Tag Archives: viihdyttävä

Klassikkohaaste: Vita Sackville-West, ilonpilaaja pahinta laatua

Vita Sackville-West (1910)Kaikkihan tietävät tämän Vita Sackville-Westin, kirjailija Virginia Woolfin rakastajattaren? Joka toimi Orlando-romaanin muusana ja päähenkilön esikuvana ja joka laitteli Sissinghurstissä yhden maailman näteimmistä puutarhoista aviomiehensä kanssa? Eivät puutarhahommat  ja lukuisat rakkaussuhteet riittäneet hänen aikansa kuluksi, vaan piti mennä myös kynäilemään romaaneja. Esimerkiksi Ylhäisiä ihmisiä (The Edwardians) hän kynäili iloisen -20-luvun lopuksi.

Ylhäisiä ihmisiä rikkoo kenen tahansa hyvän ei-tee-mieli-lukea-mitään -putken. (Sen eksoottisesta raskasmielisyyden varjosta kuka tahansa varmasti nautti suunnattomasti niin kauan kuin se kesti.) Kyseessä on romaani, joka tuhoaa kenen tahansa uskon nostalgiseen englantilaisen yläluokan romanttiseen elämään, josta on niin paljon mailmankirjallisuuden kaanonissa kohkattu, koska kaanon on kuitenkin isoksi osaksi englantilaisen yläluokan itse Oxfordin ja Cambridgen vanhimpien pubien takaseiniin naulaama.

Romaani kertoo kyseisen luokan romanttisesta ja vaikutusvaltaisesta elämästä useiden silminnäkijöiden näkökulmasta. Kirjailija itse osallistui aktiivisesti kyseiseen elämään ennen boheemia maalaisromanttista kauttaan. Maalaisromanttisella kaudellaankin kirjailija osallistui toki siihen monipuoliseen avioliittolaitoksen ulkopuoliseen suhdetoimintaan, jota hän romaanissaan kuvaa auliisti. Sackville-West tuhoaa yhdellä teoksella kaiken sen kuvitellun moraalisen ja henkisen nostalgian, jonka Jane Austen sata vuotta aiemmin ylemmän luokan ihmisiin liitti.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiäKyseessä on ensimmäisen kolmasosan ajan herkullinen juorukirja, avainromaani, joka kuvaa ylhäisön elämää sisäpuolelta päin. Teoksen seuraavat kaksi osaa sortuvat kliseiseen kahden kerroksen väen ratkaisuun, jotka ovat nykylukijalle erityisen tuttuja audiovisuaalisesta viihteestä.

Sackville-West oli kuitenkin teoksen kirjoitusaikana varsin kapinallinen, sillä tapana oli niin sosieteetissa että kirjallisuudessa, että alemman luokan ihmiseen sortunut ylemmän luokan ihminen sai jonkin hirveän moraalisen tai vähintään hygieenisen rangaistuksen. Tuberkuloosi, kuppa, kuolema tai lasten antaminen sukulaisten kasvatettavaksi parempiin piireihin olivat erityisen suosittuja ratkaisuja. Toisaalta esimerkiksi P. G.  Wodehouse ratkaisi moraaliset ongelmat eristämällä omat romaaninsa yläluokan kuplaan.

Vita Sackville-West (1918)Ylhäisiä ihmisiä ilmestyi 1930, vain kaksi vuotta aiemmin kuin Stella Gibbonsin Cold Comfort Farm, mahdollisesti maailmankaikkeuden nerokkain parodia ylhäisöromaanista. Sackville-Westin teos on juonellisesti tavanomainen kasvukertomus, jossa henkilö löytää itsensä ennaltamäärätyn yhteiskunnallisen lokeronsa ulkopuolelta. Mikä tekee romaanista merkittävän, yhtä aikaa kylmäävän ja kuumottavan, on Sackville-Westin kahtiajakoinen suhtautuminen vallitsevaan asiaintilaan, toisaalta reaalitilanteeseen alistuminen ja toisaalta kapinahenki, joka löytää purkausreittinsä tarkoissa sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa havainnoissa.

Suomenkielinen käännös on laadukas ja säilynyt ilahduttavan hyvin.

Vita Sackville-West: Ylhäisiä ihmisiä
Suom. Aarre Nenonen engl. alkup. The Edwardians
Otava 1949
282 s.

Tutkimusmatka norsunluutornin kellareihin

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteetDare Talvitien esikoisteos Epäsoinnun periaatteet on romaanin mittainen metafora yliopistoelämästä ja hauska aikuisten seikkailukirja. Se kuvaa akateemista kuplaa kaikella rakkaudella.

Tähän alkuun on todettava, että kirjailija on kaverini oman akateemisen seikkailuni alkuajoilta. Tästä huolimatta kirja on erinomaisen hyvä. Talvitie on onnistunut Sami Liuhdon ja Jussi Valtosen tavoin saavuttamaan tämänhetkisen suomalaisen sivistysyliopistomaailman hengenahdingon, mutta edellisistä poiketen opiskelijan ja uransa aloittelevan tutkijan näkökulmasta.

Epäsoinnun periaatteissa otetaan ahdingon lisäksi käsittelyyn ne piirteet, jotka yliopistoelämässä kaikkia sinne päin kallellaan olevia viehättävät: arvaamaton tutkimus puolivilleine sivupolkuineen, tuntemattomaan hyökkääminen, se, että voi nakertaa pienen loven maailman loputtomaan selittämättömyyteen. Yliopisto näyttäytyy elävänä organismina, jonka purkamattomia rakenteita on mahdollista käyttää jopa tutkimuksen tukemiseen.

Miten käy kun akateemisen tutkimuksen kohteeksi alistetaan vaihteeksi yliopisto? Teoksen pääosissa seikkailevat humanistiopiskelija Krista ja matemaatikko Eikka. Kvalitatiivisten ja kvantitatiivisten tutkimusmetodien törmäyttäminen tuo teokseen runsaasti juonellisia jännitteitä, mutta parasta teoksessa on yliopiston omalakisen maailmankaikkeuden kuvaus, joka kutsuu lukemaan seikkailukirjamaista romaania metaforisellakin tasolla. Talvitie onnistuu hämäävän yksinkertaisen kerronnan avulla välittämään tarkkanäköisiä kokemuskuvia akateemisen elämän menosta.

Krista uskoi olevansa jonkinlaisessa metafyysisessä loukussa. Hän oli sanonut, että Eikka oli samassa loukussa, että heitä ajoi nyt takaa sama voima, sama hirviö. Tämä oli lähtökohtaisesti älytöntä. Eikka ei uskonut hirviöihin. Sen sijaan hän uskoi mielenhäiriöihin, itsesuggestioon ja ryhmäajatteluun. Kristan henkilökohtainen pieni psykoosi oli tarttumassa häneen, ja mikä pahinta, hän ei tuntunut osaavan taistella vastaan. Ainakin ulkoisesti hän käyttäytyi kuin hän uskoisi kaiken mitä Krista sanoi, mutta pinnan alla hän oli yhä enemmän ja enemmän vakuuttunut siitä, että hänen täytyisi vain häipyä täältä.

Paitsi sitten hän joutuisi kohtaamaan viimeisten tuntien älyttömyyden, selittämään jollekulle fysiikan laitoksen kellarissa käyneen onnettomuuden, Kristan turpaan saaneen ulkomuodon ja teekkareiden kiltahuoneelta varastetut kamat. Eikalla ei ollut valmiita sosiaalisia malleja mihinkään tällaiseen. (s. 109)

Dare Talvitie: Epäsoinnun periaatteet
Myllylahti 2015
277 s.

Antto Terras: Stockmann Yard

Antto Terras: Stockmann YardAntto Terraksen esikoisteos Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat on hauskasti järkyttävä järkyttävän hauska kirja. Kertojahenkilö on melko sietämätön, kirjalliset ansiot ovat vaatimattomat, jutut muistuttavat snadisti urbaanilegendoja ja liiketoiminnalliset pohdinnat muistuttavat epäilyttävästi tässä kirjablogissa julkaistavia*. Näin onnistunutta slapstick-huumoria on tuskin koskaan julkaistu kotimaisin voimin. Samalla teos on ikkuna Suomen tunnetuimman tavaratalon sielun- ja ruumiinelämään.

Runoteoksia ei varasta kuka tahansa, eikä niitä kyllä myydäkään. Niitä tilataankin valikoimiin pelkästään sen takia, että kauppa näyttäisi enemmän kirjakaupalta. Oikeasti kysyttyä kirjaa sekä myydään että varastetaan saman verran. Uusimmat Reijo Mäet menevät aina kuumille kiville.           (s. 103-104)

Stockmann Yardin alkusanoissa harmitellaan, etteivät kirjoittajan lukuisat käsikirjoitukset ole aiemmin päätyneet tuotantoon. Teoksen keskimääräistä kehnompi oikeakielisyys perustelee miksi, sillä jutut ovat ehdottomasti räävittömämpiä kuin keskimääräinen suomalainen tv-show. Toisaalta juuri heikko kirjallinen ulosanti luo teokselle katu-uskottavuutta, mikäli on taipuvainen ajattelemaan, ettei duunari osaa kirjoittaa. Itse olisin kaivannut standardimpaa lukukokemusta.

Teoksen toinenkin ongelma on rakenteellinen. Jutut hyppelevät usein holtittomasti aiheesta toiseen, ja yhden otsikon alta saattaa löytyä anekdootti yhdestä aiheesta, esittely toisesta ja vielä pohdintaa kolmannesta. Ehkä kyseessä on jälleen katu-uskottavuuden hakeminen, tai sitten kustannustoimittaja väsähti proggikseen kesken kaiken.

Stockmann Yardin stoorit ovat rosoisemmansorttisesta pakkauksesta huolimatta takuuhauskoja, liikkuivat ne hyvän maun tai uskottavuuden millä puolella tahansa. Sitä vain lakkaa välittämästä räkänauraessaan tempuille, jotka räjäyttävät kaikki keskiluokkaisen elämänmuodon mielikuvituksen rajat. Ja minä sentään luen ihan kohtuullisen paljon spekulatiivista fiktiota.

*Ihan ensiksi haluaisin pyytää anteeksi kirjakaupoilta, kustantamoilta ja Ayn Randilta.

Antto Terras: Stockmann Yard – myymäläetsivän muistelmat
Like 2015
285 s.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassaRanskalaisen Jean-Paul Didierlaurentin Lukija aamujunassa on pienuudessaan vaikuttava aikuisten seikkailukertomus siitä, miten elämä kääntyy raiteilleen pienten sattumien kautta. Se on oodi kirjallisuuden eheyttävälle vaikutukselle ihmiselämässä silloin, kun muista ihmisistä ei ole apua. Erityisen ihastunut olin teoksen kerrontaan, joka oli läsnä hetkessä, muttei kuitenkaan vatuloinut lainkaan.

Täydellinen mitta romaanille on noin 225 sivua, olen usein väittänyt. Olen ehkä ollut väärässä, ja täydellinen mitta onkin 189 sivua. Tämän teoksen mittaan on tiivistetty kaikki olennainen Guylainin tarinasta, joka alkaa merkityksettömän pysähtyneisyyden tilasta ja päätyy seikkailun alkuun.

Kone oli syntynyt jauhamaan, litistämään, kasaamaan, murskaamaan, raatelemaan, vaivaamaan ja keittämään. Mutta parhaiten Konetta kuvasi vanha Giuseppe silloin, kun huono viini, jota hän päivät pitkät lipitti, ei ollut saanut vuosien kuluessa Zerstor 500 -konetta kohtaan kasaantunutta karmeaa vihaa laantumaan: tämä kone on kansanmurhaaja! (s. 21)

Guylain on keski-ikäinen mies, jonka ainoa merkitsevä piirre on, että hän lukee aamujunassa ääneen Zerstor 500 -makulaatiokoneen uumenista pelastamiaan muutamia lukukelpoisia kirjanlehtiä. Kun kaksi mummelia pyytää Guylainia lukemaan ääneen myös vanhainkodissa ja Guylain suostuu, alkaa hän murtautua ulos yksinäisyydestään.

Didierlaurentin teoksen yksinkertainen juoni muovautuu monimutkaiseksi merkitysten kerrostumaksi tarkkanäköisten pienten kohtausten vuossa. Teos on hauska ja kauhistuttava, jännittävä ja eloisa ilman kielellisiä kikkailuja tai muita temppuja. Guylainin tarinaan kietoutuvat hänen ääneen lukemansa tekstit. Tekstikerrokset sulautuvat yhteen niin metaforisella kuin tarinallisellakin tasolla.

Lukija aamujunassa herättelee lukijansa pohtimaan lukemisen ja tarinoiden merkitystä elämässään ja elämässä ylipäänsä. Mihin vedämme viivan kun pyrimme erottamaan toden epätodesta, fiktion faktasta? Miksi todellistamme lukemamme silloinkin, kun ymmärrämme, että kerrottu ei ole totta?

Didierlaurentin teos on kaikin tavoin sivumääräänsä suurempi romaani. Sen ainoa huono puoli on, että sen luettuaan on vaikea tarttua rividekkariin. Juonivetoinen romaani tuntuu niin lattealta tällaisen syvyyssuuntautuneen jälkeen.

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa
Suom. Kira Poutanen alkup. Le Liseur du 6h27
Tammi 2015
189 s.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjaltaEsikoiskirjailija, kustannustoimittaja Kaisa Haatasen Meikkipussin pohjalta on oivaltava havaintokokoelma kohtuullisen tavallisen keski-ikäisen naisen arjesta. Sen lukeminen saattaa aiheuttaa käsittämätöntä keskivartalon hötkyntää, mahdollisesti ajoittain myös hallitsemattomia äänimerkkejä ja selittämätöntä silmähikeä.

Teosta mainostetaan takakannessa viihderomaaniksi aikuiselle naiselle, mikä on kyllä vale. Kyseessä on pikemminkin teemoittain järjestetty kolumnikokoelma (vaikka kolumnikokoelma ei takakannessa varmaankaan ole markkinointiviestinnällisesti järkevä valinta), jossa puidaan keski-ikäisen kypsymisen aiheuttamia vaikutuksia yksinpuheluna.

Meikkipussin pohjalta on varsin blogimainen, sillä kolumnit ovat lyhyitä, napakoita ja henkilökohtaisia. Tytti -nimisen päähenkilön ajatukset avaavat naistenlehdistä jossain määrin tutun näkymän kirjallisuudessa lähestulkoon tuntemattoman elämänmuodon, lähes viisikymppisen naisihmisen, elämään. Näkökulma kuitenkin poikkeaa naistenlehdistä, sillä kyseistä eläjää ei tarkastella kuluttajana, äitinä, sairastajana tai julkisuuden henkilönä, vaan kokonaisena ihmisenä.

Tuore näkökulma hämmentäisi lukijan, ellei hän voisi viihtyä teoksen vetävässä kerronnassa ja helmeilevässä katsannossa, vaikka aiheet ovat välillä karujakin. Teos ei kuitenkaan ole tekopirteä tai pakkopositiivinen, eikä se työkseen jakele elämänohjeita lukijalle. Muutaman kuitenkin.

Ensinnäkin, jos virtsankarkailua kohdunpoiston jälkeen esiintyy, kannattaa hommata sohvalle samaa sävyä oleva puutarhatuolityyny, jonka voi pestä vahingon sattuessa. Ja toisekseen, “Always ottimista, never pessimista” (s. 170).

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga, 2015
170 s.

Klassikkohaaste: Aamiainen Tiffanylla

Olen sillä tavalla audiovisuaalisesti haasteellinen ihminen, että koen kirjat mieluiten kirjoina, en elokuvina.

Kirjabloggaajien kesän klassikkohaasteekseni valitsin Truman Capoten Aamiainen Tiffanylla, koska tämä kesä innoitti lukemaan erityisesti chick littiä ja dekkareita. Suureksi yllätyksekseni havaitsin, että Aamiainen Tiffanylla on molempia, siitä huolimatta ettei ole kumpaakaan.

Truman Capote: Aamiainen TiffanyllaAamiainen Tiffanylla on monella tasolla kulkeva pienoisromaani, hieman yli sata sivua. Kirjan päähenkilö Holly Golightly on korkeintaan yhdeksäntoistavuotias elämäntapavalehtelija. Hänestä kertoo Fred, joka oli toisen maailmansodan paikkeilla Hollyyn rakastunut kirjailijanplanttu. Tarina kulkee Hollya seuraten, mutta se ei villeimpiä anekdoottejakaan laajalti kertoessa kerro oikeastaan yhtään mitään. Kuka Holly oikeastaan oli ja mitä hänelle tapahtui? Voiko Fredin muisteloihin luottaa?

Holly Golightly on nainen ilman menneisyyttä, jonka tulevaisuus on joka hetki vaakalaudalla. Kertoja muistelee Hollya sellaisena kuin hän oli aikanaan, koska hänen nykyisestä tilastaan ei tiedetä juuri mitään. Hollylla on omalakinen arvomaailma, joka käy niin kutsuttua maalaisjärkeä vastaan. Puolet Hollyn tarinasta on Pygmalionia, loput mielikuvituksen tuotetta. Tai niin kuin eräs hahmo Hollysta todistaa: “Voitte miettiä päänne puhki päästäksenne hänestä perille ja hän antaa teille hevonpaskaa lautasella.”

Koko teoksen läpi kulkee punaisena lankana kysymys kirjallisista illuusioista. Onko Hollyn tarina vain kirjailijan sepitelmää? Erittäin proosallinen vastaus on, että onhan se. Capote onnistuu kuitenkin Hollyllaan, Fredillään ja newyorkilaisella kerrostalollaan luomaan todellisuuden, johon haluaisimme uskoa, joka tuntuu uskottavalta, joka mieluummin voisi olla enemmän kuin tarinaa. Aamiainen Tiffanylla keikuttelee lukijaa inhorealismin ja romantiikan välimaastossa tiedostuttamalla luomansa kirjallisen illuusion ja toisaalta viekoittelemalla illuusion sisälle.

Aamiainen Tiffanylla laittaa aivot tanssimaan sekä monitulkintaisella kielellään että vielä vähän monitulkintaisemmalla tarinallaan. Se on traaginen tapainkomedia, joka laittaa lukijan nauramaan myös itselleen.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste

Truman Capote: Aamiainen Tiffanylla
suom. Inkeri Hämäläinen
Tammi 1967
112 s.

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä

Britt-Marie kävi täällä -teoksen takakannessa verrataan kirjailija Fredrik Backmanin Britt-Marieta Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaan. Kyllä ei pitäisi. Britt-Marie on hauska.

20150601_152540Britt-Marie, 63, on erittäin mielikuvituksekas ihminen. Vaatii hyvää mielikuvitusta kuvitella vuosikausia, että aviomiehen paita ei haise vieraalta parfyymilta. Kun mielikuvituksen venymisen rajat saavutetaan, Britt-Marie hankkii itselleen työpaikan työvoimatoimiston parhaista pyrkimyksistä huolimatta. Työpaikka sijaitsee Borgissa, pikkukaupungissa, jonka paras piirre on sen ohittava tie. Borgissa eivät asu kuin laitimmaiset luuserit, eli ne, jotka ovat liian nuoria, vanhoja, köyhiä, sairaita, rikollisia tai toivottomia muuttaakseen pois. Britt-Marie ei ole ensinkään sellainen ihminen, joka arvostelisi muiden elämäntapaa, mutta miten ihmiset pystyvät elämään kuin siat pellossa?

Britt-Marie kävi täällä törmäyttää herkullisesti suurten ikäpolvien keskiluokkaiset ennakkoluulot ja asenteet huono-osaisemman kansanosan todellisuuden kanssa. Backmanin teos luotaa nykypäivän yhteiskunnallisia tragedioita myötätuntoisesti, ihmisen tasolla. Kuusikymppisen kympin tytön elämättömäksi jäänyttä elämää peilataan lähiöteiniterroristien arjen kautta. Inhimilliset suojakilvet läpäisee jalkapallo, puoli ja toisin.

Backman pelaa taitavasti stereotyypeilla ja ennakkoluuloilla kuten Mies, joka rakasti järjestystä -teoksessaankin. Järjestys ja järjestymättömyys on myös tämän teoksen perusjännite. Britt-Marie on kuin naispuolinen Ove, ja humoristiseen sävyyn kerrottu tarinakin etenee aika lailla samaan malliin. Se ei ole huono tarina, vaan ehkä jopa niin hyvä tarina, että ansaitsee tulle kerrotuksi toiseen kertaan, samankaltaisesta, mutta kuitenkin erilaisesta näkökulmasta.

Romaanin parasta antia on sen inhimillinen ymmärtäväisyys, joka ei vaikuta liian psykologisoivalta tai edes elämänohjeistavalta. Eletty elämä vaikuttaa valintoihimme ja asenteisiimme, oli elämää takana kuusikymmentä tai kolmetoista vuotta. Backman huomauttaa teoksillaan, että yksilö ei tee kaikkia omaa elämäänsä koskevia päätöksiä, vaan muiden ihmisten ja yhteiskunnan toiminta vaikuttaa siiheen, millaiseksi kenenkin elämä muodostuu. Hän kysyykin, kuka ottaa kopin silloin, kun tapahtunut ei ole kenenkään vika?

Fredrik Backman: Britt-Marie kävi täällä
suom. Riie Heikkilä
Otava 2015
376 s.

Häkellyttävä Pulitzer-voittaja

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näeAnthony Doerrin Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokeasta tytöstä, orvosta pojasta ja radiosta toisen maailmansodan melskeissä. Kirjaa lukematon henkilö saattaa ihmetellä, miten näin banaalilta kuulostava romaani on voittanut yhden maailman arvostetuimmista kirjallisuuspalkinnoista.

Myös kirjan lukenut voi. Ellei ole valmis luopumaan kyynisyydestään ja antautumaan tunteen vietäväksi. Teos on valtaisa tunteiden vuoristorata, joka etenee alamäet ilman jarrua ja ylämäet rakettimoottorilla.

Kaikki se valo jota emme näe kertoo sokean ranskalaistytön Marie-Laure LeBlancin ja saksalaisen nuorukaisen Werner Pfennigin kohtaloista. Marie-Laure on pariisilaisen lukkosepän tytär, joka viettää aikansa ennen toista maailmansotaa isän työpaikalla, Luonnontieteellisen museon saleissa. Walter asuu sisarensa kanssa lastenkodissa kaivoskaupungissa. Kansallissosialistisen ajattelun nosteessa heikomman aineksen elämän eväät käyvät yhä kurjemmiksi. Lohtua Werner saa radiosta. Marie-Laurea ja Werneriä yhdistävät heidän tietämättään radioaallot, jotka kuljettavat heitä sitä lähemmäs toisiaan, mitä lähempänä voiton päivä häämöttää.

Doerrin hämmästyttävä taidokkuus tarinankertojana käy ilmi erityisesti siitä, että ylettömän sentimentaalisista henkilöhahmoista saadaan mehukas, monipolvinen tarina. Se vetää mukaansa, vaikka kuinka yrittäisi pitää analyyttisen näkökulman lukiessaan. Tarinan aallot vievät mukanaan, vaikka teoksessa on kerronnallista kömpelyyttäkin. Tarina kuulostaa historiallisesti uskottavalta, vaikka sen samalla ymmärtää fiktioksi. Teos on jälkikäteen ajateltuna melko yksinkertainen, mutta lukiessa hukuttava kaleidoskooppi.

Erityisen ilahduttavaa teoksessa kysymys tieteen ja teknologian asemasta maailman muutoksissa. Doerr käsittelee radioviestinnän vaikutusta kansallissosialismin nousuun, toisen maailmansodan sota- ja vastarintatoimintaan sekä ylipäänsä ennenkuulemattomien ajatusten vaikutusta ihmiselämään. Tämän pohdinnan kautta hän ottaa voimakkaasti kantaa myös nykyiseen keskusteluun medioiden ja laitteiden vaikutuksesta.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe
Suom. Hanna Tarkka engl. All the light we cannot see
WSOY 2015
544 s.

Dekkareita koko sylin täydeltä

Syksy = dekkariaikaa. Kun illat pimenevät, linnut ja tuuli kääntyvät etelään on parasta sukeltaa jonkun muun selkeästi ratkottavissa oleviin ongelmiin  ja kupilliseen teetä. Tai parhaassa tapauksessa useampiin. Kyllä toimii porttiteoria tässä.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013)Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa

Jaana Lehtiön kohdalla porttiteoria vei uutuusteoksesta esikoiseen. Uutuuden luin työtehtävän takia, tämän toisen ihan huvikseni. Joka viisautta rakastaa -teoksessa  paljastuu olevan jotain mätää porvoolaisessa pikkukaupunki-idyllissä. Sympaattinen komisario Juha Muhonen joutuu huolehtimaan paitsi kroonisesti koholla olevan verenpaineensa, myös ehtiväisen eläkeläisrouva Hilkka Alituvan edesottamuksista. Lehtiön dekkari on keveän viihteellisesti ja väkivallattomasti kirjoitettu psykologinen palapeli, jonka alla kulkevat ajankohtaiset yhteiskunnalliset teemat.

Jaana Lehtiö: Joka viisautta rakastaa (Myllylahti 2013, 315 s.)

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeillaPeter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla

Tähän kirjaan tartuin, sillä on menossa haastattelemaan kirjailijaa hänen uusimman Roy Grace -teoksensa tiimoilta. Kuoleman kanssa ei kujeilla naittaa ulkoisesti jäyhän, mutta sisäisesti piinatun brittiläisen rikosylikomisarion amerikkalaisvaikutteisen mysteerijuonen kanssa. Yhdistelmä on erittäin vetävä, vaikka yllättäviä yhteensattumia on suorastaan ällistyttäviä määriä. Elävältä hautaamisen pelon ja petoksen ympäri kiertyvä juoni antaa lukijan olla aina askelen edellä poliisivoimia. Kuinka pitkälle rakkaus kantaa on kysymys, jota pohtivat niin Roy Grace kuin rikoksen uhritkin.

Peter James: Kuoleman kanssa ei kujeilla (Minerva 2010, 418 s.)

 

Jussi Adler-Olsen: PullopostiaJussi Adler-Olsen: Pullopostia

Adler-Olsenin Pullopostia on Osasto Q -sarjan kolmas suomennettu teos ja ensimmäinen lukemani. Osasto Q:n arkipäivään selvittämättömien rikosten parissa ja olennaisimpiin henkilöhahmoihin on silti helppo päästä käsiksi. Pullopostia yhdistää noir-dekkariin sarkastisen huumorin varsin onnistuneesti, ellei sitten sarkasmi ollut tekstiin aamuyön tunteina itseautettua. Adler-Olsenin psykologinen ote on vahva ja tukee läheisten välisiin valtapeleihin ja uskoon kiteytyviä teemoja.

Jussi Adler-Olsen: Pullopostia (Gummerus 2014, 551 s.)

 

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema

Nina Hurman 1920-luvun Helsingin alamaailmaan sijoittuva dekkarisarja saa jatkoa Hatuntekijän kuolemalla. Hurma rakentaa teoksissaan taitavasti kokonaisvaltaista ajankuvaa. Tullin leipiin siirtyneen Korpelan ja Rouge-nimisen laululintusen tiet kohtaavat jälleen rikosten merkeissä. Hatuntekijän kuoleman myötä Hurma on löytänyt hyvän tasapainon ajankuvan ja juonenkuljetuksen, rikoksen ja romanssin ristipaineissa.

Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014, 346 s.)


Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaisetMinna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset

Ehtoolehdon pakolaiset kertoo putkiremontista ja sen seurauksista Ehtoolehdon palvelutalossa. Yhdeksänkymppiset Siiri ja kumpp. joutuvat pölyn, melun ja työmiesten kiusaamiksi, kunnes lopulta lähtevät karkuun, kimppakämppään Pitkänsillan väärälle puolelle. Lindgren käsittelee romaanissaan jälleen taitavasti paitsi vanhustenhoidon kipupisteitä, myös muita yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia. Kirjaimellisesti. Ehtoolehdon pakolaiset naurattaa ja itkettää, monesti jopa yhtä aikaa.

Minna Lindgren: Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014, 335 s.)

Syysdekkarit

Kirjakaksikko: Liikuntoa Kiekkomaailmassa

Tänä kesänä luin Terry-sedän riimejä jossain määrin urakkatyönä. Vastuullisia ovat kolea juhannussää ja potkupallon MM-kisat, joiden johdosta paikallinen kirjastoni oli nostanut esille jalkapalloaiheista kirjallisuutta. Olen alkanut huomata itsessäni sellaista ikävänsorttista henkistä kalkkiintumista, että jokainen Kiekkomaailma-kirja ei enää ole parasta parhautta. Onneksi jotkut kuitenkin ovat. Vaikuttaako aihe asiaan? Tai Rincewind?

Valon tanssiTerry Pratchett: Valon tanssi

Valon tanssi on kautta aikain toinen (2.) Kiekkomaailma-romaani ja ainoa, joka on suoraa jatkoa edelliselle. Tämän jälkeen Pratchett päätti (kenties), että on turhan vaivalloista yrittää kirjoittaa pitkää sarjaa jatkuvilla juonikuvioilla. George R. R. Martin saattaa nykyään olla samaa mieltä, mutta jokaisenhan on opittava oman kantapään kautta.

Rincewind(-kultaseni) jatkaa tässä teoksessa seikkailujaan siitä, mihin ensimmäisessä teoksessa jäi. Lainaan alkuperäistä:

Jonkinlainen osviitta siitä, mitä todella oli tapahtunut, saattaa ehkä löytyä siitä tosiasiasta, että Rincewind, jonka elämä oli juuri ehtinyt kohtalaisen kiinnostavaan ajanjanksoon hänen ollessaan viidentoista, löysi itsensä yllättäen kuoleman tekemisen sijaan roikkumasta ylösalaisin männystä. (s. 17)

Kiekkomaailma, sen sijaan, jatkaa matkaansa kohti varmaa tuhoa Suuren Kaksosen suunnatessa kurssinsa suoraan päin tähteä. Mutta ei hätää! Jumalat eivät ehdi kiinnittämään tilanteeseen huomiota ja Näkymätön yliopisto on valmistautunut pelastamaan maailman.

Valon tanssi oli itselleni nostalginen trippi aikaan, jolloin Pratchett oli vasta luomassa maailmaa: joka nurkasta löytyy jotain uutta, hahmot taistelevat ansiokkaasti fantasiakirjallisuuden stereotyyppeja vastaan,  juoni on suoraviivainen ja vitsit monikerroksisia. Tämä oli kirja, joka sedimentoi niin kirjailijan kuin lukijat Kiekkomaailmaan. Ja katso, se oli hyvä!

FC AkateemisetTerry Pratchett: FC Akateemiset

FC Akateemiset kertoo potkupallosta. Toki Kiekkomaailmassa, joten ihan tavallisesta urheilumeiningistä ei ole kyse.

“nykytilanteessa saamme nähdä rotevien miesten muodostamien joukkueiden työntävän, survovan, potkivan ja purevan toisiaan nähtävästi siinä toivossa, että saisivat ohjattua jonkin surkean esineen johonkin kaukaiseen määränpäähän. Minua ei vaivaa se, että he yrittävät tappaa toisensa, sillä asialla ei ole paljonkaan suoranaisia huonoja puolia, mutta pelistä on tullut taas kerran niin suosittu, että omaisuutta vahingoitetaan jatkuvasti ja sitä ei voi sietää.” (s. 59, Vetinari jalkapallosta)

Vai onko?

Ehkä kirjan teema vaikuttaa jossain määrin pettyneisiin tunnelmiini: jalkapallo ei vain ole erityisen kiinnostavaa, edes Kiekkomaailmassa, jossa kaikki toimii hieman totutusta poikkeavasti. Toisaalta kyse saattoi olla myöhemmän Kiekkomaailman yleisessä trendissä, jossa pyritään kuljettamaan monta juonta yhtä aikaa kiinnittämättä liikaa huomiota siihen, missä kohtaa mitäkin juonta eteenpäin nakellaan. Tai ehkä kyseessä on perustavanlaatuinen lukijalähtöinen ongelma: teokseen ei ole sellaista nostalgista yhteyttä, joka sarjan alkupään teoksiin on muodostunut vuosikymmeniä sitten, eikä se kanna mukanaan menneisyyden sydänsydänsydänlastia.

Ehkä joka kirjaan ei vain voi ihastua, vaikka kuinka haluaisi. Sentään yhteiskuntakritiikki ja ihmiselämäsketsit ovat paikoillaan myös tässä teoksessa ja hahmot sympaattisia. Ja hei, naishenkilö jalkapallokirjan pääosassa!

Terry Pratchett: Valon tanssi
Suom. Marja Sinkkonen engl. alkup. The Light Fantastic
Karisto 2001
232 s.
Terry Pratchett: FC Akateemiset
Suom. Mika Kivimäki engl. Unseen Academicals
Karisto 2014
447 s.