Tag Archives: vetävä juoni

Pauliina Susi: Takaikkuna

TakaikkunaPauliina Suden jännäri Takaikkuna sai viime vuonna Vuoden Johtolanka -palkinnon. Ansaitusti saikin. Takaikkuna kieputtaa vihapuheesta ja nettivakoilusta tiukan vyyhdin, jossa lukija on mukavasti koko ajan viisi senttiä päähahmojen edellä punaisen langan nyhtämisessä.

Teoksen keskushenkilö on sosiaalityöntekijä Leia Laine. Hän pyrkii saattamaan jaloilleen Pro-Men -yhdistystä, jonka tarkoitus on tukea prostituoitujen asiakkaita. Esiinnyttyään yhdistyksen edustajana televisiossa Leia alkaa saada kaikenlaista vihapostia niskaansa. Samaan aikaan toisaalla eräs ministeri harjoittaa nettiseksiä. Skandaalin välttääkseen hän yrittää saada tallenteen haltuunsa mahdollisimman nopeasti tuntemattoman nörtin avustuksella. Digijäljet johtavat Leia Laineeseen, mutta pitävätkö digijäljet paikkansa? Alkaa bittiavusteinen kujanjuoksu maalla, jäällä ja merellä.

Takaikkunassa Susi luottaa vahvuuksiinsa:  mestarilliseen näkökulmatekniikkaan, juonten napakkaan rytmittämiseen ja vankkaan taustatyöhön. Nettivakoilun mahdollisuudet ja uhkat avautuvat romaanissa elävästi ja arkikielisesti. Uhkaa ja mahdollisuuksia luotaavat myös prostituutiota, politiikkaa, yksinäisyyttä ja moraalia käsittelevät juonet, joita Susi peilauttaa usean näkökulman kautta. Teoksen polveilevuus näkökulmien ja teemojen välillä syventää niin juonia, eläytymistä kuin teemojen käsittelyäkin.

Pieniä vikoja komiassakin löytyy, vaikka ei montaa. Yksi olennainen juonenkohta jää selittämättä ja näkökulmahahmoista yksi kärsii selittävien elementtien ylitsepursuavasta runsaudesta. Lisäksi lempparielokuvasarjaani Star Warsia on käytetty eräänlaisena naivistisena kokoomareferenssinä, eikä vitsi kanna loppuun saakka. (Myös Boba Fettin nimi on kirjoitettu väärin, mitä suuresti paheksun.)  Sen sijaan viitteet Hitchcockin Takaikkunaan osuvat päivitettyyn maaliinsa.

Kokonaisuudessaan Takaikkuna on kuitenkin kansainvälisen tason dekkari-jännäri. Juoni imaisee mukaansa heti alettuaan ja Susi saa teemoistaan irti lähes jokaisen lukijan pahimpia pelkoja näppäileviä juonenkäänteitä. Minua ihmetyttääkin suuresti, ettei kustantamo ole vienyt Suden jännäreitä ulkomaille. Takaikkunan lisäksi kuvittelisi Suden Pyramidin (2009) näyttävän myyntihitiltä myöhemmin ilmestyneiden Gillian Flynnin Kiltin tytön ja Paula Higginsin Nainen junassa -teosten malliin.

PS. Parhaillaan on menossa Kirjakauppaliiton vuotuinen Dekkariviikko.

Huoran ja madonnan välissä tempoaa ihminen

Lena Dunham novel essays girlhood sexViime päivinä ja kuukausina kotimaisessa yhteiskunnallisessa keskustelussa naisista ja naisten seksuaalisesta on puhuttu paljon näennäisen turvallisuuskeskustelun alla. Lena Dunhamin esseeteos Not That Kind of Girl: A young woman tells you what she’s “learned” puhuu naisten seksuaalisuudesta suoraan, omien kokemusten kautta. Ja siinä sivussa muutakin.

Taustoittaakseni lukukokemustani palaan viime aikojen suomalaiseen “turvallisuus”keskusteluun, jossa naiset on nähty suojelun, erityisesti sukupuolisen suojelun tarpeessa olevina madonnina. Heidän kunniaansa ja toisaalta moraalista ja fyysistä tahrattomuuttaan  tulee suojella aktiivisesti vaikka katupartioinnin avulla. Erityisen suojelun tarve nousee siitä, ettei naisten ei katsota olevan kykeneviä suojelemaan itse itseään, eikä uhkaajien katsota olevan kykeneviä kontrolloimaan omaa käytöstään.

Toisaalta naiset on nähty huorina, jotka antautuvat kenelle ja missä tahansa, ehkä jopa hakeutuvat sukupuolisuhteisiin itse valitsemiensa kumppanien kanssa. Sellaisille naisille on toivotettu kokemuksia, joissa he eivät voi itse valita, mitä, missä, milloin ja kenen kanssa he sukupuolista kanssakäymistä kokevat. Toivotuksia ovat saaneet erityisesti naiset, jotka osallistuvat julkiseen keskusteluun, enimmäkseen miehiltä, mutta myös naisilta, jotka katsovat, että heillä ei pitäisi olla ääntä julkisessa keskustelussa. Miehet puolestaan saavat toivotuksia, että heidän naissukulaisensa ja -tuttavansa joutuvat epätoivotun seksuaalisen kanssakäymisen uhriksi.

(On epäselvää, miksi miehille ei voi toivottaa raiskausta yhtä rennon uskottavasti kuin naiselle. Toisaalta ei ole lainkaan epäilystä siitä, etteikö tämä johtuisi epätasa-arvosta ja stereotypioista, jotka vahingoittavat ja vaikeuttavat myös miesten elämää.)

Ks kirja-arvio alla

Tämä somessa ja mediassa vellovan keskustelu varjosti ja valotti lukukokemustani Lena Dunhamin elämäkerrallisesta Not That Kind of Girl -esseekokoelmasta.

Asuin USA:ssa kymmenisen vuotta sitten. Enimmäkseen oli kivaa, mutta ihan arjessa tapahtui paljon outouksia. Yksi outouksista oli, että bileissä naiset kokoontuivat juttelemaan keskenään ja miehet keskenään. Ihan kuin suomalaisissa varttuneemman väen sukujuhlissa. Tai nykysomessa pahimmillaan.

Dunhamin teoksessa tällaista naisten ja miesten piirien eriytymistä ei edes pohdiskella. Sen sijaan miesten ja naisten elinpiirien, viiteryhmien ja asenteiden erot esseissä näyttäytyvät voimakkaasti parikymppisen amerikkalaisnaisen elämänkokemusten kerronnan kautta. Teini- ja opiskelijaelämää viettävä Dunham joutuu jatkuvasti tasapainottelemaan huora- ja madonna-stereotypian varjossa, vaikka on oikeastaan ihminen.

Tästä kertoo jo teoksen otsikko. Huora- ja madonna-stereotypia ei liity ainoastaan sukupuoliseen toimintaan, vaan myös koulussa menestymiseen, ruokailuun ja yleiseen elämässä suoriutumiseen. Jos ei halua huoran leimaa (ja kukapa haluaisi), pitää olla madonna. Katsojan ja tuomitsijan silmissä ääripäiden välissä ei ole kuin tyhjää tilaa. Surullista on, että lapsi tapaa sisäistää tuomitsevan katseen, ennen kuin ymmärtää, mikä sen todellinen arvo on.

Huora- ja madonnastereotypiassa ihminen kohtaa sekä itsensä esineellistämisen, myös oman itsensä sivuuttamisen. Ihmisarvo ja sen myötä toisten ihmisten käsitys sinusta ihmisenä on kiinni siitä, mitä jalkovälissä on tapahtunut tai tapahtuu. Koska oma käsitys itsestä muokkautuu toisten katseen avulla, huoramadonnan ymmärrys omasta itsestään roikkuu muiden ihmisten arvioiden varassa.

Dunham repii tätä varsin julmaa kulttuurista rakennelmaa auki kertomalla omasta elämästään. Miten pelkää nukkumista, ja nukkuu mieluummin yhdessä lähestulkoon kenen kanssa tahansa kuin yksin. (Jenkeissä mies- ja naiskaverin yhdessä nukkuminen on huomattavan shokeeraavaa ja uskomatonta, koska monet ovat sitä mieltä, että miehet ja naiset eivät voi olla “vain kavereita”). Miten eräiden bileiden jälkeen heräsi kanssaopiskelijan alta, ja yritti uskotella itselleen, että kyseessä oli molempien haluama seksi, eikä raiskaus, koska ei halunnut käsitellä koko asiaa. Miten koko seksi tuntuu jotenkin asialta, jonka ei tarvitsisi kuulua elämään, vaikka on parikymppinen, eli oletusarvoisesti himokas koko ajan ja mahdollisesti jotenkin viallinen, jos ei ole himokas koko ajan.

Vaikka ainakin minä elän kuplassani huomattavasti tasa-arvoisempaa elämää kuin Dunham omassaan, tunnistan samoja pelkoja, stereotypian painolastia ja julkisen katseen ja puheen epäoikeudenmukaisuutta. Suomalainen kulttuuri ei ole juhlapuheista huolimatta päässyt kovin pitkälle 1900-lukulaisesta epätasa-arvosta. Tämä epätasa-arvo asuu myös minun päässäni, toimissani, moraalissani ja itsekuvassani.

Dunhamin teos on teemoistaan huolimatta hauska, mielenkiintoinen ja helposti luettava. Se on leppoisasti kuvitettu ja sisältää nopeasti luettavia lyhyitä kertomuksia omasta elämästä. Teos sopii luettavaksi myös teini-ikäisille, sillä se sisältää runsaasti vertaistukea. Teos on julkaistu suomeksi nimellä Sellainen tyttö: Nuoren naisen opetuksia (Otava 2014, suom. Lotta Sonninen).

Lena Dunham: Not That Kind of Girl: A Young Woman Tells You What She's Learned
Random House, 2014
265 s.

Harri Nykänen: Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä

Harri Nykänen: Likainen HarriNykyisen dekkarikirjailijan, entisen Hesarin rikostoimittajan Harri Nykäsen toimittajaelämäkerta Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä vetää kuin Raid, vaikka Nykänen itse muistuttaa lukijaa koko ajan siitä, että kyseessä on vain hänen puolensa tarinasta. Lukija pääsee  katsomaan Suomen suurimman päivälehden kulissien taakse toimituksen kahinoita,  rikosjuttujen tekoa ja Suomen eliitin monimutkaisia verkostoja.

Sattumalta tunnen Nykäsen aikoihin Hesarin kotimaan toimituksen toimituspäällikkönä työskennelleen henkilön. Hän totesi, ettei Nykäsen kanssa paljon joutunut neuvottelemaan, sillä hän asioi aina ylempien kanssa. Tämä käy myös ilmi teoksesta, jossa päähenkilö sovittaa itsensä sujuvasti rakastettavan pahiksen rooliin. Duunariperheen ja alkoholisti-isän poikana Nykänen näki olevansa eri kastia kuin yliopistotaustaiset toimittajat monella tavalla.

“Jos tämä julkaistaan, me ollaan varmasti oikeudessa, pomminvarmasti.” [s. 69]

Rötöspuolella työskentely ei suinkaan hälventänyt eroa Nykäsen ja muun toimituksen välillä, pikemminkin päinvastoin. Skuuppien jahtaaminen vaati sitoutumista työhön työaikojen ulkopuolellakin, eikä valmiiden tulenarkojen juttujen saaminen julkaistuiksi asti ollut helppoa. Kun päätoimittaja Virkkunen kielsi jutun julkaisemisen, livautti Nykänen juttunsa Ilta-Sanomiin työsopimuksensa vastaisesti. Hän katsoi olevansa loppujen lopuksi vastuussa vain lukijoilleen.

Kiusanteon mittasuhteet olivat niin suuret ja tavat niin kekseliäät ja moninaiset, että näin tapauksessa hyvän dekkaritarinan. […] En kuitenkaan ollut yksin apajilla. Myös Matti Yrjänä Joensuu tiesi tapauksesta ja kirjoitti sen innoittamana kirjan nimeltä Kiusantekijä. [s. 188]

Likainen Harri -teos on täynnä meheviä juttuja Nykäsen toimittaja-ajoilta, Urho Kekkosen viimeisten päivien stalkkaamisesta Matti Ahteen seksuaalihäirintäjuttuun saakka. Nykänen ei jaarittele, vaan on valinnut teokseensa parhaat palat.

Teokseen on jäänyt oikolukuvaiheessa jonkin verran kirjoitus- ja pilkkuvirheitä, joita ilman teos olisi pärjännyt varsin mainiosti. Teoksen alkupuolella kerronnan jouhevuutta häiritsee omaelämäkerroille tyypillinen nimien tulva, jonka onneksi laantuu tarinan kiihdytellessä läpi suomettuneen Suomen, poliisikorruption, talousrikosbuumin, kirjailijanuran alun ja lopulta moottoripyöräjengit, poliisisurmat ja 2000-luvun alun eliittirötökset.

Nykäsen toimittajaelämäkertaa voi lukea eräänä kulttuurihistoriana Suomen kansaa kuohuttaneista rikostapauksista ja julkisista skandaaleista. Juttujen taustoja penkoessaan kirjailija näyttää paitsi rikoksen anatomian, myös sen inhimillisen laskun, joka lankeaa maksettavaksi, mikäli onnistuu tilaamaan suuntaansa median huomion – eikä ole riittävästi verkostoitunut media-alan pomojen kanssa sitä ennen.

Tavallaan sitä toivoisi, että Likainen Harri on likainen lähinnä mielikuvituksensa osalta, ja suomalainen media toimisi vähemmän yhteiskunnan päättäjien ehdoilla. Litmus-testinä voi käyttää lähestulkoon minkä tahansa päivän päivän lehteä.

Harri Nykänen: Likainen Harri: 20 vuotta Erkon renkinä
Crimetime & Docendo 2015
318 s.

Tutkimusmatka norsunluutornin kellareihin

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteetDare Talvitien esikoisteos Epäsoinnun periaatteet on romaanin mittainen metafora yliopistoelämästä ja hauska aikuisten seikkailukirja. Se kuvaa akateemista kuplaa kaikella rakkaudella.

Tähän alkuun on todettava, että kirjailija on kaverini oman akateemisen seikkailuni alkuajoilta. Tästä huolimatta kirja on erinomaisen hyvä. Talvitie on onnistunut Sami Liuhdon ja Jussi Valtosen tavoin saavuttamaan tämänhetkisen suomalaisen sivistysyliopistomaailman hengenahdingon, mutta edellisistä poiketen opiskelijan ja uransa aloittelevan tutkijan näkökulmasta.

Epäsoinnun periaatteissa otetaan ahdingon lisäksi käsittelyyn ne piirteet, jotka yliopistoelämässä kaikkia sinne päin kallellaan olevia viehättävät: arvaamaton tutkimus puolivilleine sivupolkuineen, tuntemattomaan hyökkääminen, se, että voi nakertaa pienen loven maailman loputtomaan selittämättömyyteen. Yliopisto näyttäytyy elävänä organismina, jonka purkamattomia rakenteita on mahdollista käyttää jopa tutkimuksen tukemiseen.

Miten käy kun akateemisen tutkimuksen kohteeksi alistetaan vaihteeksi yliopisto? Teoksen pääosissa seikkailevat humanistiopiskelija Krista ja matemaatikko Eikka. Kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten tutkimusmetodien törmäyttäminen tuo teokseen runsaasti juonellisia jännitteitä, mutta parasta teoksessa on yliopiston omalakisen maailmankaikkeuden kuvaus, joka kutsuu lukemaan seikkailukirjamaista romaania metaforisellakin tasolla. Talvitie onnistuu hämäävän yksinkertaisen kerronnan avulla välittämään tarkkanäköisiä kokemuskuvia akateemisen elämän menosta.

Krista uskoi olevansa jonkinlaisessa metafyysisessä loukussa. Hän oli sanonut, että Eikka oli samassa loukussa, että heitä ajoi nyt takaa sama voima, sama hirviö. Tämä oli lähtökohtaisesti älytöntä. Eikka ei uskonut hirviöihin. Sen sijaan hän uskoi mielenhäiriöihin, itsesuggestioon ja ryhmäajatteluun. Kristan henkilökohtainen pieni psykoosi oli tarttumassa häneen, ja mikä pahinta, hän ei tuntunut osaavan taistella vastaan. Ainakin ulkoisesti hän käyttäytyi kuin hän uskoisi kaiken mitä Krista sanoi, mutta pinnan alla hän oli yhä enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että hänen täytyisi vain häipyä täältä.

Paitsi sitten hän joutuisi kohtaamaan viimeisten tuntien älyttömyyden, selittämään jollekulle fysiikan laitoksen kellarissa käyneen onnettomuuden, Kristan turpaan saaneen ulkomuodon ja teekkareiden kiltahuoneelta varastetut kamat. Eikalla ei ollut valmiita sosiaalisia malleja mihinkään tällaiseen. (s. 109)

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet
Myllylahti 2015
277 s.

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras: Stockmann YardAntto Terraksen esikoisteos Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat on hauskasti järkyttävä järkyttävän hauska kirja. Kertojahenkilö on melko sietämätön, kirjalliset ansiot ovat vaatimattomat, jutut muistuttavat snadisti urbaanilegendoja ja liiketoiminnalliset pohdinnat muistuttavat epäilyttävästi tässä kirjablogissa julkaistavia*. Näin onnistunutta slapstick-huumoria on tuskin koskaan julkaistu kotimaisin voimin. Samalla teos on ikkuna Suomen tunnetuimman tavaratalon sielun- ja ruumiinelämään.

Runoteoksia ei varasta kuka tahansa, eikä niitä kyllä myydäkään. Niitä tilataankin valikoimiin pelkästään sen takia, että kauppa näyttäisi enemmän kirjakaupalta. Oikeasti kysyttyä kirjaa sekä myydään että varastetaan saman verran. Uusimmat Reijo Mäet menevät aina kuumille kiville.           (s. 103-104)

Stockmann Yardin alkusanoissa harmitellaan, etteivät kirjoittajan lukuisat käsikirjoitukset ole aiemmin päätyneet tuotantoon. Teoksen keskimääräistä kehnompi oikeakielisyys perustelee miksi, sillä jutut ovat ehdottomasti räävittömämpiä kuin keskimääräinen suomalainen tv-show. Toisaalta juuri heikko kirjallinen ulosanti luo teokselle katu-uskottavuutta, mikäli on taipuvainen ajattelemaan, ettei duunari osaa kirjoittaa. Itse olisin kaivannut standardimpaa lukukokemusta.

Teoksen toinenkin ongelma on rakenteellinen. Jutut hyppelevät usein holtittomasti aiheesta toiseen, ja yhden otsikon alta saattaa löytyä anekdootti yhdestä aiheesta, esittely toisesta ja vielä pohdintaa kolmannesta. Ehkä kyseessä on jälleen katu-uskottavuuden hakeminen, tai sitten kustannustoimittaja väsähti proggikseen kesken kaiken.

Stockmann Yardin stoorit ovat rosoisemmansorttisesta pakkauksesta huolimatta takuuhauskoja, liikkuivat ne hyvän maun tai uskottavuuden millä puolella tahansa. Sitä vain lakkaa välittämästä räkänauraessaan tempuille, jotka räjäyttävät kaikki keskiluokkaisen elämänmuodon mielikuvituksen rajat. Ja minä sentään luen ihan kohtuullisen paljon spekulatiivista fiktiota.

*Ihan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi kirjakaupoilta, kustantamoilta ja Ayn Randilta.

Antto Terras: Stockmann Yard – myymäläetsivän muistelmat
Like 2015
285 s.

Klassikkohaaste: Aamiainen Tiffanylla

Olen sillä tavalla audiovisuaalisesti haasteellinen ihminen, että koen kirjat mieluiten kirjoina, en elokuvina.

Kirjabloggaajien kesän klassikkohaasteekseni valitsin Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, koska tämä kesä innoitti lukemaan erityisesti chick littiä ja dekkareita. Suureksi yllätyksekseni havaitsin, että Aamiainen Tiffanylla on molempia, siitä huolimatta ettei ole kumpaakaan.

Truman Capote: Aamiainen TiffanyllaAamiainen Tiffanylla on monella tasolla kulkeva pienoisromaani, hieman yli sata sivua. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on korkeintaan yhdeksäntoistavuotias elämäntapavalehtelija. Hänestä kertoo Fred, joka oli toisen maailmansodan paikkeilla Hollyyn rakastunut kirjailijanplanttu. Tarina kulkee Hollya seuraten, mutta se ei villeimpiä anekdoottejakaan laajalti kertoessa kerro oikeastaan yhtään mitään. Kuka Holly oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui? Voiko Fredin muisteloihin luottaa?

Holly Golightly on nainen ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus on joka hetki vaakalaudalla. Kertoja muistelee Hollya sellaisena kuin hän oli aikanaan, koska hänen nykyisestä tilastaan ei tiedetä juuri mitään. Hollylla on omalakinen arvomaailma, joka käy niin kutsuttua maalaisjärkeä vastaan. Puolet Hollyn tarinasta on Pygmalionia, loput mielikuvituksen tuotetta. Tai niin kuin eräs hahmo Hollysta todistaa: “Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

Koko teoksen läpi kulkee punaisena lankana kysymys kirjallisista illuusioista. Onko Hollyn tarina vain kirjailijan sepitelmää? Erittäin proosallinen vastaus on, että onhan se. Capote onnistuu kuitenkin Hollyllaan, Fredillään ja newyorkilaisella kerrostalollaan luomaan todellisuuden, johon haluaisimme uskoa, joka tuntuu uskottavalta, joka mieluummin voisi olla enemmän kuin tarinaa. Aamiainen Tiffanylla keikuttelee lukijaa inhorealismin ja romantiikan välimaastossa tiedostuttamalla luomansa kirjallisen illuusion ja toisaalta viekoittelemalla illuusion sisälle.

Aamiainen Tiffanylla laittaa aivot tanssimaan sekä monitulkintaisella kielellään että vielä vähän monitulkintaisemmalla tarinallaan. Se on traaginen tapainkomedia, joka laittaa lukijan nauramaan myös itselleen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen
Tammi 1967
112 s.

Marian Keys: Mercy Closen mysteeri

Marian Keyes: Mercy Closen MysteeriIrlantilaisen Marian Keyesin Mercy Closen mysteeri on tragikoominen dekkari, jota lukiessa naurattaa ja karmii selkäpiissä yhtä aikaa. Teos  onnistuu lukijaa masentamatta kuvailemaan masennusta sortumatta voimautumispuheeseen tai yleistyksiin.

Helen Walsh on melkein kolmevitonen etsivä, joka joutuu rahapulassa muuttamaan ensimmäisestä omistusasunnostaan takaisin lapsuudenkotiinsa. Melkein tulee puheeksi, voisiko sitä muuttaa yhteen poikaystävän kanssa, mutta kolmen lapsen äitipuoleilu ei kiinnosta Heleniä riittävästi. Entinen poikaystävä ilmestyy kuvioihin ja tarjoaa Helenille keikkaa: comebackia yrittävältä poikabändiltä on kadonnut yksi jäsen teille tietämättömille. Helen tuntee kuitenkin masennuksen vetävän itseään toivottomaan voimattomuuteen. Onnistuuko Helen tehtävässään? Tai elämässään?

Varmaan jossain laissa luki, että irlantilaiset äidit joutuisivat syytteeseen, jos yksikään heidän tyttäristään osoittaisi normaalin itsetunnon merkkejä. Minulla tosin sattuu olemaan varsin hyvä itsetunto, mutta sen olen joutunut hankkimaan omin päin. Mikäli tietyt tahot saavat asian selville, äiti saattaa joutua vuokseni vakaviin vaikeuksiin. (s. 103)

Keyesin vahvuus on vahvojen henkilöhahmojen ja henkilöhahmojen välisten jännitteiden rakentamisessa, sekä kerronnallisten sävyjen keikuttelemisessa humoristisen ja traagisen välissä. Juuri kevyen, pirskahtelevan kerronnan ja teoksen tanniinisen, vakavan teeman yhdistäminen tuo tähän viihdekirjaan monitasoisuutta. Keyes onnistuu tuossa yhdistämisessä loistavammin kuin monet muut, mahdollisesti omasta masennuskokemuksestaan johtuen.

Mercy Closen mysteeri on myös pätevä dekkari, jossa on uskottava naisetsivä. Niinpä Helen Walsh liittyy Miss Marplejen, Maria Wernien, Maria Kallioiden ja Madame Ramotswejen jengiin, joskin enemmän Stephanie Plumin ja Lisbeth Salanderin kuin  Miss Marplen osastolle.

Tällä arviolla osallistun Kirjablogien naistenviikkoon. Kirjablogien naistenviikko

Marian Keyes: Mercy Closen mysteeri
Suom. Liisa Laaksonen The Mystery of Mercy Close
Tammi 2013
437 s.

 

Minustakin tuli taas tyttö

Kuinka identiteetistä rakennetaan imago, henkilöstä brändi, ihmisestä jotain kiinnostavaa?

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttöTytöstä ei kasva naista ilman järkyttäviä mokia, kertoo Caitlin Moranin romaani Näin minusta tuli tyttö. Hauska, koskettava ja mielenkiintoinen stoori työväenluokkaisesta Johanna Morriganista kaiuttaa samalla (1990-luvun nais)nuorison tunnelmia laajemminkin.  Lapsenkengistä aikuisten maailmaan hyppääminen on suoritettava tavalla tai toisella – yleisimmin seksin, alkoholin ja musiikin pyhä kolminaisuus on läsnä vähintään jossain määrin.

Saatoin viimein nähdä itseni piirtymässä maailmaan. Harrastin seksiä, sanani painettiin paperille. Minä piirryin näkyville vähitellen, teleskoopin päähän. (s. 238)

Näin minusta tuli tyttö kaiuttaa Moranin omaa henkilöhistoriaa, sillä hänen päähenkilönsä ryhtyy Moranin tavoin teini-iässä musiikkitoimittajaksi. Romaani maistuu elämältä ja 1990-lukulaiselta hieman tympeästi sisäänpäinlämpiävältä miesten hallitsemalta musiikkimaailmalta. Moran nakkelee päähenkilön kasvukertomuksen lomaan oivaltavia ja samalla hämärästi tutunoloisia tilannekuvauksia niin keikoilta, hotelleista kuin suoraan seksistäkin. Satunnaisesti kirjailijanääni läpäisee päähenkilön kokijanäänen kirjailijan sortuessa oivalluksissaan alleviivaavan filosofointipuheen puolelle.

Näin minusta tuli tyttö on romaani, joka jokaisen teinitytön tulisi lukea osana terveystiedon kurssia. Ensinnäkin se on paljon hauskempi kuin useimmat terveystiedon opettajat (ja useimmat terveystiedon nimissä luettavat teokset). Toisekseen siinä on päähenkilönä toimelias tyttö, joka ratkoo itse elämänsä ongelmia. Kolmanneksi, hän mokaa. Usein ja rankasti. Niin kuin kasvavalle ihmiselle tuppaa käymään (ja jos hyvin ja onnekkaasti käy, prosessi ei halvaannuta ihmistä loppuiäksi). Sikäli se on tervehenkisempi kuin 90% tytöille kirjoitettavista teoksista.

Tämän entisen nuoren Moranin teos kiikutti nostalgian ja myötähäpeän keinulaudalle. Tragikoomista tuskaa lisää se, että nykymaailman sukupuoliset mekanismit voivat aikuisemmasta tarkkailijasta näyttää ihan samalta kuin kvartaalivuosisata sitten itse koettuna. Eivätkä teinityttöjen haasteet eritoten seksiin tutustumisen ja uran luomisen suhteen ole (suurista puheista ja tasa-arvokomiteoista huolimatta) suinkaan vähentyneet.

Caitlin Moran: Näin minusta tuli tyttö
suom. Sari Luhtanen
Schildts & Söderströms 2015
356 s.

 

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie kävi täällä -teoksen takakannessa verrataan kirjailija Fredrik Backmanin Britt-Marieta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan. Kyllä ei pitäisi. Britt-Marie on hauska.

20150601_152540Britt-Marie, 63, on erittäin mielikuvituksekas ihminen. Vaatii hyvää mielikuvitusta kuvitella vuosikausia, että aviomiehen paita ei haise vieraalta parfyymilta. Kun mielikuvituksen venymisen rajat saavutetaan, Britt-Marie hankkii itselleen työpaikan työvoimatoimiston parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Työpaikka sijaitsee Borgissa, pikkukaupungissa, jonka paras piirre on sen ohittava tie. Borgissa eivät asu kuin laitimmaiset luuserit, eli ne, jotka ovat liian nuoria, vanhoja, köyhiä, sairaita, rikollisia tai toivottomia muuttaakseen pois. Britt-Marie ei ole ensinkään sellainen ihminen, joka arvostelisi muiden elämäntapaa, mutta miten ihmiset pystyvät elämään kuin siat pellossa?

Britt-Marie kävi täällä törmäyttää herkullisesti suurten ikäpolvien keskiluokkaiset ennakkoluulot ja asenteet huono-osaisemman kansanosan todellisuuden kanssa. Backmanin teos luotaa nykypäivän yhteiskunnallisia tragedioita myötätuntoisesti, ihmisen tasolla. Kuusikymppisen kympin tytön elämättömäksi jäänyttä elämää peilataan lähiöteiniterroristien arjen kautta. Inhimilliset suojakilvet läpäisee jalkapallo, puoli ja toisin.

Backman pelaa taitavasti stereotyypeilla ja ennakkoluuloilla kuten Mies, joka rakasti järjestystä -teoksessaankin. Järjestys ja järjestymättömyys on myös tämän teoksen perusjännite. Britt-Marie on kuin naispuolinen Ove, ja humoristiseen sävyyn kerrottu tarinakin etenee aika lailla samaan malliin. Se ei ole huono tarina, vaan ehkä jopa niin hyvä tarina, että ansaitsee tulle kerrotuksi toiseen kertaan, samankaltaisesta, mutta kuitenkin erilaisesta näkökulmasta.

Romaanin parasta antia on sen inhimillinen ymmärtäväisyys, joka ei vaikuta liian psykologisoivalta tai edes elämänohjeistavalta. Eletty elämä vaikuttaa valintoihimme ja asenteisiimme, oli elämää takana kuusikymmentä tai kolmetoista vuotta. Backman huomauttaa teoksillaan, että yksilö ei tee kaikkia omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan toiminta vaikuttaa siiheen, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu. Hän kysyykin, kuka ottaa kopin silloin, kun tapahtunut ei ole kenenkään vika?

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
suom. Riie Heikkilä
Otava 2015
376 s.

Diag. 13.666: “Kliseeripuli”

Kun kirjaa mainostetaan twinpeaksmäiseksi, lukija odottaa suljetun paikan jännäriä, maagisesti selittämätöntä, ahdistavaakin, ihmisyyttä luotaavaa. Kun ihminen lukee Wayward Pines – Ei pakotietä teoksen, ihminen havaitsee lukevansa televisiosarjakäsikirjoitusta, jonka loppukolmanneksessa koko tarina lässäytetään Deux ex machinalla.  Blake Crouch: Wayward Pines

Blake Crouchin tarina liittovaltion agentista Ethan Burkesta ja tämän pakoretkestä Wayward Pinesin pikkukaupungista alkaa kliseellä heräämisestä ja päättyy kliseeseen silmien avautumisesta. Matkalla Burke ei opi mitään, mutta selviytyy päivätolkulla syömättä ja juomatta. Kliseiden henkeäsalpaava kasautuminen antaa ymmärtää kyseessä olevan parodian, mutta teoksessa ei ole havaittavissa lainkaan huumoria.

Jos tämä tarina luotaa ihmisyyttä, se on lähinnä huomiossa, että suurin osa ihmisistä mieluiten ei ajattele ikäviä asioita, koska niistä tulee paha mieli. Teos herättää lähinnä kysymyksen siitä, kuinka alhaisena lukijoiden odotushorisonttia jenkkiläisessä kustannusmaailmassa pidetään. Mitä enemmän tuttuja sattumia yhteen romaaniin ulostetaan, sitä varmemmat myyntiodotukset?

Olettaen, että teoksen lukija pystyy nauttimaan vauhdikkaasta mutta toisteisesta pakotarinasta tulematta ajatelleeksi tarinankerronnan köyhyyttä, hahmojen stereotyyppisyyttä, tarinan loogisia aukkoja tai sitä, että teos on vanhaa toistava kokoelma erilaisten suljetun paikan dekkareiden ja science fiction klassikoiden yleisimpia kliseitä, on Wayward Pines mitäänsanomaton parin tunnin lohkaisu lukuajasta. Harvoin tulee näin ajateltua, mutta ajan voisi varmasti käyttää paremmin esimerkiksi katsomalla televisiota.

Erityinen pettymys teoksessa on loppu. En valitettavasti perustella sitä paremmin pilaamatta innokkaiden lukijoiden lukukokemusta. Lukuinnottomia arvailijoita varten totean, että “kaikki” “paljastuu”. Lukuinnottomien spekuloijien kanssa olen samaa mieltä: epäilemättä tässä ei ollut vielä kaikki, sillä tätä on tarjolla lisää vielä kaksi osaa.

Wayward Pines – ehdottomasti ei Twin Peaks.

Blake Crouch: Wayward Pines – Ei pakopaikkaa
Suom. Ilkka Rekiaro
Tammi 2015
327 s.