummi: Karkkipäivä
Kansi: Päivi Puustinen
Otava 2010
383 s.

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö

Gillian Flynn: Kiltti tyttö (WSOY 2013)

Gillian Flynnin Kiltti tyttö on ollut vuoden New York Timesin Bestseller -listalla ja useampaan otteeseen Amerikan myydyin kirja. Johtuuko menestys a) jenkkien huonosta kirjamausta, b) hyvästä markkinoinnista vai c) kirjan mahtavasta parhaudesta?

Ehdottomasti c)! Kiltissä tytössä yhdistyvät naistenlehtien ja romanttisten komedioiden söpöimmät kliseet, snadisti elähtänyt näkökulmatekniikka ja vetävä dekkarijuoni ällistyttävän hersyvän karmivan viihdyttäväksi rakkaus- ja/tai kauhuromaaniksi.

Strösselikuppikakusta tarjouspaahtoleipään

Kun fiksu ja cool newyorkilainen kirjoittajablondi Amy Elliot tapaa sattumalta komean toimittaja Nick Dunnen eräissä kirjailijabileissä, heidän kohtalonsa ovat sinetöidyt yhteen. Romanssi johtaa täydellisen avioliiton onnelliseen satamaan.

Kaikki, mistä en omassa itsessäni pidä, katoaa alitajuntani syövereihin. Ehkä pidänkin eniten siitä, millaiseksi itse muutun Nickin kanssa. Enkä tarkoita sitä mitä tunnen, vaan sitä millaiseksi todella muutun. Olen hauskaa seuraa. Olen hilpeä, olen valmis kaikkeen. Minulla on onnellinen, täysin tyytyväinen olo. Minusta on tullut vaimo! (s. 48)

Julma kohtalo heittää pariskunnan sykkivästä metropolista Nickin lapsuudenmaisemiin, pikkuruiseen, laman kourissa kärvistelevään maalaiskaupunkiin. Viidentenä hääpäivänä Amy katoaa. Mitä on oikein tapahtunut? Ja miten tästä eteenpäin?

Romaanissa seurataan nykyisiä ja menneitä tapahtumia vuorotellen Nickin ja Amyn näkökulmasta. Menneisyys näkyy etenkin Amyn katoamisen alkupäivinä Amyn päiväkirjan kautta, nykyisyys puolestaan Nickin selvitellessä, mitä ihmettä on voinut tapahtua ja joutuessa rämpimään läpi ne tavalliset kuviot poliisikuulusteluista mediahuomioon ja appivanhempien kohtaamiseen. Lukijalle tilanne näyttäytyy melko suoraviivaisena, kunnes kummalliset yksityiskohdat alkavat lyödä läpi. Etenkin Nick ja Amy näyttäytyvät hyvin eri valossa riippuen siitä, kuka itsestään ja aviosiipastaan kertoo. Tällä tarinalla on todellakin kaksi hyvin erilaista puolta, joiden keskinäinen epäsuhtaisuus korostuu sitä enemmän, mitä pidemmälle Amyn ja Nickin tarinoissa päästään.

Olen aina uskonut, että pystyisin täydelliseen murhaan. Ihmiset, jotka jäävät kiinni, jäävät kiinni siksi, ettei heillä ole malttia: he eivät viitsi suunnitella. (s. 257)

Nupit kaakossa

Näkökulmatekniikka on Kiltissä tytössä perusteltua, sillä koko tarina on hahmovetoinen. Flynnin kertojahahmot ovat herkullisia karikatyyreja, jotka on koottu kulttuurissa tällä hetkellä täydellisinä pidetyistä vastakkaisen sukupuolen edustajien piirteistä – ja pahimmista vioista. Karikatyyrimaisuudesta huolimatta Amy ja Nick ovat uskottavia, syviä hahmoja, jotka toimivat omassa viitekehyksessään loogisesti. Tämä herkullinen jännite nitkauttaa Kiltin tytön tavanomaisesta chick litistä moninuottiseksi lukunautinnoksi.

Kiltin tytön tarina yleistää mehevästi ja mukaansatempaavasti yksityisiä kipupisteitä taitavan kerronnan ja eläytyvän hahmonkuljetuksen avulla. Kiltti tyttö sisältää karikatyyreissaan myös melkoista kritiikkiä nykyisiä (amerikkalaisia) muodikkaita luonteenpiirteitä ja asenteita kohtaan. Osansa saavat ennen kaikkea median luomat suuret odotukset, joihin on oikean inhimillisen ihmisen vaikea vastata. Flynn näkee sekä naisten miehiin että miesten naisiin kohdistamat odotukset – ja tekee niistä yhtä lailla dramatisoitua pilaa. Samalla hän analysoi avioliittoinstituutiota suurten odotusten ja pettymysten näyttämönä: inhimillistä vuorovaikutusta ja läheisyyden mahdollisuutta; tarinoita joita kerromme itsellemme ja toisillemme, jotta kestäisimme menneisyyttä ja nykyisyyttä. Mikä olisi oikeasti totta?

***

Gillian Flynn: Kiltti tyttö
Suom. Terhi Kuusisto engl. alkup. Gone Girl
Kansi: Bernard Ott
WSOY 2013
442 s.

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika

Marja Björk: Poika (Like 2013)

Marja Björkin suora kasvukertomus Poika kuvaa väärän sukupuolen kehossa asumista. Björkin raportoiva tyyli iskee tosiasiat tiskiin: pojan vaikeuden elää maailmassa ja toisaalta äidin vaikeuden hyväksyä, että lapsi ei voi olla kuten muut. Pojan vähäeleinen kerronta etäännyttää emotionaalisesti: tarina ei tunnu liian omakohtaiselta yksityistapaukselta, vaan on helposti yleistettävissä. Toisaalta pojan tai äidin kokemukset eivät kouraise syvältä. Tämä romaani on kuitenkin teemansa takia kirjavuoden yhteiskunnallisesti tarpeellisimpia: se puhuu vaietusta marginaali-ilmiöstä, joka koskettaa monia nuoria ja heidän lähipiiriään, ammattikasvattajia ja sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstöä.

Tiesin, että olin erilainen, ja tiesin, että transsukupuolisuudesta käytiin keskustelua, siitä oli lehdissä ja televisiossa. Mutta en ollut käsittänyt, että se tarkoitti minua. Minusta minä olin mies. Poika. Mies, jolla ei ollut munia. Olin ajatellut, että transsukupuoliset olivat joitakin muita, transuja. (s. 172)

Poika Marion eli Makke on aina ollut omasta mielestään poika, vaikka keho on ollut tytön. Mutta yhteiskunta on järjestetty niin, että poika voi olla vain, jos sekä mieli että keho ovat pojan. Kouluntiellä viimeistään tytön vehkeillä varustetun pojan ongelmat alkavat todenteolla: olemisen tilat on jaettu tyttöjen ja poikien kesken vessoista liikuntatunteihin, sosiaalisista kuvioista puhumattakaan. Lisäongelmia tulee murrosiän oireista. Makken ja äidin näkökulmat törmäävät usein, eikä äiti ole ainoa johon eri tavalla erilaisen nuoren elämänkamppailu suhteutuu.

Kasvun haasteet kuulostavat lähtökohtaisesti samalta kuin kaikilla muillakin aikuiseksi havittelevilla, mutta Makke joutuu nousemaan tavallista jyrkempiä ja raskaampia portaita. Tavallisen koulu-, perhe- ja kaveriarjen lisäksi transsukupuolinen joutuu koko ajan selviytymään ylimääräisistä kiemuroista sopiakseen jotenkin johonkin ryhmään.

Tiesin, että tytöille kasvaisi kohta tissit, mutta en osannut ajatella, että ne kasvaisivat myös minulle. Ajattelin, että en ollut niin tyttö, vaan jäisin väliin. … Tykkäsin katsella toisten tyttöjen tissejä, mutta omani olisi halunnut heti irti. (s. 53)

Vahva tematiikka on vaatinut tuekseen kasvutarinavetoisen, hyvin uskottavalta kuulostavan juonen perhetaustaan liittyvine dekkarisimaisine sivujuonihairahduksineen.  Nuoria tai kiireisiä lukijoita silmällä pitäen tämä on varmaankin hyvä ratkaisu, sillä kirjailija on tiivistänyt kompaktin pakkauksen, jossa ei ole turhaa pohdintaa, vatvontaa tai yleistä löpinää. Pojassa transseksuaalisuutta ei tarjota lukijalle valmiiksi pureksittuna, vaan työstettäväksi.

En ymmärrä, miten joku mies voi haluta naiseksi. Minun jos jonkun pitäisi ymmärtää, mutta en ymmärrä. Tietenkin olen suvaitsevainen, mutta en ymmärrä. (s. 214)

 ***

Pojan ovat lukeneet ainakin Jenni, Minna, Jori, Hanna, Susa ja Sanna.

Marja Björk: Poika 
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2013
215 s.

Anne Leinonen: Viivamaalari

Anne Leinonen: Viivamaalari

Anne Leinonen: Viivamaalari (Atena 2013)

Anne Leinosen romaani Viivamaalari pohtii  taidetta ja taiteen merkitystä dystooppisessa, vahvaan byrokratiaan ja heikkoihin ihmisten välisiin yhteyksiin perustuvassa tulevaisuuskuvassa. Viivamaalari on spekulatiivista fiktiota, jossa käsitellään tällä hetkellä varsin ajankohtaisia yhteiskunnallisia kipupisteitä. Siinä viedään äärimmilleen ajatus jatkuvan muutoksen tai kehityksen kourissa heittelehtivistä ihmisistä ja ihmisyydestä pätkätyölle ja pätkäihmissuhteille perustuvassa yhteiskunnassa. Leinosen tarina kylmää sydäntä näyttäessään, miten pätkäily asettaa ihmisen oman elämänsä syrjäkylille keskellä kaupunkia asuessaankin. Voiko pätkien kirouksesta selvitä?

Viivamaalarin päähenkilö on keski-ikäinen nainen, joka on näivettynyt yksinäiseksi siirtyillessään pätkätyöpätkistä toisiin. Pisimmän työsuhteen aikainen työpari on yhä kuvioissa mukana, mutta nyt on uuden työn vuoro. Työvoimatoimistossa virkailija arpoo hänelle seuraavan työpätkän:

“Työluokka L336. Luokittelemattomat taidetehtävät, käsitetaiteilija. Tavoitteena on suunnitella ja ideoida uutta taidetta. Työn suorituspaikka: vapaavalintainen, työn kesto: avoin.” …                                                                                                     – Minusta olisi enemmän hyötyä jossakin toimistossa. Tai ihan vaikka kaupan kassalla. Osaan pussittaa ostokset tiiviisti.                                                               – Ymmärrän, hän sanoo tavoitellen ääneensä myötätuntoa. – Päätöksestä ei voi kuitenkaan valittaa.                                                                 (s. 16)

Käsitetaide ei ala sujua luonnostaan tottumattomalle. Niinpä hän lyöttäytyy valkoisella maaliviivalla kaupunkia jakavan Ursulan seuraan ja oppilaaksi. Kaupunkia maalatessa elämä ja koko maailma alkaa näyttää uudelta, välillä uhkaavaltakin. Käsitetaiteen avulla päähenkilö tekee matkaa niin itseensä kuin tutkii maailman rajoja.

Viivamaalari on juonenkehitykseltään downshiftaava trilleri: yhteiskuntaan ja paikallisen ympäristön omituisuuksiin tutustuminen on spekulatiiviselle fiktiolle tyypilliseen tapaan keskeistä. Leinonen on kuitenkin onnistunut liittämään tällaisen tarkkailun luontevaksi osaksi päähenkilön tahmeaa kehitystä käsitetaiteilijana.

Pidättyväinen kielenkäyttö ja melko steriili tunneympäristö, jotka selittyvät niin päähenkilön kuin fyysisen ympäristön luonteilla, vapauttavat lukijan sightseeingille kirjailijan luomaan maailmaan. Toisaalta kasvavassa uhkan tunteessa ja kasaantuvissa mysteereissä olisi ollut potentiaalia aiheuttaa suurempaakin liikutusta ja ennen kaikkea myötatuntoa päähenkilöä kohtaan. Tämä olisi lisännyt juonenkehityksellistä mukaansatempaavuutta.

Viivamaalarin yhteiskunnalliset teemat nousevat kirjan tärkeimmäksi anniksi. Pätkittäin elämisen inhimillinen hinta näyttää Viivamaalarissa kovalta sen muokatessa ihmisistä pelokkaita kuoria, jotka eivät uskalla kiintyä mihinkään tai kehenkään tai ylipäänsä tuntea mitään, saati sitten suunnitella elämää nykyhetkeä pidemmälle. Tuleeko tällainen elämästä syrjäytyminen, jopa yhteiskunnan toimesta järjestetty syrjäyttäminen lisääntymään tulevaisuudessa? Leinosen romaanissaan esittämä tarkka havainnointi ei toivottavasti ennusta tulevaa kuten 1984, vaan jää elämään ainoastaan fiktiossa.

***

Anne Leinonen: Viivamaalari 
Kansi: Laura Noponen 
Atena, 2013
268 s.

François-René de Chateaubriand: Atala

de Chateaubriand: Atala, Faros kustannus

Varakreivi François-René de Chateaubriandin (1768-1848) vuonna 1801 ilmestyneessä lyhytromaanissa Atala hehkuu eksoottinen intiaaniromantiikka ja kristinuskonnollinen pelastus yksissä ja samoissa kansissa. Atalaa pidetään yhtenä ranskalaisen kaunokirjallisuuden suurimmista klassikoista, joka oli jo aikalaislukijoiden mielestä sensaatio alkuvoimaisessa tunteen palossaan.

Atala (Faros-kustannus, 2003) onkin ollut järkevän ja kuivakkaan valistuskirjallisuuden lukijalle epäilemättä järkyttävä tapaus. Se on maantieteellisesti kaukaisen Amerikan henkisesti kaukaisille takamaille Louisianaan kulttuurisesti kaukaiseen intiaaniyhteisöön sijoittuva sosiaalisesti täysin käsittämätön, mutta aiemmasta ranskalaisesta kirjallisuudesta tuttujen inhimillisten tunteiden näyttämölle rakennettu pastoraalimainen seikkailutarina. De Chateaubriandin esille ottamia teemoja käyttivät hyväkseen myöhemmin niin romantiikan ajan kirjailijat kuin ranskalaiset naturalistitkin.

Atala on eräänlainen toisinto Cléves’in prinsessan juonikuviosta yhdistettynä Romeoon ja Juliaan. Tällä kertaa tosin poika, Chactas, tapaa tytön. Tai tarkemmin ottaen vihollisintiaaniheimon vankina olevaa poikaa tulee tapaamaan vihollisten sotasankarin adoptoitu kristitty tytär, Atala. Rakastumista ei voi estää. Niinpä nuoret lähtevät yhteiselle pakomatkalle rakkauden siivin. Tyttö kantaa kauheaa salaisuutta ja estelee kaikin voimin romanssin täyttymistä. Pakolaiset harhailevat ypöyksin villin luonnon armoilla ja joutuvat myrskyyn, josta heidät pelastaa vanha munkki. Hän käännyttää Chactasin, mutta kääntyykö Chactas ajoissa Atalan pelastamiseksi…

Jopa minulle näin nykylukijana de Chateaubriandin esittämä tunteiden hyöky oli hetkittäin erittäin outoa ylitsepursuilevuudessaan ja sentimentaalisuudessaan. Atalassa esitetään jopa jonkinasteinen lesbokohtaus. Toki osana muutenkin outoja intiaanitapoja, joita De Chateaubriand on ilmeisesti saattanut olla jopa itse tarkkailemassa Amerikassa käydessään, vaikka todennäköisemmin hän on käyttänyt lähteenä ajan matkakirjallisuutta mielikuvituksensa lisäksi.

Uskonto on keskeinen teema Atalassa ja nimenomaan kristinuskon siunaus niin alkeellisille pakanoille kuin koko ihmiskunnallekin. Onneton rakkaustarina, jonka vanhentunut Chactas kertoo, vahvistaa pelastuksellisuuden ja armon sanomaa. Intiaanikulttuuri näyttäytyy verisenä, raakana ja luonnon sattumanvaraisuuteen uhriutumisena, siinä missä kristillinen kulttuuri pyrkii luonnon hallintaan ja yleiseen laupeuteen. Tämä jyrkkä kahtiajako yhdistettynä siihen inhimillisten tunteiden yleismaailmallisuuteen, jota tarinassa jatkuvasti korostetaan, toi ainakin minulle lukijana uudenlaisen näkökulman 1800-luvun eurooppalaisten mentaliteettiin. Toki samalla kävi jälleen kerran ilmi, ettei yleisinhimillisiä tunteita taida olla olemassakaan, niin eri tavalla tunteet tunnuttiin käsittävän Atalassa.

Jos joku haluaa tutustua nopeasti  1800-luvun romantiikan kirjallisuuteen, Atala on nappivalinta. Se esittelee tärkeimmät teemat ja antaa hyvän esimerkin romantiikan luontosuhteesta. Olennaisimpana on uudenlainen tunteilu sekä eksotiikka, joka samalla huumaa ja pelottaa. Lisäksi Hannu Salmen suomennos on erittäin tyylikäs ja julkaisuaikaan sopiva.

Madame de la Fayette: Clèves’in prinsessa

© Kirjakko. Madame de La Fayette: Cléves’in prinsessa, kansi: ei ilmoitettu

Oletettavasti Madame de la Fayetten kirjoittama Clèves’in prinsessa on psykologinen rakkausromaaniklassikko suoraan 1600-luvulta. Lähes neljän sadan (400) vuoden iästään huolimatta tämä kaihoisan eleginen romanssi on suhteellisen sujuvakielistä ja -juonista luettavaa, kunhan muistaa sammuttaa nykyaikaisen peruskyynisyytensä. Clèves’in prinsessan pitäisi olla ehdottomasti kiellettyä luettavaa itseään etsiviltä teinitytöiltä, sillä se kannustaa juuri sen sortin itsesääliin ja -syyllistykseen, jolla ei saada aikaan kuin masentuneita keski-ikäisiä ylisuorittajia.

Clèves’in prinsessan (WSOY 1964, suom. Aarne Anttila) juonikuvio on perinteistä perinteisempi, aikanaankin Racinen ja Corneillen näytelmistä tuttu tarina onnettomasta rakkaustarinasta. Nätti, rikas ja ylhäinen tyttö mademoiselle de Chartres tapaa pojan ja pääsee naimisiin. Sitten tyttö tapaa toisen pojan, joka onkin kivempi. Tyttö pyrkii tekemään Oikein ja estämään kohtalon valintaa. Raivokkaasti ja noin puolikkaan kirjan ajan. Ja mitenkäs sitten käykään?

Salaiset tai julkisesti salaiset salarakkaussuhteet olivat yleisempiä kuin päätäit Pariisin hovissa 1600-luvulla kirjan kirjoittamisaikaan, sekä 1500-luvulla romaanin tapahtuma-aikaan. Clèves’in prinsessa kuvaa näitä romanttisia ja raastavia kuvioita varsin realistisesti muuhun ajan kirjallisuuteen verrattuna: romaanissa syväluodataan päähenkilöiden ajatuksia ja tunteita. Niinpä sitä pidetäänkin yhtenä varhaisimmista psykologisista romaaneista. Clèvesin prinsessan kärsimykset ja teot perustellaan ennenkuulumattomalla intensiteetillä. Niinpä Clèvesin prinsessaa voi, päähenkilön fiktiivisyydestä huolimatta, lukea melko realistisena kuvauksena 1500-luvun tunne-elämästä. Tällaista tunteiden historiaa eivät tarjoa monetkaan ajan mieskirjailijoiden kirjoittamat romaanit.

Mikäli sattuu tippumaan fiktiivisen seuraelämän kyydistä,  Clèvesin prinsessa tarjoaa myös historiallista sisältöä, sillä monet sen hahmoista ovat oikeita 1500-luvun hovihenkilöitä. Lisäksi kirjassa juoruillaan herkullisesti muun muassa Englannin Neitsytkuningattaresta (eivätkä nämä juorut todellakaan rakenna Elisabetista tai Maria Stuartista historiankirjoista tuttua kuvaa).

Tämä romaani onkin monella tapaa historiallisten romaanien ystävän herkkupala, joka yllättää moderniudellaan samalla kun häkellyttää historiallisuudellaan. Clèvesin prinsessa on päälle päätteeksi yksi kirjallisuushistorian tunnetuista ja arvostetuista klassikoista, joten tätä hömppää lukemalla voi nostaa nimellistä sivistystasoaan jälleen yhden pykälän. Ei mitään turhaa hömppää siis.

Pascal Quignard: Kaikki elämän aamut

© Kirjakko

Pascal Quignardin Kaikki elämän aamut on raastavan lyyrinen historiallinen lyhytromaani kahden barokkiajan suuren säveltäjän suhteesta sekä heidän jalkoihinsa jäävistä naisista. Quignard on pelkistettyjen mutta voimakkaiden siveltimenvetojen mestari. Hän pystyy kiteyttämään valtavasti tunnetta lyhyisiin lauseisiin ja henkilöhahmojensa elämäkertojen oleellisimmat karikot 127 sivuun. Kaikki elämän aamut imaisee mukaansa menneisyyteen ja vastakkaisten taidenäkemysten taisteluun.

Kirjan päähenkilö on Sainte Colombe (?-n.1690), ranskalainen viola da gamban soittajavirtuoosi, katkera, melankolinen erakkoluonne, joka asuu tyttärineen syrjässä Pariisin musiikkipiireistä, etenkin hovista. Hän hyväksyy säälistä soitto-oppilaakseen nuoren Marin Marais’n (1656-1728), josta sukeutui myöhemmin paitsi hovisoittaja, myös paljon julkaissut säveltäjä. Marais’n ja Sainte Colomben ristiriitaiset näkemykset muusikista ja elämästä yleensä konkretisoituvat heidän suhteissaan Sainte Colomben tyttäriin: Sainte Colombe on kotityranni, joka kuitenkin huolehtii tyttäristään, Marais rakastaa heitä ja samalla käyttää heitä hyväkseen.

Sainte Colombe näyttäytyy romaanissa antisankarina, jonka tuulimyllyinä toimii Marais’n kannattama porvarillinen taidenäkemys. Sainte Colombe kituuttaa eläen taiteelleen, jonka avulla hän pystyy ylittämään kuilun elämän ja kuoleman välillä. Marais elää taiteellaan, ja julkaisemillaan sävellyksillä, joista osan on varastanut Sainte Colombelta. Toisaalta Sainte Colomben sävellyksiä pääsevät kuulemaan muutkin kuin harvat ja valitut hänen lähipiirinsä jäsenet nimenomaan Marais’n ansiosta.

Kaikki elämän aamut (Kustannusosakeyhtiö Otava, 1992, suom. Annikki Suni; alkup. Tous les matins du monde, 1991) voikin lukea monimutkaisena moraalisena tutkielmana taiteen olemuksesta, joka puhuttelee voimakkaan tunteisiinkäyvyyteensä ansiosta. Voiko taiteen arvoa mitata rahassa? Sainte Colomben ja Marais’n elämäntarinoiden avulla Quignard kysyy, miksi taidetta ylipäänsä tehdään: ruumiin vai sielun ravinnoksi, mukavaksi kulutushyödykkeeksi vai hengen nostattamiseksi.

Quignard vastaa näihin kysymyksiin omalta osaltaan Kaikki elämän aamut -romaaninsa menestyksellä: on mahdollista kirjoittaa parissa tunnissa luettava kirja, joka koskettaa lukijan sisintä monin tavoin, ja yllyttää kaikessa yksinkertaisuudessaan varsin korkealentoisiin ajatuksiin. Kirja myi korkeakulttuurisesta flirttailustaan huolimatta erittäin hyvin ja lisäksi kirjasta tehdystä elokuvasta tuli valtavan suosittu. Harva romaani, lyhytkään, sopii sekä satunnaiseksi työmatkalukemiseksi että filosofisten pohdintojen perustaksi. Kaikki elämän aamut käy tämänkin rajan yli.