Tag Archives: väkivaltainen

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni (Atena 1997)

Hilkka Ravilon nimi on jäänyt mieleen useissa kirjablogeissa suitsutettuna nevörhöördinä. Mesimarjani, pulmuni, pääskyni nappasin mukaan kirjaston kierrätyshyllystä ohi mennessäni, koska nimi oli tuttu. Olisin ehkä valinnut teemaltaan kevyemmän teoksen, jos olisin tajunnut ennen aloitusta, että romaanin teemana on pedofilia ja insesti.

Ravilo käsittelee järkyttävää aihettaan melko tyylikkäästi: kauheudella mässäilyä ei juuri näy, mutta inhimillinen hätä ja lapsen hyväksikäytön aikuisuudessa sekä häneen itseensä että muihin vaikuttavat seuraukset tuodaan voimakkaasti esille. Draaman kaari on tässä romaanissa erittäin mielenkiintoinen kulkiessaan nykypäivästä menneisyyteen ja takaisin nykypäivään. Kaari on sovitettu yllättävään kertojanäkökulmaan, joka on tarpeen, sillä teoksessa halutaan kuvata, miltä insesti näyttää niin uhrin kuin uhrin läheisten silmin.

“Maija pitää sitten huolta Soilikista”, papintäti vannotti ja Maija ihmetteli, oliko rouvalla valittamista. “Ei toki, en minä sillä. Ajattelin vain… eiväthän ne miehet oikein lasten päälle ymmärrä… että jos Soilikki nukkuisi teidän puolella.” (s. 105)

Mesimarjani, pulmuni, pääskyni -teoksessa tarina alkaa Soilikin ja Sepon kasvinkumppanuudesta: Soilikki muuttaa maalaiskylän pappilaan vanhempiensa kanssa. Sepon äiti puolestaan on pappilan piika, joka kasvattaa yksin edellisen rovastin väkivalloin siittämää poikaa. Seppo ja Soilikki ovat tavallaan perhettä, tavallaan kahden kerroksen väkeä. Pappilan hierarkinen, herraskainen elämänmeno näyttäytyy kyläläisille ja Sepolle erityisesti rovastin isällisen ohjaavan, tukevan ja tuomitsevan käden kautta. Mutta pappilan naisille, etenkin Sepon äidille ja Soilikille rovasti näyttäytyy toisin: omituisine vaatimuksineen, helvetin tulilla pelotteluineen, yöllisine seksuaalisine väkivallantekoineen. Pelastusta ei ole. Seksuaalisen väkivallan sävyttämä lapsuus seuraa Soilikin ja siksi myös Sepon elämää läpi aikuisuuden.

Ravilo kertoo Soilikin tarinan kolmannessa persoonassa. Soilikin lapsuutta kuvataan kaikkitietävän kertojan äänellä, nykyisyydessä puhuu Seppo, joka on ollut Soilikkinsa kanssa naimisissa parisenkymmentä vuotta. Neutraalihkosta kertojanäänestä iskeytyy läpi insestikokemuksen tuskallisuus, joka ei kipuile pelkästään fyysisenä. Vertailukohtana toimii Sepon äiti elämänkokemuksineen ja omine selviytymiskeinoineen. Rinnastamalla kahden eri tavoin kaltoinkohdellun hahmon kokemukset Ravilo analysoi, mikä on tekee insestikokemuksesta erityisen tuskallisen kokijalleen.

Elämää papin perheessä kyllästävät loputon salailu, pelko, syyllisyys ja häpeä. Erityisen koskettavaa on seurata Soilikin lapsenomaista itsesyyttelyä ja haaveilua. Miksi minä en kestä tätä, vaikka muut tytöt kestävät? Voisinko muuttaa toiseen perheeseen?

Ravilo onnistuu lapsuuskuvauksessa hyvin. Nykypäivän luonti ja Sepon kamppailu avioliittonsa pelastamiseksi – itsensä pelastamiseksi – on sekin uskottavaa. Traagisuus leimaa päähahmojen elämänpolkuja. Rovasti Rantasen hahmo jää omituisen paperiseksi, ja erityisesti Sepon suhde rovastiin lähinnä sanahelinäksi, mutta en yhtään ihmettele, ettei kirjailija ole hahmoon halunnut sen tarkemmin koskea. Ravilo käyttää taitavasti perinteisiä hienovaraisia kauhufiktion keinoja tunnelmanluonnissa.

Mielenkiintoista tässä romaanissa on myös ajankuva. Entisaikain maalaisidylli, johon monesti nostalgisesti haikaillaan, on jo sosiaalisten rakenteidensakin puolesta mahdollistanut käsittämättömän tuskallisia murhenäytelmiä. Ravilo ei mässäile, mutta ei myöskään kaunistele. Kuten monet kirjailijan tuotantoon aiemmin tutustuneet kirjabloggaajat, myös minä liityn Ravilon fan clubiin ensilukemalta.

***

Hilkka Ravilo: Mesimarjani, pulmuni, pääskyni
Kansi: ?
Atena 1997
309 s.

Bret Easton Ellis: Paljastajat

Bret Easton Ellisin Paljastajat on jälleen eräs sukellus tunteettomien, toivottomien -80-luvun lopun uusrikkaiden lillinkeihin. 1990-luvulla American Psychon ja Glamoraman kirjoittajana tunnettu Ellis on, näin ounastelisin sen paremmin tietämättä, yksi varhaisimmista kulutuskulttuurin tulkeista. Hänen etäisen graafisissa väkivaltakuvauksissaan vilkkuvat Guccit ja Armanit, Jaguaarit ja Porschet vähintään yhtä taajaan kuin 2000-luvun alun materialistisessa chick litissäkin. Onkin mielenkiintoista, miten brändien pudottelu on muuttunut 1980-luvun juppikulttuurin naurettavasta lieveilmiöstä 2010-luvun oleelliseksi menestysfaktoriksi.

Paljastajat (Pikku-Idis 1994, suom. Mauri Ronimus, alkup. The Informers) ei ole huono, sen sisältö vain on vastenmielistä. Paljastajat on Easton Ellisin opiskeluaikanaan kirjoittamista novelleista kokoama romaani, jonka tarinoita yhdistävät löyhästi Los Angeles ja samannimiset henkilöhahmot. Tosin henkilöhahmoista on vaikea välillä sanoa, ovatko ne sattumalta samannimisiä vai todella saman henkilön uusi esiintyminen. Tämä johtuu kahdesta syystä: 1) Easton Ellisin henkilöhahmot muistuttavat esille tulevilta luonteenpiirteiltään suunnattomasti toisiaan ja 2) samannimiset hahmot saattavat tehdä keskenään niin ristiriitaisia asioita, että niiden lopputulema on varsin jakomielitautinen. Ottaen huomioon, että kaikki kuvatut henkilöt ovat arkeen kyllästyneitä nautintoaineiden väärinkäyttäjiä, elämysmetsästäjiä ja/tai teini-ikäisiä, molemmat vaihtoehdot sopivat kuvaan.

Paljastajien tarkoituksena on mitä ilmeisimmin paljastaa, miten päämäärättömät ihmiset pyrkivät täyttämään sisäistä tyhjyyttään ja hankkimaan toivottuja tunteita epätoivottuja paetessaan. Easton Ellisin paljastamat ratkaisut ovat shoppaus, pintaliito, addiktiot, seksuaalinen väkivalta ja väkivalta yleensä. Paljastajat ei varsinaisesti olekaan mukavaa luettavaa. Häiritsevintä kuitenkin on Easton Ellisin tunteettoman hypähtelevä raportointityyli. Kertojana on aina päähenkilö, joten uhrien näkökulma jää aina päähenkilön tulkinnan varaan, yleensä täysin näkymättömiin. Näissä novelleissa jokainen päähenkilö on äärimmäisen itsekäs oman elämänsä uhri, paitsi tietysti ne lukemattomat nimettömät päähenkilöiden uhrit.

Paljastajien novelleista koskettavin on Kirjeitä L.A:sta, jossa nuori opiskelijatyttö itärannikolta kirjoittaa Losiin saavuttuaan kirjeitä tykkäämälleen pojalle, joka jäi itään. Kirjeet muodostavat kasvukertomuksen, tai pitäisikö sanoa degeneraatiokertomuksen, jossa tyttö hukkaa itsensä jonnein kyllästymisen, huumeiden ja pintaliidon takakujille. Omituisin on Kesän salaisuudet, joka on vampyyritarina – tunteeton (toisten) ihmisten ahdistelu ja hyväksikäyttö oman agendan edistämiseksi saavuttaa tässä novellissa jonkinlaisen rujon runollisen kulminaatiopisteensä. Pelkästään rujon ja vastenmielisen kulminaatiopisteensä Easton Ellisin paljastukset saavat novellissa Viides pyörä, jossa huumekolmikko puolihuolimattomasti kidnappaa 10-vuotiaan pojan kidutettavaksi, raiskattavaksi ja tapettavaksi.

Tartuin tähän kirjaan, koska Glamorama ei ollut saatavilla (ja American Psychoa en totisesti halua yrittää toista kertaa lukea). Tarvitsin kuitenkin jonkin Easton Ellisin, ihan vaan brändien kirjallisuushistorian takia. 90-luvulla brändit olivat kirjallisuudessa usein henkilön persoonattomuuden, hahmon itseyden häivyttämisen välineitä, välittömästi tunnistettavissa olevia merkkejä tyhjyydestä, vastenmielisyydestä ja välinpitämättömyydestä. Easton Ellisin ei tarvitse kuin mainita Wayfarerit, ja lukija tietää jotain olevan todella perustavanlaatuisesti pielessä.

10-20 vuotta myöhemmin meillä on Blahnikit.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=YlUKcNNmywk&feature=related]