Tag Archives: viiltävä

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö

Erik Axl Sund: Varistyttö (Otava 2014)

Erik Axl Sund on jälleen yksi kahden kirjailijan muodostama dekkarikirjailijanimi Ruotsista. Sundin Varistyttö on Victoria Bergman -trilogian alkusoitto, joka tarjoaa tyrmistystä ja jännitystä luodatessaan ihmismielen pimeämpiä puolia. Psykologisoiva ote on vahva, ja jossain määrin naiivi: koska lapsena sitä, aikuisena tätä. Suoraviivaisuus syö mysteeriä, joten jäljelle jää ahdistava ihmisyyden synkillä puolilla mässäily. Vahva temaattisuus onnistuu vain osittain peittelemään vielä vahvempaa markkinointilaskelmointia.

   Uhreista tulee tekijöitä, hän ajattelee.
Aikuiset ovat riistäneet heiltä heidän lapsuutensa, ja nyt he kostavat. Uhrit ja tekijät sulautuvat yhteen. Niin täytyy tapahtua.
(s. 167)

Rikoskomisario Jeanette Kihlberg saa tehtäväkseen selvittää, kuka on syyllinen, kun Tukholmasta alkaa löytyä kidutettujen, paperittomien poikien ruumiita. Johtolankoja ei tunnu löytyvän kuin ruumiista itsestään: uhreja on pidetty hengissä paljon pidempään kuin heidän olisi periaatteessa pitänyt pystyä selviytymään lääkkeiden avulla. Apuun pyydetään asiantuntijoita oikeuslääkäristä traumapsykologiaan erikoistuneeseen psykologiin, jotka kaikki päästetään ääneen omine elämänhistorioineen. Mutta tulevatko Jeanetten henkilökohtaisen elämän kuviot ammatillisen elämän onnistumisen tielle?

Kirjailijakaksikko Sundin teksti on kerronnallisesti monipuolista. Jopa typografiset keinot on otettu käyttöön eri kertojanäänten luomiseksi. Kertojista suurin osa on naisia – ja kaikki uhrit ovat poikia. Asetelma tekeekin tästä sarjamurhaajadekkarista tavanomaisesta poikkeavan, yleensähän sarjamurhaaja listii nuoria, viehättäviä, parhaassa tapauksessa jopa kuuluisia naisia.

   Aamupäivällä Jeanette sai tietää, että hän sai jatkaa tutkintaansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei näyttäisi hyvältä, jos se lakkautettaisiin niin pian.
Pelkistettynä se tarkoitti sitä, ettei kukaan välittänyt näistä kolmesta pojasta. Jeanette ymmärsi rivien välistä, että hänen työnsä ainoa tarkoitus juuri nyt oli kerätä tietoa, josta voisi olla hyötyä, jos jossain vaiheessa ilmaantuisi kuollut poika, jota oikeasti kaivattiin. Kuollut ja kidutettu ruotsalaispoika, jonka omaiset voisivat kääntyä lehdistön puoleen ja syyttää poliisia siitä ettei se tehnyt tarpeeksi.
(s. 224)

Romaanitrilogian kantavana teemana on lapsiin kohdistuva moraalittomuus, hyväksikäyttö ja suoranainen pahuus. Teemaa käsitellään monipuolisesti ja pääjuonia tukevasti. Teknisesti teema, kerronta ja juonet lomittuvat keskenään erinomaisen sulavasti. Kuitenkin ehkäpä rikoskomisariohahmon suhteellinen yksinkertaisuus tai nopeat leikkaukset uskomattomasta hirveydestä toiseen paljastavat teoksesta laskelmoivan sivumaun. Ikäänkuin teema olisi luotu enemmän vastauksena kysymykseen “mikä myy?” kuin kysymykseen “minkä tarinan haluan kertoa?”

Victoria Bergman -trilogian markkinointisivusto löytyy täältä. Huom. sisältää aikamoista spoilausta.

***

Erik Axl Sund: Varistyttö
Suom. Kari Koski ruots. alkup. Kråkflickan
Kansi: ?
Otava 2014
415 s.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä

Camilla Läckberg: Enkelintekijä (Gummerus 2013)

“Kotiäiti ratkaisi murhan! Katso kuvat!” voisi iltapäivälehti uutisoida Camilla Läckbergin dekkarista. Enkelintekijä kertoo arkisen pinnan alla kuohuvista, sukupolvien ketjussa siirtyvistä pahuuden teoista ja laiminlyönneistä. Kyllä ruotsalaisenkin merenrantaidyllin kesäpäivään voi kerrostua tuskan, ahdistuksen ja salaisuuksien synkkiä pilviä.* Neiti (tai tässä tapauksessa Rouva) Etsivänä häärii höpsäkäs kotiäitikirjailija Erica, joka muodikkaasti joukkoistaa etsiväntyötään poliisiaviomies Patrikille, tämän työtovereille, sekä sisarelleen Annalle.

“Annikan mukaan palomiehet epäilevät tuhopolttoa. Siinä kaikki mitä me tiedämme, eikä sen tarvitse tarkoittaa että kyseessä todellakin oli tuhopoltto.”
“Ei niin, mutta silti”, Erica intti. “Omituista, että jotain sellaista tapahtuu juuri nyt. Enkö voisi tulla mukaan? Olin joka tapauksessa ajatellut käydä jututtamassa Ebbaa.”
“Ja kukahan sitten hoitaa lapsia, miten olet ajatellut sen?
” (s. 20)

Fjällbackan traaginen menneisyyden murhamysteeri nousee jälleen kaikkien huulille, kun Ebban perintötaloon vastamuuttaneet Ebba ja Mårten yritetään savustaa ulos. Kirjaimellisesti. Talosta Ebba lähti yksivuotiaana, kun koko muu perhe löytyy teurastettuna ruokasalista. Erica, joka on  kiinnostunut tästä mysteeristä ihan ammatilliseltakin kannalta, alkaa selvittää, mitä oikein tapahtui silloin, jotta pääsisi käsiksi siihen, mitä tapahtui nyt. Kohtalo näyttää uittaneen Ebban perhettä synkemmissä vesissä jo sukupolvia sitten. Mikä on merkittävää nykyhetken kannalta?

Enkelintekijän takakannessa mainitaan, että Läckberg parantaa juoksuaan kirja kirjalta. Niinpä olikin varmasti oikein otollista liittyä seuraan juuri nyt. Enkelintekijässä historiallinen kerronta ja nykyaika lomittuvat keskenään vallan mainiosti. Ainakin itseäni historialliset juonet vetivät siihen malliin, etten malttanut olla ahmaisematta niitä kerralla. Luin kirjan toki myös oikeassa järjestyksessä.

Hyllyt ammottivat tyhjyyttään lukuun ottamatta lääkespriipulloa, jonka hän oli saanut maksuksi apteekkarilta, ja hän otti sen ja meni takaisin sänkyyn. Tyttö kiljui yhä ja naapuri hakkasi seinää vielä kerran, mutta Dagmar ei antanut sen häiritä itseään. Hän kiersi korkin auki, pyyhkäisi yöpaidan hihalla pullonsuuhun takertuneet leivänmurut ja nosti pullon huulilleen. Jos hän vain joi riittävästi, kaikki äänet vaikenivat hänen ympäriltään. (s. 132)

Läckberg kertoo jouhevasti monikerroksista tarinaa, jossa vanhempien pahat teot kostetaan tai ne kostautuvat kolmanteen ja neljänteen polveen. Laiminlyönnit ovat vain toisenlaisia lyöntejä, jotka kasvattavat luonnetta kieroon ja syrjäyttävät ihmisen yhteydestä toisiin. Mihin tämä looginen, mutta karmiva, äärimmäisen epäreilu, mutta niin tavanomainen koston kierre lakkaa? Voiko sen noin vain lakkauttaa?

***

* Suomalaisen merenrantaidyllin pinnanalusista voi lukea vaikka Leena Parkkisen Galtbysta länteen -teoksesta. Kyllä se on merivesi suolaista Suomessakin.

Camilla Läckberg: Enkelintekijä
Suom. Outi Menna ruots. alkup. Änglamakerskan
Kansi: Eevaliina Rusanen
Gummerus 2013
482 s.

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali (Lamplite Ltd)

Olli Sarpon esikoisnovellikokoelma Antipastoraali sisältää lyhyitä, tiiviitä, jopa proosarunomaisia novelleja elämän keskeisiltä syrjäkulmilta – Matkalta ruokakauppaan ja sinne, kuten alaotsikko lupaa. Novellit saivat minut nauramaan ja kyynelehtimään, joten epäilen niiden olevan erinomaisia. Luin teoksen kahdesti. Enkä edelleenkään osaa oikein Antipastoraalista kirjoittaa. Joskus käy näin, jos kirja humpsahtaa suoraan näköelimistä sieluun.

Aivan ensimmäiseksi haluaisin luovuttaa Antipastoraalille Vuoden Parhaimman Otsikon palkinnon. Se nimittäin kuvaa täydellisesti novellien lähtökohtia, urbaania helsinkiläiserämaata ja ihmisten kauppoihin unohtamia ostoslistoja, jotka paljastavat niin yllättävän raa’asti kirjoittajan hetkellisen läsnäolon muodon, että melkein tulee arvailtua myös sisältöä. Tätä sisällön arvailua Sarpo on teoksessaan toteuttanut – mutta iskenyt mukaan tarkkoja havaintojaan Helsingin kujilta, kaupoilta ja huoneista, omastaankin.

Novellissa Pastoraali Sarpo tiivistää harvinaisen maalaiselämäilmiön modernin Sancho Panzan sinnikkyydellä ja määrittelee, mitä Antipastoraali ei ole:

Kerron miten olen välttänyt maalaiselämän kammottavat vaarat. Olen selviytynyt. Olen torjunut paljain käsin punkkilaumojen hyökkäykset. Ja hirvikärpästen. Myyrät eivät ole päässeet silmilleni kuseksimaan. (s. 167)

Antipastoraali nauraa ja itkee urbaaniutta, yksinäisyyttä ja elämänmenoa. Novellit ovat harvoin yli sivun pituisia, mutta sisältävät moniakin käänteitä, jotka kurkottavat naturalistisesta yhteiskunnalliseen, arkipäiväisestä juhlalliseen ja tavanomaisesta erityiseen. Laaja kirjo on ajoittain myös teoksen heikkous: vaikka toisteiset elementit kassaneideistä huoneisiin ja osuuskauppoihin nitovat tarinoita yhteen, novellivalikoimaa olisi voinut editoida vielä tiukemmaksi, tasalaatuisemmaksi kokonaisuudeksi. Kokoelma keikkuu satunnaisesti uhkaavasti myös niillä rajoilla, joissa kirjailijan kohtaaminen muuttuu kiusalliseksi. Sarpo löytää kuitenkin useimmiten koskettavan kulman, myös nykyelämän kliseistä, kuten novellissa Surmansyöksy:

Poliisi, palokunta ja sairasauto ovat nopeasti paikalla. Viranomaiset jäävät innokkaasti tutkimaan auton kärsimiä vaurioita. Loukkaantunut vaikeroi ja korisee. Näen miten päästä valuva veri tuhrii autoa tarkastelevan poliisikonstaapelin puolikengät. Palomiehet lähtevät noutamaan välineitä, joilla mersun etuoven lommo saadaan kätevästi oikaistua. En jää paikalle tukkimaan liikennettä.  (s. 21)

Antipastoraali vaikuttaa salaa kokonaistaideteokselta, jonka tarkoitus on vetää kirjoitukseen mukaan paitsi ostoslistojaan unohdelleet, myös lukijat ja kirjailija. Aionkin osallistua salakavalasti ja itseironisesti metatasolla, katkelmalla Arvostelijakappaleesta:

Pitäkää päänne kylmänä! Välttäkää ylisanoja arvosteluissanne. Loistava ja ainutlaatuinen riittävät vallan hyvin. (s. 147)

Tämä kirja oli arvostelijakappale, josta minulle vinkkasi kirjailija itse. Haluaisinkin tässä kiittää kirjailijaa oikeiden sanojen löytämisestä kirja-arviota varten, mutta en voi, koska me kirja-arvioitsijat emme oikeastaan saisi käyttää adjektiiveja tai adverbejä tai muuta sellaista mutuhuttua, jota tämäkin arvio edustaa. Kiitos ja anteeksi.

***

Olli Sarpo: Antipastoraali
Kansi: Jussi Karjalainen
Lamplite Ltd. 2013
223 s.

 

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä

Markus Nummi: Karkkipäivä (Otava 2010)

Markus Nummen Karkkipäivä kertoo nimensä mukaisesti yhden vuorokauden tapahtumakarusellista, pikkupojan epätoivoista yritystä pelastaa prinsessa ilkeän noidan tornista. Romaanissaan Nummi onnistuu esittämään lastensuojelun tarpeen eri osapuolet omista inhimillisistä lähtökohdistaan: vanhemmat, viranomaiset, satunnaiset ohikulkijat ja osallistujat, sekä lapset. Hätä on kaikilla, hädän tuntua kaikki haluavat väistellä. Erinomaista kerrontaa tulipaloista, jotka kaikki haluaisivat sammuttaa, mutta kukaan ei oikein pysty. Finlandia-ehdokkaana vuonna 2010 ollut teos on edelleen ajankohtainen ja tuore.

Tok Kilmoori eli Tomi on pieni poika, jolla on suuri ongelma. Miraa ei ole näkynyt liian pitkään aikaan. Mira ei ole edes väläytellyt sovittuja valomerkkejä ikkunastaan pihan toiselta puolelta. Tomi tietää, että jotain on vialla. Samana päivänä Tomin mummi saa kohtauksen ja joutuu sairaalaan, Tomi jää yksin lähiöpihan vihamielisten voimien armoille. Tomi soittaa äidin vihollissussuille, jotka eivät pysty ilmoitusta käsittelemään, koska Tomi ei osaa oikeita sanoja. Tomi haluaisi viedä ruokaa Miralle, mutta kaupassa puuttuu 50 senttiä. Kun jonottamiseen kyllästynyt kirjailija lainaa pojalle puuttuvat rahat, Tomi päättää löytäneensä liittolaisen, jonka kanssa käydä taistoon käsittämättömillä säännöillä pelaavia aikuisia vastaan.

Nummi onnistuu tasapainoilemaan kerronnassaan erinomaisesti tiedon ja tunteen, ihan tavallisten ja epätavallisempienkin yksittäisten tapahtumien sekä suurempien moraalisten ja temaattisten juonteiden välillä. Tomin lisäksi kuullaan monia kertojanääniä: kirjailijan, joka kertoo tarinaa suht neutraalista sankaripositiosta; Paulan, joka näyttäytyy inhimillisen murhenäytelmän traagisena pahiksena; Katrin, jonka tehtävänä on tuoda viranomaisnäkökulmaa, ja samalla muistuttaa, että viranomainenkin on ihminen. Nummi onnistuu nivomaan yhteen yksittäiset tarinat ja hetket tragediaksi, jota kukaan ei tarkoittanut tapahtuvaksi.

Karkkipäivässä onnistuu niin yleistäminen kuin yksityistäminenkin. Jotkut juonikuviot ovat hieman epäuskottavia, mikä korostaa uskottavien tarinanpätkien karmeutta. Avoin loppu jättää suolankarvaisen maun ja pohtimaan. Läpi tunkee inhimillinen hätä, jota ei haluta tunnistaa, kieltäydytään kokemasta, pyritään vain selviytymään seuraavaan hetkeen. Avun saannin ongelma ei ole vain siinä, ettei tiedä, miten tai mistä sitä saisi. Voiko tarjottuakaan apua vastaanottaa? Uskaltaako tarjottua apua vastaanottaa? Entä, jos ei tunne apua tarvitsevansa? Mikä on avuttomuuden hinta ja kuka sen maksaa?

***

Markus Nummi: Karkkipäivä
Kansi: Päivi Puustinen
Otava 2010
383 s.

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

Pauliina Suden esikoisromaani Ruuhkavuosi

© Taika. Pauliina Susi: Ruuhkavuosi. Kansi: Miia Juhanen, Taina Markko (Tammi 2005)

Pauliina Suden Ruuhkavuosi läväyttää lukijan silmille raadollisen kuvan tippaleipäaivoäitiyden sudenkuopista. Naistenlehdissä hehkutetaan äitiyden onnea ja mystiikkaa, joka ei nykyään tarvitse olla pelkästään puklun-, pullan- ja fairyntuoksuista, vaan lemahtaa myös henkiseltä kasvulta, urasuunnittelulta ja parisuhteen hoitamiselta. Vähintään. Miten käy kolmikymppiselle Minnalle, joka yrittää tosissaan piirtää kaikilla väreillä yhtä aikaa?

Ruuhkavuonna Minnalla on kolme tavoitetta: 1) Gradun kirjoitus ja uran luominen, 2) talon rakennus ja 3) vauvan synnytys. Vauva on toivottu, gradu ja ura suotavia ja talon valmistuminen osoittautuu välttämättömäksi, kun kaupunkiasunto joutuu putkirempan alle. Gradun ja töiden hallintaa, saati sitten vauvan kanssa elämistä ei suinkaan helpota se, että taloa rakennetaan uppo-oudossa maaseutukunnassa tontin reunalla nököttävästä asuntovaunusta käsin ja (miehen) hartiapankkivoimin.

Ruuhkavuotta kuvataan takakannessa “viihdyttäväksi” ja “hauskaksi”. Mitä se hämärien muistikuvieni mukaan olikin, kun ensimmäisen kerran luin kirjan vuosia sitten. Muistan sympanneeni täydeksi sivuhahmoksi jäävää vauvan isää, Harria: “Ryhdistäydy, Minna…”.

Näin toisella otoksella oman äitiytymisen jälkeen naurattaa lähinnä oma, jo taaksejäänyt naiivius. Susi kuvaa napakasti ja osuvasti äitiyssuorittamisen harmaata pilvenhattaraa: toisten tarpeita varten elämisen turhauttavuutta, alituista väsymystä, pelkoa ja syyllisyyttä omasta vajavaisuudesta. Ruuhkavuosi kuvaa ensimmäistä äitiysvuotta toki nupit kaakossa negatiivisen puolella: tragikomediaa voi epäilemättä repiä siitä, mikäli stoori ei muuten kosketa.

Suden kirjailijanote on näkökulmasta huolimatta viihdekirjamaisen kevyt ja toteava. Selviytymiskertomuksena se rullaa hyvää tahtia synnytyksen jälkeisestä masennuksesta vähintään jokseenkin onnellista loppua kohden, koska liialliseen selittelyyn tai märehtimiseen ei jämähdetä. Kuinka sitäpaitsi selitellä selittämätöntä? Henkilökohtaisuutta Susi luo jättämällä Minnan repliikit viivoittamatta: jää epäselväksi, ovatko nämä ajatuksia vai kehtasiko hän todella sanoa tuonkin ääneen. Ruuhkavuoden tutunomainen, kielletty äitiysahdistus kulminoituukin pienissä mustissa hetkissä ja ajatuksissa: mitä jos unohtaisin, mitä jos jättäisin, mitä jos en…

Ruuhkavuosi muistutti näin toisen lapsen syntymän alla monista niistä miinoista, joihin tuli esikoisen kanssa astuttua. Onneksi vain hetkittäin kuitenkin. Kirjaan tartuin jälleen Sinisen linnan kirjaston Kirjallisuuden äidit -lukuhaasteen merkeissä, ja tästä jäi kaiken kaikkiaan niin hyvä maku suuhun, että taidanpa tutustua Suden uudempaakin tuotantoon, nyt kun äitiyslomalaisena laiskottelen muiden rahoilla ilman toivoakaan minkään hyödyllisen suorittamisesta.

***

Pauliina Susi: Ruuhkavuosi

kansi: Miia Hujanen, Taina Markko

Tammi 2005

253 s.

***

Ruuhkavuodesta ovat bloganneet myös ainakin: Mirka, Linnea ja Marielka (jotka kaikki ihmettelivät tämän kirjan mainostamista komediana). Katso myös City-lehden kirjailija-haastattelu vuodelta 2005.

Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase

© Kirjakko, Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase, kansi: Seppo Syrjä

On epäreilua vertailla kirjailijan läpimurtoesikoista ja uusinta keskenään, koska siihen esikoisromaaniin monet kirjailijat pistävät niin paljon paukkuja, etteivät ikinä julkaise mitään. Onnen tunnin jälkimainingeissa jäin kuitenkin haikailemaan Häräntappoaseen perään. Että olikse nyt oikeesti niin hyvä. Monille muillekin nostalgiapläjäyksille kun on käynyt kehnosti ajan kuluessa.

Mutta ei, kyllä se vaan Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (Suuri Suomalainen Kirjakerho, 1984) hurmaa edelleen rehellisyydellään ja rikkinäisyydellään. Perinteisissä tyttökirjoissa ensirakastumista kuvataan jotenkin ylevästi, heinäkuussa paistaa ikiaurinko, eikä koskaan ole tylsää hetkeä. Häräntappoaseessa Härkönen kuvaa hukassa olevia miniaikuisia, jotka haparoivat oudossa maailmassa miten taitavat. Yhteistä on lähinnä kestohämmennys, luoviminen ja räpistely, sattuma konkretisoituu aikuisten sääntöihin ja kavereiden päättömyyteen. Mutta tylsää hetkeä ei Torvenkylälläkään tunneta.

Härkönen saa Alpo Korvan ja kavereiden teinielämän kuulostamaan jopa tavoiteltavalta, elämän täyteiseltä. Tämä yllättävä näkökulma rikkinäisen elämän siunauksellisuudesta hätkähdytti aikanaan, ja tuntuu edelleen yllättävän raikkaalta. Vimmaiset nuoret eivät valita tai märehdi, vaan hyökkäävät silmät kiinni seuraavaan kohtaukseen. Valituksen ja märehtimisen minimaalinen määrä suorastaan ällistyttää, ikäänkuin -80-luvulla oltaisiin oltu avoimesti kestovihaisia passiivisen yleismasentuneisuuden sijaan (paitsi se homopoika tietty, joka oli aktiivisesti depiksessä ja mahdollisesti skitsofreeninen). Seksuaalisuuskin sai olla haparoivaa, riideltiin ja sovittiin, ja vaatteet päällä uidessa tai sateessa halaillessa kastui ja hytisytti kylmästä.

Itsehän vietin yläasteen kasilla (jolloin tämä kirja luettiin äidinkielen tunneilla) sairaan tylsää tavisrivarilähiöelämää, jota rytmittivät lähinnä shoppailureissut isoon kaupunkiin, kesämökkiviikonloput ja yökyläily joidenkin kavereiden luona (mutta vain viikonloppuisin, ettei koulu kärsi). Torvenkylän elämä oli monessa mielessä eksoottista, hahmojen sanavalmius vaikuttavaa ja sisäisen elämän purkautuminen oikein teoksi uskomatonta. Muistan ihmetelleeni, että miks mun elämä on niin tylsää, kun kaikkien kirjojen mukaan vaikka missä tuppukylissäkin on vaikka mitä elämää, vaikkei siellä asu kuin kolme (3!) ihmistä. Meillä kun ei ollut internettiä, jonka avulla nykynuoret voivat havaita, että oikeastaan kaikkien elämä on vähän tylsää ja draamaa ei voi tuoda, se pitää tehdä itse.

Ah, nostalgia. Ehdottomasti parhaimmillaan silloin kun se on nostalgiaa, Häräntappoaseessa 315 sivua laatunostalgiaa. Kertun kotona ei edes ollut puhelinta. Lopuksi nostalgiapläjäys -80-luvun kultturellimusiikkia, olkaa niin ystävällisiä.

[youtube=http://www.youtube.com/watch?v=9SjA_ozojDw]

Tove Jansson: Kuvanveistäjän tytär

Lähde: http://www.moomin.com/tove/bibliografia.html

Kuvanveistäjän tytär on Tove Janssonin lapsenäänellä kertomia lapsuusmuistoja täynnä. Kerrassaan valloittavissa pikku tuokiokuvissa Jansson kertoo ajasta, joka on niin satumaisen nostalgian täyttämää, ettei sellaista voi kuvitella todellisuudessa olleenkaan. Tämän omaelämänkerrallisen teoksen lukija kuvittelee ymmärtävänsä, mistä muumimaailma on peräisin. Teoksen suurin lahja lukijalle on kuitenkin se, että hän pääsee jälleen katsomaan maailmaa, sen valoisia ja raadollisiakin hetkiä, lapsen silmin.

Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY 1969, ruots. alkup. Bildhuggarens dotter) on yksi niistä kirjoista, joita on lähes mahdoton kuvailla osuvasti. Siinä eletään kirjailijan lapsuusmuistoja eloisasti ja lapsenkielisesti kuvauksesta toiseen hypähdellen. Kerronta on tunteikkaan minimalistista. Kuvanveistäjän tyttären novellit ovat lyhyitä ja iskeviä, temaattisesti eheitä ja tarinallisesti eteneviä. Tunnelma on väliin riehakas kuin lastenjuhlilla ja väliin vimmainen kuin eilisöinen syysmyrsky, hetkittäin leppoisa kuin lämpimät villasukat, mutta alituiseen intensiivistä.

Väkevästä nostalgiasta, lapsenkatseisuudesta ja -mielisyydestä huolimatta Janssonin muistelmat ovat eläväisiä ja uskottavia. Niistä huokuu henkilökohtaisuus, joka sulkee myös lukijan syliinsä.

Juhliessa voi sattua mitä tahansa jollei pidä varaansa… Musiikin jälkeen tulee sotamuistojen vuoro. Silloin minä odotan vähän peiton alla, mutta nousen aina ylös sitten kun he hyökkäävät korituolin kimppuun. Isä noutaa pistimensä, joka riippuu ateljeessa kipsisäkin yläpuolella, ja kaikki ponnahtavat seisomaan ja huutamaan ja sitten isä hyökkää korituolin kimppuun… Seuraavana päivänä sitä aina kaipaa mutta ei oikein tiedä mitä. Lopulta tulee mieleen, että jospa se on silli. (Kuvanveistäjän tytär, WSOY 1969, 29-30).

Tämä on yksi niistä kirjoista, joihin itse palaan aina syysmatalan iskiessä. Vaikka tämä kirja muistuttaa, että lapsuuden kesinä paistoi aina aurinko, sen lukeminen jättää silti jälkeensä kiitollisuuden nykyhetkestä.

F. Scott Fitzgerald: The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories

F. Scott Fitzgeraldin tarinoissa sipsutellaan epätoivon vimmalla unelmaelämän uloimmalla kielekkeellä. Ja tipahdetaan. Niin käy myös The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories -novellikokoelman seitsemässä novellissa. Ällistyttävän yllättävästi joka kerralla.

F. Scott Fitzgerald tunnetaan jazz-ajan ja -elämäntyylin ikonina. Hänen romaaneissaan ja novelleissaan maistuukin yläluokkainen rappio, joka ylittää koko elämänpiirin moraalista sisutuselementteihin.

The Diamond as Big as the Ritz and Other Stories (Penguin Books, 1962) kokoelman kaikki novellit ovat Fitzgeraldin kulta-aikanaan 1920-luvulla kirjoittamia. Kokoelman niminovelli The Diamond as Big as the Ritz (alkup. 1926) on kokoelman fantastisin. Siinä päähenkilö päätyy lomailemaan mystisen ja salailevan maailman rikkaimman perheen luo jazz-ajan tuntemattomaan paikkaan, Keski-Lännen El Doradoon. On sanomattakin selvää, että mysteerin ja salaisuuden ylläpito on vaatia päähenkilön hengen. Muissa kokoelman novelleissa pysytellään jazzahtavimmilla kulmilla: Manhattanilla, Providencessa, pikkukaupungin keskustassa. Tragediatkin ovat niitä arkipäivässä koskettavia: pettämistä, tylsistymistä, ikävystymistä, pettymisiä, pelon takia elämättä jäänyttä elämää. Vaikka romaaneja pidetään yleensä kirjailijan pääteoksina, Fitzgeraldin novellit tuntuvat jazz-ajalle ominaisilta juuri niiden lyhytjänteisyyden ja nopeatempoisuuden takia.

Mielenkiintoista Fitzgeraldin tuotannossa ja näissä novelleissa onkin, että hän onnistuu luotaamaan inhimillisen elämän perusongelmia ja syviä tuntoja kuvatessaan erinomaisen pinnallista blingblingiä. Tämä ristiriita viehättää lukijoita toki muidenkin Fitzgeraldin aikalaiskirjailijoiden tuotannossa. Fitzgeraldin erityisansiona on kuitenkin välinpitämättömyyden ja välittömyyden ilmapiirin luominen. Tämä erityinen fitzgeraldilainen ilmapiiri toimii lukijalle kuin ukkosenjohdattimena, joka etäännyttää tarinoiden ahdistavuuden, ja antaa lukijalle sellaisen vesitetyn tunnekokemuksen, jota hän kuvaa jazz-ajalle tyypilliseksi samoissa tarinoissa. Tietystikään nerokas juonenjohdatus, tarkka psykologinen silmä ja kuiva huumori eivät suoranaisesti haittaa elämyksellistä lukukokemusta.

Tämän kokoelman novelleista on suomennettu ainakin Rich Boy (Rikas poika, novellikokoelmassa Etelän kaunein tyttö, Gummerus 2004), joka kertoo miehestä, joka ei pääse naimisiin. Suosittelen kuitenkin lukemaan Fitzgeraldinne englanniksi, mikäli mahdollista. Kuten Jane Austenin, myös F. Scott Fitzgeraldin teksti on niin täynnä sanaleikkejä ja monella tunnetasolla samanaikaisesti polveilevaa kuvausta, että alkuperäistä on erittäin vaikea tavoittaa käännöksessä. (Perustan mielipiteeni Kultahatun ja Yö on hellän suomennoksiin). Fitzgeraldin tapauksessa kuitenkin edes vesitetyn lukukokemuksen hankkiminen on tarpeen ihan oman kirjallisen sivistyksen kannalta: harvoin pääsee lukemaan länsimaisen kirjallisuuskaanonin klassikoita, jotka olisivat yhtä viiltävän viihdyttäviä tai viihdyttävän viiltäviä.

Novellikokoelma sisältää novellit:

The Cut-Glass Bowl

May Day

The Diamond as Big as the Ritz

The Rich Boy

Crazy Sunday

An Alcoholic Case

The Lees of Happiness