Tag Archives: vetävä juoni

Häkellyttävä Pulitzer-voittaja

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeAnthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta tytöstä, orvosta pojasta ja radiosta toisen maailmansodan melskeissä. Kirjaa lukematon henkilö saattaa ihmetellä, miten näin banaalilta kuulostava romaani on voittanut yhden maailman arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista.

Myös kirjan lukenut voi. Ellei ole valmis luopumaan kyynisyydestään ja antautumaan tunteen vietäväksi. Teos on valtaisa tunteiden vuoristorata, joka etenee alamäet ilman jarrua ja ylämäet rakettimoottorilla.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean ranskalaistytön Marie-Laure LeBlancin ja saksalaisen nuorukaisen Werner Pfennigin kohtaloista. Marie-Laure on pariisilaisen lukkosepän tytär, joka viettää aikansa ennen toista maailmansotaa isän työpaikalla, Luonnontieteellisen museon saleissa. Walter asuu sisarensa kanssa lastenkodissa kaivoskaupungissa. Kansallissosialistisen ajattelun nosteessa heikomman aineksen elämän eväät käyvät yhä kurjemmiksi. Lohtua Werner saa radiosta. Marie-Laurea ja Werneriä yhdistävät heidän tietämättään radioaallot, jotka kuljettavat heitä sitä lähemmäs toisiaan, mitä lähempänä voiton päivä häämöttää.

Doerrin hämmästyttävä taidokkuus tarinankertojana käy ilmi erityisesti siitä, että ylettömän sentimentaalisista henkilöhahmoista saadaan mehukas, monipolvinen tarina. Se vetää mukaansa, vaikka kuinka yrittäisi pitää analyyttisen näkökulman lukiessaan. Tarinan aallot vievät mukanaan, vaikka teoksessa on kerronnallista kömpelyyttäkin. Tarina kuulostaa historiallisesti uskottavalta, vaikka sen samalla ymmärtää fiktioksi. Teos on jälkikäteen ajateltuna melko yksinkertainen, mutta lukiessa hukuttava kaleidoskooppi.

Erityisen ilahduttavaa teoksessa kysymys tieteen ja teknologian asemasta maailman muutoksissa. Doerr käsittelee radioviestinnän vaikutusta kansallissosialismin nousuun, toisen maailmansodan sota- ja vastarintatoimintaan sekä ylipäänsä ennenkuulemattomien ajatusten vaikutusta ihmiselämään. Tämän pohdinnan kautta hän ottaa voimakkaasti kantaa myös nykyiseen keskusteluun medioiden ja laitteiden vaikutuksesta.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Suom. Hanna Tarkka engl. All the light we cannot see
WSOY 2015
544 s.

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Taukomusiikkia

Ihminen ei elä yksin kirjallisuudesta, musiikkia tarvitaan myös. Jos hyvä kirjallisuus laittaa aivot tanssimaan, niin hyvä musiikki laittaa koko kehon tuntemaan. (Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=Sp60G4ROwik)

On Suuri Sun Rantas Autius
The 1st National Vocal Ensenble Competition.
Miyagi 3rd Joshi high school(high school section)Gold Prize

Gone Girl – Elokuvaversio

Gillian Flynnin Kiltin tytön elokuva-adaptaation nimeä ei ole suomennettu. Niinpä joudun tässä vähän nolosti engelskoimaan eilen Suomen ensi-iltansa saaneesta Gone Girlistä sitä sun tätä. Mutta oma vika, kun menee korruptoimimaan Finnkinon yllytyksestä. Eli arvio on elokuvan levittäjän Finnkinon sponsoroima. Yritän tästä huolimatta puhua niin totta kuin osaan.

Gone GirlLähestulkoon kuin kirja, mutta päinvastoin

Tykkäsin kirjasta (ks. todistusaineisto tästä bloggauksesta). Innostuin elokuvasta, koska Rosamund Pike on ollut yksi lempinäyttelijöistäni jo vuoden 1999 Vaimoja ja tyttäriä -filmatisoinnista saakka (sekin rokkaa myös kirjana).

En pettynyt. Elokuvan castaus toimii erinomaisesti. Rosin lähestulkoon täydellinen, vivahteikas elekieli yhditettynä Ben Affleckin lähes täydelliseen, jähmeään puunaamaan luo samanlaista jännitettä, joka tuli ilmi kirjassakin.

Toisin kuin kirjassa, elokuvassa tulee esiin ensin Nickin ja vasta myöhemmin Amyn näkökulma. Koska Gillian Flynn on vastuussa myös elokuvakäsikirjoituksesta, ei valitettavasti voida sysätä tätä valintaa kenenkään muun niskoille. Niinpä kirjan näkökulmatekniikan avulla mehevästi hallitsema yllätyksellisyys liukenee jo leffan alussa henkilöhistorian esittelyyn ja Nickin näkökulman vatvomiseen.

Gone GirlTämä ei kuitenkaan ole yksinomaan huono asia.

Nupit kaakkoon ja popparit kurkkuun

Gone Girl on nimittäin Kiltti tyttö, joka on vetänyt kuppikakkujen sijaan steroideja. Kaikki on kirjaan verrattuna kohotettu seuraavaan potenssiin. Vanhemmat ovat hirvittävämpiä, naapurit pöljempiä, poliisit stereotyyppisempiä, lakimies lakimiesmäisempi, exä sekopäisempi – ja Amy amymäisempi, sikäli kun se on mahdollista.

Ainoastaan Nick on jätetty näistä hormonihoidoista ulos. Niinpä hän onkin hahmo, johon katsoja samastuu ja jonka kautta hän koko showta seuraa. Ymmärrän, että kuvallisen kerronnan lait sanelevat ison osan näistä ratkaisuista, mutta en voi tätä pitää täysin perusteltuna, etenkään feministisestä näkökulmasta. Miksi tavallinen (amerikkalainen) mies saa jälleen kerran olla se normi, johon kaikkia muita verrataan? Ja ennen kaikkea, todetaan epänormaaliksi. Vain siksikö, että hän on hahmo, joka ei kiinnosta ketään?

Sivuosista voisi sanoa sen verran, että Neil Patrick Harris suorittaa sivuosansa Amyn entisenä poikaystävänä erittäin vahvasti. Kamera tuppaa murhaamaan Rosin kasvot säännöllisin väliajoin, mutta Neil laittaa iloisesti kampoihin omissa kohtauksisaan.

Yleensä kuvallisuus ja elokuvan musiikki eivät tee minuun mitään erityistä vaikutusta, mutta tässä elokuvassa äänisuunnittelu tuki erittäin hyvin tarinaa ja auttoi katsojaa tulkitsemaan häiriintyneitä ja häiritseviä vivahteita. Se on yllättävän vaikeaa, vaikka nupit kuinka kaakossa.

Gone GirlTuomio

Viran ja naisasian puolesta olen sitä mieltä, että kirja on parempi. Menisin kuitenkin mielelläni katsomaan elokuvan uudestaankin. Se ei pelkästään kerro Kiltin tytön tarinaan, vaan tuo siihen syvyyttä niin ennen kuin jälkeen kirjan tapahtumien. Romaanifilmatisointina ehdottomasti kärkikastia, aivan parhaiden Jane Austen -filmatisointien tasoa.

Dekkareita koko sylin täydeltä

Syksy = dekkariaikaa. Kun illat pimenevät, linnut ja tuuli kääntyvät etelään on parasta sukeltaa jonkun muun selkeästi ratkottavissa oleviin ongelmiin  ja kupilliseen teetä. Tai parhaassa tapauksessa useampiin. Kyllä toimii porttiteoria tässä.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013)Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa

Jaana Lehtiön kohdalla porttiteoria vei uutuusteoksesta esikoiseen. Uutuuden luin työtehtävän takia, tämän toisen ihan huvikseni. Joka viisautta rakastaa -teoksessa  paljastuu olevan jotain mätää porvoolaisessa pikkukaupunki-idyllissä. Sympaattinen komisario Juha Muhonen joutuu huolehtimaan paitsi kroonisesti koholla olevan verenpaineensa, myös ehtiväisen eläkeläisrouva Hilkka Alituvan edesottamuksista. Lehtiön dekkari on keveän viihteellisesti ja väkivallattomasti kirjoitettu psykologinen palapeli, jonka alla kulkevat ajankohtaiset yhteiskunnalliset teemat.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013, 315 s.)

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeillaPeter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

Tähän kirjaan tartuin, sillä on menossa haastattelemaan kirjailijaa hänen uusimman Roy Grace -teoksensa tiimoilta. Kuoleman kanssa ei kujeilla naittaa ulkoisesti jäyhän, mutta sisäisesti piinatun brittiläisen rikosylikomisarion amerikkalaisvaikutteisen mysteerijuonen kanssa. Yhdistelmä on erittäin vetävä, vaikka yllättäviä yhteensattumia on suorastaan ällistyttäviä määriä. Elävältä hautaamisen pelon ja petoksen ympäri kiertyvä juoni antaa lukijan olla aina askelen edellä poliisivoimia. Kuinka pitkälle rakkaus kantaa on kysymys, jota pohtivat niin Roy Grace kuin rikoksen uhritkin.

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva 2010, 418 s.)

 

Jussi Adler-Olsen: PullopostiaJussi Adler-Olsen: Pullopostia

Adler-Olsenin Pullopostia on Osasto Q -sarjan kolmas suomennettu teos ja ensimmäinen lukemani. Osasto Q:n arkipäivään selvittämättömien rikosten parissa ja olennaisimpiin henkilöhahmoihin on silti helppo päästä käsiksi. Pullopostia yhdistää noir-dekkariin sarkastisen huumorin varsin onnistuneesti, ellei sitten sarkasmi ollut tekstiin aamuyön tunteina itseautettua. Adler-Olsenin psykologinen ote on vahva ja tukee läheisten välisiin valtapeleihin ja uskoon kiteytyviä teemoja.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia (Gummerus 2014, 551 s.)

 

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurman 1920-luvun Helsingin alamaailmaan sijoittuva dekkarisarja saa jatkoa Hatuntekijän kuolemalla. Hurma rakentaa teoksissaan taitavasti kokonaisvaltaista ajankuvaa. Tullin leipiin siirtyneen Korpelan ja Rouge-nimisen laululintusen tiet kohtaavat jälleen rikosten merkeissä. Hatuntekijän kuoleman myötä Hurma on löytänyt hyvän tasapainon ajankuvan ja juonenkuljetuksen, rikoksen ja romanssin ristipaineissa.

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014, 346 s.)


Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaisetMinna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Ehtoolehdon pakolaiset kertoo putkiremontista ja sen seurauksista Ehtoolehdon palvelutalossa. Yhdeksänkymppiset Siiri ja kumpp. joutuvat pölyn, melun ja työmiesten kiusaamiksi, kunnes lopulta lähtevät karkuun, kimppakämppään Pitkänsillan väärälle puolelle. Lindgren käsittelee romaanissaan jälleen taitavasti paitsi vanhustenhoidon kipupisteitä, myös muita yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia. Kirjaimellisesti. Ehtoolehdon pakolaiset naurattaa ja itkettää, monesti jopa yhtä aikaa.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014, 335 s.)

Syysdekkarit

Niina With: Joko taas, Stella

Niina With: Joko taas, StellaLuin Niina Within uusimman chick lit -romaanin Joko taas, Stella yhdessä perjantai-illassa. Tällaiseen epäilyttävään hurvitteluun oli useita syitä:

  1. Tykkäsin ekasta Stella-kirjasta.
  2. Kirja tuli postitse Myllylahti-kustantamon lähettämänä arvostelukappaleena.
  3. Aloitan ylihuomenna työt Myllylahdessa, joten on asiallista tutustua kustantamon syksyn tarjontaan.

Kaikista kolmesta edellä mainitusta syystä on lukijan syytä kiinnittää huomiota tämän postauksen käsittämättömän valtavaan korruptoituneisuuspotentiaaliin, jota tuskin kenenkään inhimillisen ihmisen moraalinen selkäranka voi katkeamatta kantaa. Voinkin tässä heti postauksen aluksi paljastaa, että kirjan loppuun päästyäni nieleskelin kyyneleitä.

Toisen kirjan kirous (ei koske Stellaa)

Monissa kirjasarjoissa ja monille kirjailijoille nimenomaan toinen teos on se vaikea, etenkin jos ensimmäistä on kiitelty. Trilogioissa toinen kirja jää helposti kehitteleväksi välivaiheeksi, esikoiskirjailijat hermoilevat tai hutiloivat toisen teoksensa b-luokkaan. Joko taas, Stella aloittaa suurin piirtein siitä, mihin Taisit narrata, Stella jäi: uusi ihmissuhde komean lentokapteenin kanssa on jossain määrin vakiintunut, työrintamalla puolestaan sakkaa. Stella kaipaa uutta harrastusta, ja valitsee bloggaamisen. (Kukapa ei? toim. huom.)

Blogi oli ollut auki ja kaikkien nähtävillä parin tunnin ajan, mutta yhtään kommenttia ei ollut tullut. Ei vaikka Stella oli linkittänyt sivuilleen laajan listan tägejä, hakusanoja, joihin hakukoneiden pitäisi tarttua, kuten “parhaimmat leivonnaiset”ja “hyvää ruokaa kaikille”. (s. 10)

Kommelluksiin taipuvainen Stella ei kuitenkaan selviä ilman melkomoista valheiden verkkoa edes bloggaamisesta. Saati sitten töistään. Edes rakkauselämästään. Onko valheet kuitenkin mahdollista saada anteeksi?

Diag. vaativuus, Dunning-Kruger, huijarisyndrooma

Stellan henkilöhahmo jatkaa edellisestä teoksesta totutulla linjalla. Kirja perustuu chick lit-kirjallisuuden pyhälle kolminaisuudelle, työ- ja rakkauselämän luotaamiselle päähenkilön persoonallisuuden kautta. Koska sosiaalinen media ja työelämän pyrinnöt ovat kirjan keskiössä, Stella näyttää kärsivän ajallemme tyypillisesti sekä omien kykyjensä yli- että aliarvioinnista. Tämä kirvoittaa tarkkanäköistä inhimillistä komediaa, jossa kuitenkin keikutaan herkullisesti aivan tragedian reunalla.

– Kuka se Molli muuten on, kenestä sä just postasit? Miten sä osuit sen blogiin just nyt kun se on ihan vasta avattu? Tärkeää asiaa, mutta vähän kyllä liiankin telaketjufemakko-tyyliä. Jos on kerran maannut pomonsa kanssa, niin kai sitä nyt tyhmempikin tajuaa, että… Markus jäi tuijottamaan Stellaa miettivästi. (s. 30)

Joko taas, Stella kuvaa miten erilaiset arkipäivän roolit voivat karata käsistä sosiaalisen median tultua mukaan kuvioihin. Teflon-identiteettiä ja erityisesti Teflon-tunne-elämää markkinoidaan yleisesti tapana selviytyä erityisesti työelämässä: haavoittuvuutta ei missään nimessä tule paljastaa. Toisaalta teos ottaa kantaa tarinoitumiseen: kaikella täytyy olla nyky-yhteiskunnassa tarina, mutta kuinka kaikkia tarinoita voi hallita?

Niina Within teos muistuttaa, että oman itsen kaivaminen roolien alta on tärkeää sekä itsen että muiden kannalta. Kirja kysyy, löytyykö minä tarvittaessa? Uskaltaako sen esittää tarpeen tullen? Voiko luottaa siihen, että kelpaa ihan omana itsenään?

Niina With: Joko taas, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
219 s.

Janet Evanovich: Ensin rahat

Janet Evanovich: Ensin rahat (Bon 2014)

Janet Evanovich: Ensin rahat (Bon 2014)

Aloitin dekkariviikon Janet Evanovichin Ensin rahat –dekkarichikkerillä, jossa rahaton kolmikymppinen friidu ryhtyy palkkionmetsästäjäksi. Asetelma on herkullinen, vähän niin kuin Nti Marple, mutta ikää miinus 40 vuotta ja aikaa plus 40. Päähenkilö on ottanut runsaasti vaikutteita muista chick lit -sankarittarista, mutta keskeinen rakastettavuustekijä on tällä kertaa raha-asioiden täydellinen mokaaminen, ja tästä johtuva uuden ammatin opettelu. Evanovich kuljettaa tarinaa vauhdikkaasti ja hauskasti, mikä johtaa satunnaisiin sortumiin detaljipuolella. Tämä Stephanie Plum -sarjan ensimmäisen osan raivostuttava ominaisuus on onneksi korjautunut jo sarjan seuraavaan osaan mennessä (tarkistin).

Olin ilmoittautunut kaikkiin mahdollisiin työvoimatoimistoihin Suur-Trentonin alueella ja luin hartaasti joka ikisen työpaikkailmoituksen. En ollut erityisen nirso, vedin rajan puhelinmyynnin ja kennelin hoitamisen kohdalle, mutta tulevaisuuteni ei näyttänyt kovin ruusuiselta. Olin aloittelijatasolle liian hyvin koulutettu ja esimieheksi liian kokematon.
(s. 19)

Stephanie Plum on New Jerseyn satunnaisessa pikkukaupungissa asustava, juuri työttömäksi jäänyt rahaton sinkku. Äiti ratkaisisi rahahuolet tyrkkäämällä tyttärensä naimisiin ihan kenen kanssa tahansa, mikäli vain saisi ahdingosta tietää. Jotain on tehtävä, ennen kuin katastrofin laajuus paljastuu. Ratkaisuksi löytyy vahingossa ja luonnollisesti serkun kautta palkkionmetsästäjäkeikka. Jonka kohteena on entinen hoito. Kivaa ja helppoa! Aika pian kuitenkin paljastuu, että kohteen äidin luona vierailu jakkupuvussa ja helmikorvakoruissa ei ehkä kuitenkaan ole se oikea lähestymistapa…

Ensin rahat äityy välillä oikeinkin hauskaksi, välillä mukavasti jännäksi, sillä kutkuttavasta asetelmasta on aineksia moneen. Romantiikassa edetään säästöliekillä, mikä sekin on virkistävää vaihtelua – ja epäilemättä petaa sarjan seuraavia osia. Kirjan ikä alkaa näkyä teknisten asioiden, lähinnä puhelinten, kuvauksessa. Toisaalta aihe ja lähestymiskulma ovat edelleen tuoreita.

Kimmotusta aiheuttaa se, että kirjaan on turmeltu kirjailijan toimesta täysin tyhjänpäiväinen klaffivirhe ja kääntäjän toimesta paikallisten peruselintarvikkeiden nimiä. Olen ehkä nyt turhankin detaljiorientoitunut, mutta jos sivulla 20 käydään yksityiskohtaisesti läpi päähenkilön jääkaapin sisältö aamupala-aikaan (lähinnä hometta), jotta päästään näyttämään, miten epätoivoisesti asiat ovat, niin ei toki sieltä jääkaapista tule seuraavana aamuna löytyä kokispulloa sivulla 51. Kääntäjä puolestaan on kääntänyt Fig Newtonit* viikunatäytteisiksi pikkuleiviksi (s.51), Wonderbread-paahtoleivän* Wonder-leiväksi (s.71), ja skimmed milkin* kuorituksi maidoksi (s.125). Viikunatäytteiset pikkuleivät vielä menettelevät, mutta kuorittu maito rasvattoman sijaan? Historiallisissa romaaneissa oikein hyvä, dystopiassa tapauksesta riippuen, ei nyky-chick litissä.

Raivostuttavista detaljiongelmista huolimatta Ensin rahat on vähintään keskitasoista keskikevyttä action-chick littiä, joka ottaa päähenkilöityneen aiheensa avulla kantaa myös nuorten naisten asemaan työ- ja perhe-elämässä. Emme elä sitä elämää, joka meille koulussa luvattiin. Miten nykytilanteeseen sopeudutaan?

***

* Alkuperäiset ovat oletuksia, tehty heikon käännöksen perusteella. Voin olla arvioissani väärässäkin.

Janet Evanovich: Ensin rahat
Suom. Hanna Tarkka engl. alkup. One for the Money
Kansi: ?
WSOY 2008 (Bon 2014)
294 s.

 

Kirjakaksikko: Työelämä, nyt.

Nuortenkirjailija Anu Holopaisen Ilmestyskirjan täti ja Radiopuhelimet-yhtyeen kitaristi Jarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö eivät voisi ensi näkemältä enempää erota toisistaan.

  • perheenäiti vs. sinkkumies
  • pk-seutu vs. maaseutukeskus
  • kympin tyttö vs. hällävälisti

Käytännössä kuitenkin molemmat kirjat kertovat varsin näkemyksellisesti erittäin raadollisesta nykytyöelämästä, jossa mennään tunnusluvut edellä ja ihmiset jossain niin kaukana, että takavalot hädin tuskin näkyvät. Ilmestyskirjan tädin takavalot vilkuttavat purevaa huumoria, Hiekkaan piirretty hirviö pyrkii luullakseni jossain määrin sarkasmiin, vaikka itse onnistuin lukemaan lähinnä arkirealistista, sovinistishenkistä kauhua. Molemmissa kirjoissa oli myös ongelmansa – Holopaisella satunnaisia vaikeuksia chick lit -muottiin sovittautumisessa, Mällisellä käsittämättömiä tajunnanvirtakohtauksia – mutta molemmat piirtävät yhteiskuntakriittistä, inhimillisyyttä janoavaa kuvaa työelämäpahoinvoinnista.

Keski-ikäistyvän äidin muutosvastarinta

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan tätiAnu Holopaisen Ilmestyskirjan täti on humoristinen mommy lit -teos, jossa perheenäiti taistelee kahdella rintamalla yhtä aikaa joutuessaan työelämässään vihatun ja kadehditun sukulaistädin armoihin. Kun kaksi IT-firmaa fuusioituu, toisen työntekijät ovat yt:eissa välittömästi enemmän konsulttien tulilinjalla. Sankarittaremme Airi on pienten lasten äitinä ja luonnollisesti aika ensimmäisenä kenkimisjonossa. Ainoastaan miehen omanarvontuntoisen Liila-tädin väliintulo antaa Airille hieman lisää mahdollisuuksia jatkaa asuntolainan maksua lykkäyksettä. Kuinka kauan kuvio pysyy kasassa?

Ja muut Lampiset… He ovat niin ihania ihmisiä, kerta kaikkiaan maailman paras perhe. Tavallaan se, että he sietävät Liilan kaltaista ihmistä, kertoo vain, kuinka äärettömän hyväsydämisiä he ovat. (s. 8)

Holopaisen tarinan keskeinen jännite on kahden eri-ikäisen naisen suhde, joka on kiinnostavasti rakennettu sukupolviristiriidan varaan. Nykyhetken kolmikymppiset naiset ovat kasvaneet kestolaman varjossa, jatkuvassa epävarmuudessa, jossa vain yhteiskunnan vaatimuksiin täydellisesti vastaamalla voi saavuttaa oikeuden olla olemassa, siinä missä nykyhetken kuusikymppiset nauttivat oman kapinasukupolvensa rintaliivinpolttajien asenteesta ja taloudellisen hyvinvointiaallon hedelmistä. Usko itseen tai uskon puute kiteytyy Holopaisen teoksessa myös työ- ja perhe-elämän muutoksiin yhteiskunnallisen jatkuvan kriisitilanteen ikeessä. Ilmestyskirjan täti onnistuu kuitenkin valaisemaan synkkää työelämäkuvausta huumorilla ja toivolla: solidaarisuudessa on voimaa, jos toisille ihmisille vain antaa mahdollisuuden.

“Ehkei joulu menisi pilalle, vaikka yhden kerran söisimme Stockan Herkun lohta itse graavatun sijasta.” (s. 220)

Keski-ikäistyvän sinkkumiehen muutosvastarinta

Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviöJarno Mällisen Hiekkaan piirretty hirviö on takakansitekstin mukaan hirtehinen kertomus sanomalehtitalosta media-alan murroksessa. Itse luonnehtisin tätä kuitenkin sairaan pelottavaksi kuvaukseksi takapajuisen sovinistisesta työyhteisöstä, mutta pidän kuitenkin todennäköisenä, että kirjailijan huumorintaju ei vain kohdannut omaani. Sanomalehtityö vaikuttaa tämänkin teoksen* perusteella tuskaiselta sontatunkiolta, jonne on viskottu toinen toistaan viallisempia miehiä – ja paperinohuita naisia. Teoksessa valotetaan myös 0:n kaupungin politiikan ja ykkössanomalehden kytköksiä hyvin todenmukaiselta tuntuvalla tavalla**, mikä iskee mehevän koukun lukijan palleaan.

Sitten hän [uusi päätoimittaja] oli heittänyt varmaankin hyväntahtoisena vitsinä, että oli kuullut Untuvan viihtyneen pitkään kotona laiskottelemassa, mihin tämä oli todennut olleensa kahta pientä lasta hoitamassa. Niin, toisinaan kotityöt käyvät työstä, pomo oli myönnellyt, kyllä hän sen arvasi, vaikkei ollutkaan ikinä vaippoja vaihtanut. (s. 21)
Hiekkaan piirretty hirviö on kerronnallisesti mielenkiintoinen, kielellisesti polveileva ja henkilöhahmoiltaan vastenmielinen suoneniskentä. Mällinen ei selittele mitään, vaan keskittyy näyttämään. Niinpä teos on satunnaisesti vaikeaselkoinen, ikäänkuin kirjailija haluaisi tiputtaa lukijat matkasta samalla tavoin kuin lehtityöelämä on tiputtanut todellisen journalismin kelkastaan. Teoksen mieshahmoista huokuu menneiden aikojen machomaskulismi, joka kirjan sivuilta kohdattunakin iljettää ja pöyristyttää yhtä paljon kuin kantadenson odour työmatkabussissa. Nikottelusta huolimatta Mällisen teos on hyvää kerrontaa: viesti tulee selväksi, vaikkei lukukokemus juuri viehätä.

“Henkilökuva on pettymys, suuri pettymys. Jos olisin tiennyt, ettei siinä kerrota kuvataiteilijan homoudesta, olisin kirjoittanut sen itse. Meillä ei ole varaa yksityiselämää koskevan tiedon panttaamiseen, mikäli haluamme pitää työpaikkamme. Jos joku on kanssani eri mieltä, hän on väärällä alalla. (s.105)

* Vrt. esim. Pauliina Suden “Nostalgia” (2011).

** Ainakin turkulaista paikallispolitiikkaa seuranneelle.

***

Anu Holopainen: Ilmestyskirjan täti
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
291 s.
Jarno Mällinen: Hiekkaan piirretty hirviö
Kansi: Tommi Tukiainen
Like 2014
280 s.

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Alligaattori 2014)

Gillian Philipin Kapinaenkelit – fantasiasarjan ensimmäinen osa Tulimieli tuo sidhet jälleen fantasiakirjallisuuden kartalle. Sidhet ovat skottilaisesta ja irlantilaisesta tarustosta kotoisin olevia taruolentoja, jotka ovat tavallaan keijuja. Vähän samalla tavalla keijuja kuin sudet ovat tavallaan koiria ja leijonat kissoja.

Mukavasti rullaava tarina pyrkii jonnekin vaihtoehtohistorian ja korkeafantasian välimaastoon: keijut ovat eräänlaisia supersankareita kyvyiltään mutta inhimillisiä tunnoiltaan ja miekka on huomattavasti tärkeämpi hengissäselviytymisen tae kuin magia. Henkilökohtaisesti pidän sidheistäni vähemmän vesitettyinä, mutta tämä perustavanlaatuinen näkemysero kirjailijan kanssa ei laisinkaan estänyt nautiskelemasta teoksesta. Keijuista ei liian usein kirjoiteta.

Tulimieli marssittaa Sethin, aikuistumassa olevan sidhe-nuorukaisen keijumaailman valtataistelujen keskiöön – ja heittää niistä ulos, Hunnun läpi ihmisten maailmaan selviytymään yhdessä velipuolensa kanssa. Niinpä hän joutuu yhtäkkiä aikuistumaan ja toimimaan kahdessa maailmassa, joissa pelataan eri säännöillä. 1600-luvun Skotlanti on aivan yhtä julma, ellei julmempikin elämännäyttämö kuin Kate NicNivenin luolahovi. Kuinka siitä selviää hengissä laiminlyöty undulaatti?

Teos alkaa dramaattisesti tarinan keskeltä, mikä imaisee lukijan mukaansa. Sidhemytologiaa tuntemattomalle kirjaan heittäytyminen voi olla hieman hankalaa, mutta kirjailija tarjoaa tarpeellisia selityksiä mukavasti siellä täällä näyttämisen ohessa. Wikipedian artikkeli voi toimia hyvänä alkuna, mikäli haluaa kartalle jo kirjaa aloitellessaan. Itse viehätyin ympäristön ja sidhemaailman kuvailusta melkein enemmän kuin Sethin tarinasta, vaikka ne eivät aina myötäilleet omia mielikuviani Hunnun takana olevasta keijumaailmasta.

Kaiken kaikkiaan Tulimieli on varsin mielenkiintoinen avaus ja laadukas käännös tänä vuonna aloittaneelta Alligaattori Kustannukselta. Teos sopii niin teini-ikäisten kuin aikuisempienkin fantasiakirjallisuuden ystävien käsiin.

***

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)
Suom. Jussi Hirvi engl. alkup. Firebrand
Alligaattori, 2014
320 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.