Tag Archives: valtataisteluja

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus 2011)

Hannu Rajaniemen Kvanttivaras on yhtä aikaa kyber- ja steampunkahtava SF-veijaritarina, joka siroutuu  ällistyttävän maailmakuvauksen ja mielenkiintoisen henkilökuvauksen välille. Romaanin täyteenahdettu ideamasuuni, runsas uudissanasto ja tiivis kerronta vaikeuttivat lukemista etenkin alussa. Tarina veti kuitenkin vahvasti mukanaan. Kvanttivaras tuntuu kietoutuvan kiehtovasti ja monitasoisesti kvanttiuden* idean ympärille Juonelliset aallot tulevat näkyville hahmojen hiukkasissa, mutta romaani vaikuttaa myös jäsentyvän kvanttimekaanisten venkuloiden* avulla.

Persoonien multihuipentuma

En ole taipuvainen narsismiin, mutta pidän peileistä, koska ne antavat mahdollisuuden määritellä oma identiteetti ulkoisen esineen kautta. Viimein ryhdyn kokeilemaan, miten kehoni reagoi muokkauskäskyihin. Muutu nuoremmaksi ja pitemmäksi. Korota poskipäitä, pidennä hiuksia. Peilikuvani alkaa virrata veden lailla. (s. 196)

Kvanttivaras, Jean le Flambeur, on joutunut dilemmavankilaan, josta pääsee ulos ainoastaan selviytymällä lukemattomien itsensä kopioiden voittajaksi loputtomissa peleissä. Mestarivaras pääsee kuitenkin ulos Mieli-nimisen naisihmisen ja hänen avaruusaluksensa Perhosen avulla. Vapautumisen ehtona on erään keikan suorittaminen Marsissa, Oublietten kaupungissa. Täällä Unholassa, robottijaloin Marsia kiertävässä ja sieluja kierrättävässä kaupungissa, on meneillään valtataistelu, johon Jeanin on hankittava vastaus. Vähä vähältä paljastuu niin Jeanin kuin kaupungin tila: alunperin monimutkaiselta vaikuttanut tilanne onkin monitahoisempi kuin olisi voinut kuvitellakaan. Löytääkö Jean vastauksen niin virallisen keikkansa kuin itseään askarruttavaan ongelmaan ennen kuin paikallinen yksityisetsivä tai lain koura löytää hänet?

Eloaikaansa oppii luultavasti arvostamaan aivan toisella tavalla, jos on aina silloin tällöin olosuhteiden pakosta kuoltava. (s. 301)

Oublietten kaupunki toimii orjuutettujen sielujen toiminnan ansiosta: heidän vartalonsa säilötään orjakauden ajaksi, jonka jälkeen he jälleensyntyvät toimiviksi ihmisiksi aina tietyksi ajaksi. Aika on todellakin rahaa, koska kukin elävä tuntee mittansa sekunnilleen. Sielujen ja vartaloiden siroutuminen ympäriämpäsi Oubliettea, mahdollisesti jopa universumia, on yksi Kvanttivarkaan vahvoista teemoista: Rajaniemi kysyy “kuka minä olen?”, ja lisäksi “missä minä olen?”

Rajaniemen luomassa maailmassa ihmisten vartalot ja heidän sielunsa eivät aina kohtaa, saati sitten asusta yhdessä, mutta toisaalta yhdestä persoonasta voi olla monta kopiota tai muunnosta olemassa vaikka yhtä aikaa, toisistaan tietoisina tai toisensa kadottaneina. Tämä eräänlainen kvanttiminuus tuottaa Kvanttivarkaassa jonkin verran päänvaivaa ja kääntää identiteettikysymyksen kohti aikaa ja maailmaa: “mitä minä olen tehnyt?”, “kuka sinä olet?”. Hahmot ovat kuin hiukkasmaisia kiintopisteitä, joiden identiteetit näyttäytyvät lukijalle juonten aaltoliikkeinä.

Kvanttimetaforan kvanttimekaniikkaa

Hyvissä dekkareissa lukija asetetaan juonten aaltoliikkeitä tarkastelemaan. Niin Kvanttivarkaassakin. Omituisia termejä ryöpsähtelevästä epäselvästä alkukuvasta alkaa lukiessa muotoutua teorioita niin Rajaniemen maailmasta, henkilöhahmoista kuin juonistakin.

Rajaniemi vaikuttaa kuitenkin veikeilevän tarkkailijan kustannuksella – tai tarkkailijan eduksi – tuomalla peliin Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen: suurta osaa vaikeista sanoista ei koskaan selitetä tarkasti, vaan lukija saa itse kuvitella, mitä suurin piirtein mahtaa olla “kuptaus”, “gevulot”, “Sobornost”. Kvanttivarkaassa pelataan tarinansisäistä universaalia peliä, mutta Kvanttivarkaassa sisäinen peli kurottaa tietoisesti sivujen ulkopuolelle pelaamaan peliä lukijan kanssa. Kirjailijan keinona ei vain ole tavanomainen lukijan herättely suorin puhutteluin tai viittauksin, vaan epävarmuudella leikittely. Epävarmuudessa lilluminen teki lukukokemuksesta hiukan raskaanpuoleisen, mutta myös erittäin kiehtovan.

Tuoksu herättää mielessäni muiston. Tajuan, että olen ollut vuosikausia joku toinen, ja nyt nuo vuodet soljuvat minuun… Viini oli minun madeleineleivokseni.  (s. 44)

Minun madeleineleivokseni tässä teoksessa toivat häivähdyksen Neurovelhoa, Sokeanäköä, Simulacraa… Hiukan häiritsi se, että kirja tuntui loppuvan ikäänkuin seuraavan osan prologiin, jossa päästäneen kurkkaamaan hiukan maailman helman alle, niin sanoakseni. Enkä varmasti malta olla katsomatta. Yksi Fraktaaliruhtinas tilauksessa, siis.

* Venkula on sellainen asia, jonka ällistyttävyden voi havainnoida intuitiivisesti, vaikkei ymmärrä täysin tai lainkaan, mistä on kyse. Esim. Schrödingerin venkula.

***

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras
Suom. Antti Autio engl. alkup. The Quantum Thief
Kansi: Jenni Noponen
Gummerus 2011
440 s.

Philippa Gregory: Valkoinen kuningatar

Lähde: Bazar kustannus, http://www.bazarforlag.fi/asema/valkoinen-kuningatar/6253

Philippa Gregoryn uusin suomennettu historiallisten naishahmojen ympärille kietoutuva romaani Valkoinen kuningatar aloittaa uuden kirjasarjan, jossa Gregory elävöittää myöhäiskeskiaikaisen Englannin valtataisteluja. Gregoryn kerronta on sujuvaa ja henkilöhahmot eläviä, eikä historiallisen taustan tutkimuksestakaan ole tingitty. Niinpä Valkoinen kuningatar on erinomaista historiallista hömppää marraskuisen teekupposen seuraksi.

Philippa Gregoryn Valkoinen kuningatar (Bazar kustannus, 2011, suomennos Natasha Vilokkinen) kertoo Ruusujen sodasta, jossa 1400-luvulla Lancasterien ja Yorkin suvut kärhämöivät Englannin herruudesta. Kirjassa seurataan Lancasterien puolelta rakkausavioliiton kautta Yorkin Edvardin kuningattareksi hypänneen Elisabetin ja hänen lastensa kohtaloa. Historioitsijat eivät ole edelleenkään kyenneet selvittämään, mitä Elisabetin pojille tapahtui sen jälkeen kun Ruusujen sota kääntyi Yorkin veljesten väliseksi taisteluksi kuninkuudesta.

Gregory käyttää taitavasti sekä spekulatiivista historiankirjoitusta että mielikuvitustaan tavallisen historiankirjoituksen aukkojen täyttämiseksi. Niinpä romaaniin liittyy myös maagisia juonia, jotka ovat onneksi hyvin luontevia ajankuvan ja päähenkilöiden sukuhistorian huomioon ottaen. Ihan pariin otteeseen kävi mielessä, että Gregoryn tudoriaaninen tausta  tai historiallisesti virheellinen ajattelu näkyy historiallisesti epäilyttävissä kohtauksissa. Esimerkiksi sivulla 25 Elisabet raportoi kääntävänsä selkänsä kuninkaalle ilman mitään jälkiseuraamuksia, mikä on erityisen outoa koska muualla kirjassa nimenomaisesti korostetaan alamaisten perääntyvän selkä edellä hallitsijan edestä (s. 120). Lisäksi Elisabet kuvaa kuninkaan käyvän läpi monimutkaisen riisumisseremonian nukkumaan mennessään, vaikka lever tai levée -seremonia tuli ymmärtääkseni käyttöön Englannissa vasta Kaarle II:n apinoitua sen Ranskasta 1600-luvulla. Toki 1400-luvunkin vaatteista poistuminen vaati jonkin sortin apujoukkoja.

Romaani etenee päiväkirjamaisesti ja kerronta pääasiassa preesensissä minäkertojan näkökulmasta. Useimmiten tämä kuulostaa ihan hyvältä. Muutaman kerran purskahdin nauruun, kun päähenkilö kertoo juoksevansa parhaillaan sinne sun tänne (huom. ei suora lainaus). Mieleen tuli, että mahtaa olla hankala kirjoittaa samalla.

Vaikka yleensä valitan suomennoksesta, tällä kertaa en. Vilokkisen suomennos on erinomainen: hän käyttää vanhahtavia, historiallisen romaanin tyyliä ylläpitäviä ilmauksia hyvin. Vilokkinen myös helpottaa lukijan ajatuksenjuoksua suomentamalla kuninkaiden ja kuningattarien nimet. Niinpä samannimisistä henkilöistä on hiukan helpompi pitää lukua: kuningatar Elisabet erottuu helposti tyttärestään Elizabethista ja kaikista muista Elizabetheista. Vilokkinen pitää myös erottelustaan tarkasti huolta. En myöskään onnistunut löytämään kirjasta yhtään kirjoitusvirhettä! Ainoa ylisuomennos oli mielestäni “Westminsterin kirkko”, joka kuulostaa oudon nykyaikaselta kun ottaa huomioon, että kirjan ajankohtana Westminster oli suuri kompleksi eri rakennuksia, joissa toimi mm. luostari.

Gregoryn romaanit ovat toimivaa, laadukasta historiallista fiktiota, eikä Valkoinen kuningatar ole poikkeus. Valkoinen kuningatar paketoikin historiallisten romaanien ystäville uuden ja tuoreen (jos näin nyt voi sanoa 500 vuotta sitten kuolleesta) naispäähenkilön tutussa ja turvallisessa juonikudelmassa,  jossa naispäähenkilö nousee ryysyistä rikkauksiin. Niinpä tästä romaanista tulisikin kelpo joululahjakirja suklaakonvehtien kera naposteltavaksi.