Tag Archives: yhteiskunnallinen puheenvuoro

Kirjaläppää: FinlandiaGate

Frans van Mieris (I), Kirjettä kirjoittava nainen (1680)
Finlandia-voittaja Laura Lindstedt käytti voittopuheensa voittopuolisesti puhuakseen yhteiskunnallisista asioista taiteellisten sijaan. Tämä ennenkuulumaton teko on aiheuttanut internetissä runsaasti moraalista paheksuntaa.

Että kehtasi joku kirjailija ottaa kantaa yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ei mitään asiaa ole kirjailijalla ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, paitsi Jari Tervolla, joka kirjoittaa kivoja kolumneja. Ja Kari Hotakaisella, joka kirjoittaa niin hauskasti. Ja Miika Nousiaisella ja Juha Itkosella ja onhan noita muitakin, joilla on jotain oikeaa asiaa. Mikko Rimmisellä, esimerkiksi. Antti Holmankin yhteiskunnalliset huomiot kelpaavat, mutta kuka on edes ikinä kuullut tästä Lindstedtin blondiinista?

Jos nyt sallitaan jollekin kirjailijanaiselle ottaa osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, niin ainakin täytyy laittaa sille jotkut rajat. Ajankohtaisia aiheita ei pidä käsitellä, eikä poliittisia tai taloudellisia. Kulttuurisia aiheita voi halutessaan sivuta. Ei näitä asioita voi käsitellä, jos ei ole kompetenssia. Eikä ainakaan julkisuudessa.

Ja täysin mahdotonta on kirjailijailijan käsitellä yhteiskunnallisia aiheita, jos saa apurahaa. Ei suinkaan ole verovapaata säätiöjärjestelmää kehitetty siksi, että joku kiittämätön menee ja julkisesti kritisoi valtiovallan toimia. Ei voi nauttia systeemistä ja kritisoida sitä yhtä aikaa. Vähän niinkuin ei voi kritisoida kouluruokaa, vaikka se olisi kuinka pohjaanpalanutta.

Keskustelun pohjat vetää Tere Sammallahti Uuden Suomen kolumnissaan vaatiessaan kirjailijalta kiitollisuutta työskentelyapurahansa maksaneita veronmaksajia kohtaan, sen sijaan että suomii hallituksen veronkierto- ja tulonpimittämislakeja. Kolumnistin närkästys on vahvaa, mutta olkiukko hatara, sillä kirjailija juuri oli huolissaan siitä, että verotuloja kertyy vähemmän, mikäli hallituksen kaavailut menevät läpi. Onhan se sairaan itsekästä olla huolissaan verokertymistä ja kestävyysvajeesta, jos ei ole Juha Sipilä.

Kolumnisti ei myöskään tunnu tietävän, etteivät säätiöt odota kuuliaisuutta tai vastiketta tuilleen, vaan itse asiassa tällaiset vaatimukset aiheuttavat verovapauden menetyksen. Lisäksi apurahansaaja maksaa veroja, mikäli nauttii apurahoja valtion taiteilija-apurahan ylittävän määrän vuodessa. Apurahansaajan täytyy myös olla nauttimatta muuta tuloa apuraha-aikana, eli keskittyä siihen tekemiseen, jota on luvannut tehdä apurahahakemuksessaan. Se on harvemmin soffalla makoilua tai muuta laiskottelua, koska tuskin koskaan mikään säätiö myöntää tällaiseen toimintaan rahaa.

Mutta palatakseni asiasisällöstä moraaliseen skandaaliin.

Kuvankaappaus 2015-11-27 kello 6.53.58 PM

Lopetetaan kuulkaa koko roska tuottamattomana.

Teos pelasti lintuaivon uhrin

Ihmisen elämässä on monta pahaa aikaa.

Yksi ärsyttävimmistä on se, kun aikainen lintuaivo herättää ihmisen noin kaksi tuntia ennen herätyskelloon merkittyä aikaa, eikä anna sen enää nukkua niitä kahta tuntia, joiden aikana se ihminen palautuisi edellisen päivän seikkailuista ja heräisi virkeänä. Jos sille lintuaivolle vihastuu, niin koko vartalo heittää heräämisvaihteen päälle. Mitä tehdä?

Ratkaisu on kirja. Mutta ei liian hyvä kirja. Jos lintuaivon yrittää sammuttaa liian hyvällä kirjalla, niin alitajunta kuitenkin innostuu, ja laittaa sellaiseksi polskaksi, ettei siinä menossa enää edes tee mieli nukkua. Juuri näin kävi nimittäin tänä aamuna.

Petja Lähde: PoikaLuin Petja Lähteen romaanin Poika. Itsetainnutus epäonnistui täysin, mutta sain tilalle emotionaalisen katarsiksen. Ja nousin sängystä virkeänä ja rentoutuneena, joten lopputulema oli kuitenkin myönteinen.

Ihan ensiksi haluan kiittää paikallisen sivukirjastoni kierrätyshyllyä, josta tämä teos kulkeutui mukana yöpöydälle lojumaan. Toisekseen haluan kiittää teoksen takakansitekstiä, joka on lyhyt ja ytimekäs lyhennelmä teoksen alusta. Melkein parempi kuin kirjailijan pidempi, alkuperäinen versio. Ja kolmanneksi haluan kiittää kirjailijaa, joka yhdistää kliseisen genren (road-movie) raikkaasti yhteiskunnalliseen aiheeseen (isän rakkaus) ja pohtii pinnan alla, että miten oikeasti äärettömän surullista on se, että niin moni meistä estää itseään rakastamasta, koska pelkää haavoittuvansa ja/tai henkisiä voimavaroja ei ole kuin päivästä toiseen selviytymiseen.

Poika kertoo Jannesta, jonka  vaimo kertoo eräänä aamuna ottavansa kolmikuukautisen pojan ja jättävänsä Janne panikoi, lukitsee vaimon vessaan, ottaa pojan ja lähtee pakoon.

Teoksen nimi viiittaa sekä nimettömään poikavauvaan, että Janneen itseensä. Poika kertoo pakomatkasta, josta tulee samalla tutkimusmatka omaan perheeseen, elämään ja sieluun. Kirjailija näyttää nopein leikkauksin, miksi ja miten asiat menevät siihen pisteeseen, jossa nyt ollaan. Yhdessä yksinäisiä, toisiamme peläten ja syyttäen.

Poika osoittaa kirjailijan erinomaista kirjallisuustyypin tuntemusta – ja luottamusta lukijaan. Kun paukkuja ei laiteta pyörän keksimiseen uudelleen, ne laitetaan oikeisiin paikkoihin:  jännitteiden ja affektien ristiinkytkemiseen hahmokuvauksen ja teemojen kanssa. Lähde selittelee riittävästi, ei liikoja. Lukijan mielikuvitus hoitaa loput. Teoksen loppu jää avoimeksi: matka jatkuu, lukija saa päätellä minne.

Poika vie lukijan kesäkuumalle maantielle jonnekin Helsinki-Salo -välille. Mutta myös matkalle omaan itseen ja suomalaiseen mentaliteettiin, jossa mies ei itke, valita tai puhu. Eikä nainenkaan. Ellei mennä rajan yli. Sinne vie Poika.

Petja Lähde: Poika
Kansi: Ville Tiihonen
WSOY 2012
189 s.

Kirjakaksikko: Selviytyjälapset

Tuntui siltä, että niin pitikin tapahtua. Tai ei tietenkään pitänyt, ei sellaista kenellekään toivo, mutta jos jonkun piti juosta silloin siinä yössä, niin onneksi se olin minä eikä joku muu, joku joka ei olisi jaksanut. (s. 143)

Ylläoleva lainaus Sarianna Vaaran omaelämäkerrallisesta romaanista Huomenkellotyttö (Like 2013) kiteyttää tarkkanäköisesti pärjäävän selviytyjälapsen kokemuksen arkielämästä. Niin julmalta kuin se kuulostaakin. Susanna Alakosken Sikalat (Schildts 2007) säestää:

Rakas Taivaan Isä, jos en tee virheitä, voitko antaa anteeksi äidille ja isälle? (s. 88)

Lapsen ja aikuisen asema perhetragedioissa on erilainen: aikuinen voi, ainakin periaatteessa, valita lähteä, jättää taakseen ja koota elämänsä palasista uuden alun. Lapsi voi vain sopeutua siihen, mitä aikuiset tarjoavat. Sikalat ja Huomenkellotyttö kertovat riipaisevasti lapsista, jotka pärjäsivät ja selviytyivät aikuisten kaaoksen sydämessä. Ne eivät ole rankoista teemoistaan huolimatta misery litiä, vaan kasvavat silminnäkijäkertomuksista yhteiskunnallisiksi kannanotoiksi pärjäävien lasten ja pärjäämättömien vanhempien puolesta.

Sarianna Vaara: HuomenkellotyttöSarianna Vaara: Huomenkellotyttö

Sarianna Vaaran esikoisteos kertoo skitsofreniaa sairastavan äidin ja hänen tyttärensä arjesta hyvine ja huonoine hetkineen. Hyvät hetket ovat täynnä hassuttelua, tarinointia ja arkista juhlaa jäätelön merkeissä. Huonot hetket ovat täynnä pelkoa, ahdistusta ja käsittämättömyyttä. Elämän kaoottisuus näkyy arjen mustavalkoisuudessa: ei ole harmaan sävyjä, on vain täydellistä poissa- tai läsnäoloa.

Itkin peiton alla äänettä, pelkillä kyynelillä. En halunnut, että Mirja kuulisi. Aikuiset luulivat aina että asiat ovat huonosti jos itkee, vaikka eiväthän ne enää sitten olleet. Itku tuli vasta jälkeenpäin, sitten kun tiesi, ettei ollutkaan hätää. (s. 16)

Huomenkellotyttö on hyvällä tavalla omaelämäkerrallinen. Kirjailija on jalostanut omista kokemuksistaan tarinan, joka on riittävän etäännytetty, ettei se aiheuta lukijassa tirkistelyn häpeää – mutta riittävän tosi, jotta kokemuksiin voi eläytyä, niihin uskoa. Lapsen onni ja hätä hyökyvät sivuilta suoraan lukijan sydämeen ja kasvavat lapsen repivää, vanhemmista riippuvaa inhimillisyyttä avaavaksi muistelmaksi.

Toisaalta teoksessa hämmästyttää menneen maailman yhteisöllisyyden kuvaus. Kun äiti väsyy, kylältä ja koulusta löytyy turvallisia aikuisia, jotka auttavat ja tukevat lasta hyvästä sydämestään, päivin öin, jopa virkailijat virka-ajan ulkopuolella. Yhteisö ei syrjäytä pientä tai isompaakaan avun tarvitsijaa. Äitiä ei voi paikata, mutta äidin tarvetta voi lievittää.

Pahinta olisi se, että ei olisi omaa äitiä ollenkaan, että en saisi enää ikinä olla äidin kanssa. Kestäisin olla vähän aikaa yksinkin, tai vaikka pitkään, kun vain tietäisin, että äiti tulee joskus takaisin. Jos joutuisin pois äidiltä, minulla ei olisi enää mitään. (s. 35)

Susanna Alakoski: SikalatSusanna Alakoski: Sikalat

Susanna Alakoski kertoo vuoden 2006 August-palkinnon saaneessa teoksessaan suomalaisen maahanmuuttajaperheen elämästä Ruotsin Ystadissa. Elämä Ruotsissa on monin verroin rikkaampaa kuin Suomessa. Sisävessa ei kuitenkaan korvaa omaa kieltä, lähipiiriä ja juuria. Vanhemmat juhlivat ahdistustaan pois alkoholismiin saakka ja lapset pärjäävät päivät ja yöt läpeensä.

Yhtenä iltana kun minä ja Markku oltiin jo menty nukkumaan, isä tuli meidän luo. Hän istahti Markun sängyn laidalle mutta puhui meille molemmille. Hän sanoi että meidän piti luvata että me ei ikinä valitettaisi. Että meidän piti muistaa se aina, ei saanut valittaa. Me oltiin saatu hieno asunto ja meillä oli ollut tuuria. Paljon paljon enemmän tuuria kuin monilla monilla muilla. (s. 22)

Selviytymiskeinot ovat lapsilla samat niin Suomessa kuin Ruotsissa: kun omat vanhemmat potevat niin, ettei ruuanlaitto tai siivoaminen suju, lapset ottavat vastuun niin hyvin kuin kykenevät. Toverit ja aikuiset tuttavat ovat avainasemassa: jos kotona tapahtuu pahoja, tai kotona ei voi olla, apu löytyy naapurista. Naapurissa mahdollisesti kamppaillaan samantapaisten vaikeuksien kanssa, mutta ei ehkä samana päivänä. Aikuisten yhteisymmärrys ja lasten samankaltaiset taustat kannattelevat, vaikka horjuen.

Ystadissa kohdataan kuitenkin myös ihmisten eriarvoisuus: toiset ovat rikkaita, heillä on selvät vanhemmat. Miksi toisilla on, mutta toisilla ei? Miksi sosiaalitoimisto tulee vierailulle aina hyvinä aikoina, eikä kukaan näe maton alle lakaistua?

Minulla oli nälkä. Milloin me oltiinkaan syöty viimeksi? Muistin vain sen että me oltiin syöty aamiaista. Ei lounasta. Mahaan koski. (s. 217-218)

Lapsen pärjäämisvoimat ovat kuitenkin rajalliset. Jos omasta olemisesta ja vanhempien kunnosta jaksaakin pitää huolta, sisarusten pärjäämistä pystytään enää toivomaan. Tärkeintä on, että poliisi ja ambulanssi saadaan paikalle aina silloin kun vanhemmalla on hätä.

On kertakaikkiaan ällistyttävää, miten sinnikkäitä pärjääjiä lapset ovat. Toki näissä teoksissa kuulemme vain heistä, jotka ehkäpä omaksikin yllätyksekseen ovat selviytyneet aikuisiksi saakka. Hyvinvointi ei koske kaikkia.

Sarianna Vaara: Huomenkellotyttö
Kansi: ?
Like 2013
253 s.
Susanna Alakoski: Sikalat
Suom. Katriina Savolainen ruots. alkup. Svinalängorna
Kansi: Nina Ulmaja
Schildts 2007
283 s.

Kirjakaksikko: Julmailevaa aikalaiskomiikkaa

Jos lukee paikallisia tai valtakunnallisia lehtiä, silmille lävähtävät niin “Varo!”, “Vakava puute” kuin “Synkät näkymät” ja “Karu uhkakin”. Ihan kuin lehtien otsikoita kirjoittaisi joku krooniseen ahdistuspaniikkihäiriöön sairastunut elämäntapakurjistelija. Ehkä kirjoittaakin.

Pauliina Suden Nostalgia ja Petri Tammisen Rikosromaani valottavat tätä mysteeriä sen molemmilta puolilta. Jälkimmäisessä kerrotaan, kenen on vika. Ensin mainittu kertoo, miksi siitä lehdissä kirjoitetaan niin kuin kirjoitetaan. Kummassakaan ei luvata asiaintilaan mitään parannusta, ellei sellaiseksi lasketa suupielten kevyttä tai vakavampaa nykimistä teoksen lukemisen aikana.

Pauliina Susi: Nostalgia

Pauliina Susi: Nostalgia (Tammi 2011)

Kuin konsulttia haastattelisi…

Pauliina Suden Nostalgia kertoo siitä, miten ihan pätevä toimittaja voi freelancerina. Kun freelancer Anni joutuu yhtäkkiä tavanomaisessa päätoimittajan tapaamisessa allekirjoittamaan kovasti Sanoma Newsin ja Sanoma Magazinesin tosimaailmallista avustajasopimusta* vastaavat klausuulit, ja aviomiehen työpaikalla on menossa yt:t, jännitys elämässä kohoaa yllättäen ja pyytämättä sfääreihin, joissa aletaan pääasiassa pärjäämään.

Toisin sanoen, elämään lähinnä välittömästä hengissäpysymistoimenpiteestä seuraavaan. Tragikomedian aineksiin lisätään vielä hyppysellinen vastahankaista haastateltavaa, josta on saatava aikaan nopealla tahdilla laaja kuva lehtitalon henkilöstölehteen.

Hän kertoi nauttivansa työstään, olevansa ihminen, joka ei työtuntejaan laske. Nautin aidosti tiimityöstä ja pyrin koko työyhteisön kasvavaan hyvinvointiin. Hän asui eteläisessä Helsingissä ja harrasti lukemista ja liikuntaa.

Nostalgia on työelämäromaani, joka kertoo nykyaikaisesta journalismista. Synkkiä näkymiä se tarjoilee ja karua kieltä, myöskin hersyvää huumoria, mikäli kirjailijatar Suden huumori puree lukijaan. Nostalgia jää innovatiivisuudessa Pyramidista, muttei lainkaan raadollisen työelämäarjen kuvauksessa Ruuhkavuodesta. Tätä älköön kukaan freelanceriksi yrittävä jättäkö lukematta.

[P]ikku hiljaa jopa minulle alkoi valjeta, mitä palvelusijoitusviestintä merkitsi. Sitä tietenkin, että firma X palkkaa tiedotusfirman Y tekemään mainontaa uutuustuotteestaan Z siten, että Z pyritään ujuttamaan a) pahaa-aavistamattomien  tai juonessa mukana olevien toimittajien Å, Ä ja Ö juttuihin muun journalistisen tekstin sisään, mieluiten tarkalla kauppanimellä, ja luonnollisesti mahdollisimman positiivisessa valossa. Vastikkeeksi tästä toimittajat eivät saa rahaa – eivät tietenkään, sehän olisi lahjontaa – vaan ainoastaan ennen muita toimittajia lisää hienoja uutisaiheita firman X loistavista uutuustuotteista. Toki miellyttävässä ympäristössä, hyvän ruoan, normaalien ruokajuomien ja kotiin lähtiessä käteen ojennettavan, yltäkylläisen tuotenäytepussukan kera. (s. 115)

Petri Tamminen: Rikosromaani

Petri Tamminen: Rikosromaani (Otava 2012)

Otetaan ankeuttaja kiinni

Petri Tammisen Rikosromaani esittää teorian, jonka mukaan ankeutuksen herra on suomalainen mies nimeltä Ångström. Ångström iskee yhä kiihtyvällä tahdilla ympäri Suomea ujuttaen huolia ja häpeää ihan tavallisten ihmisten elämiin – mutta komisario Vehmas on aivan hänen kannoillaan.

Raportin reunaan Immonen oli kirjoittanut lyijykynällä: “Murheellinen tapaus, Ångström edesvastuuseen”. Vehmas alleviivasi sanat. Kirjakauppojen ja kirjastojen hyllyt notkuivat kukkakantisia oppaita hyvästä elämästä ja siitä kuinka ihminen tämän hyvän elämän saavuttaisi, mutta jos Vehmakselta kysyttiin, hyvä elämä oli sitä, että Ångström saatiin telkien taakse. (s. 96)

Rikosromaani tarttuu ahdistukseen, aiheeseen, josta yksikään päivälehti ei revi “Varo!” -skandaalikohuotsikoita, vaan pikemminkin pyrkii pitämään huolta siitä, että ahdistusta löytyy jossain muodossa jokaisesta jutusta. Negatiivisuus myy. Työelämäromaani on tämäkin.  Rikosromaani tarttuu abstraktia aihettaan kraivelista, ja muotoilee siitä käsitettäväksi antropomorfisen Ångströmin. Vehmaalle jää jokamies-dekkarin osa: miten saada kiinni ihmiskuntaa vastaan rikkova kauhio, joka tuntuu ehtivät joka paikkaan yhtä aikaa?

Tamminen pohtii teoksessaan kansakunnallisesti yleistynyttä yleisahdistusta ja -ahdistumista. Rikosromaani tuntuu matalalentoilevan jossain romaanin ja kolumnin välimaastossa. Oma lukukokemukseni ei missään vaiheessa lähtenyt kunnolla nousukiitoon, vaikka pystyin toteamaan, missä kohtaa oli tarkoitus hymähdellä. Ahdistusta on epäilemättä vaikea pohtia vaikuttamatta alavireiseltä.

– Minulta on jäänyt isän syyllisyys kokematta kun lapsia ei ole. Mutta muuten tunne on tuttu. Se tunne että tämmöinen olen ja tuommoinen pitäisi olla ja välissä aukeaa kanjoni, niin iso kanjoni että koko tähän maailmaan ei mahdu yhtä isoa mutta päähänpä vain mahtuu. Ihmisen pää on merkillinen laitos. Sinne mahtuu hyvin isoja asioita. Se on hieno juttu jos suunnittelee satelliittia mutta murehtiessa siitä on pelkkää haittaa. (s. 140)

 ***

* http://www.journalistiliitto.fi/journalisti/lehti/2012/5-2012/artikkelit/tekijanoikeuskonkari-tyrmaa-sano/

***

Pauliina Susi: Nostalgia
Kansi: Laura Noponen
Tammi 2010
262 s.
Petri Tamminen: Rikosromaani
Kansi: Piia Aho
Otava 2012
173 s.

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra

Michael Moorcock: Ilmojen Sotaherra

Michael Moorcock: Ilmojen Sotaherra (Vaskikirjat 2013)

Michael Moorcockin Ilmojen sotaherra on nostalginen tuulahdus 1970-luvun sosialistista proto-Steampunkia, jossa todellakin on punk vielä voimissaan. Se lainaa 1800-luvun lopun seikkailuteoksista ja osallistuu 1970-luvun yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Toisin kuin useimmissa höyrypunkkirjoissa, tässä romaanissa päähenkilö matkustaa vaihtoehtohistorialliseen tulevaisuuteen, jossa maailmaa hallitsevat jätti-imperiumit Englanti, USA, Japani, Venäjä ja Kiina. Maailmanhallinnon primus motorina sekä takeena on ilmalaivoihin perustuva ilmaherruus.

Romaanin rakenne mukailee jossain määrin H. Rider Haggardin (esim. Kuningas Salomonin kaivokset) ja Joseph Conradin (Pimeyden sydän) seikkailuromaaneja, mutta ennen kaikkea H.G. Wellsin Kun nukkuja herää -teosta. Kunniallinen britti-imperiumin upseeri Oswald Bastable* joutuu vuonna 1902 Imperiumin etujen puolesta Nepalissa käydyllä diplomaattisella retkellä Teku Bengan myytillisessä kaupungissa kiipeliin, hän katoaa palatsin salakäytäviin – ja löytää itsensä erittäin hämmentävästi tulevaisuudesta, 1970-luvulta. Tarinansa Bastable kertoo Michael Moorcockin isoisälle Michael Moorcockille vuonna 1903, palattuaan takaisin menneisyyteen muuttuneena miehenä. Niinpä Moorcock pääsee kuvailemaan paitsi Imperiumin tilannetta vuonna 1902 kuin 70 vuotta myöhemminkin, sikäli kun historia eteni ilmalaivaherruuden viitoittamaa imperialistista riistotietä.

Taisin säikäyttää hoitajani kun hän palasi takaisin, sillä hänen ulkomuotonsa sekä nolotti että kiehtoi minua. Oli vaikea pitää häntä tavallisena, säädyllisenä – tosiaankin melko sovinnaisena – nuorena naisena, kun hän oli oman aikani mittapuulla pukeutunut kuin balettityttö! (s.67)

Moorcockin mailmanluonti on hämmästyttävän nerokasta, vaikkakin ahdistavaa. Ahdistavuus ei varsin eroa muusta -70-lukulaisesta yhteiskunnallisesti tiedostavasta kirjallisuudesta, mutta tulee varmasti yllätyksenä nykyaikaista hampaatonta ja, viktoriaanista elämää enimmäkseen ihannoivaa Steampunkia lukeville.

Alus oli vielä vanhempi kuin ensimmäiseni, Loch Ness, ja paljon alkeellisempi, hieman merirosvomaisenkin oloinen. Epäilin, että aluksella tuskin pröystäiltäisiin tietokoneilla, lämpötilan säätimillä tai millään muullakaan paitsi kaikkein hienostumattomimman mallisella radiopuhelimella, eikä aluksen nopeus voinut juuri ylitää 80 mailia tunnissa. (s. 130-131)

Ilmojen sotaherran tapahtumaympäristönä toimivat ilmalaivat kuvataan yksityiskohtaisesti ja mielenkiintoisesti. Sen sijaan henkilöhahmot jäävät Bastablea lukuunottamatta hieman paperisiksi. Sosiaaliset jännitteet ovat melkoisia ja juonet etenevätkin pääasiassa henkilöristiriitojen varassa, ikäänkuin Moorcock pelaisi shakkia mustien ja valkoisten hahmojen välillä, Bastablen ollessa muille nappuloille musta hevonen.

Ilmojen sotaherran heikkoutena on, että romaani pääsee kehyskertomuksensa takia kunnolla käyntiin vasta toisella puolikkaallaan. Lisäksi suomennos kärsii Steampunk-tyylistä tipahtelusta: esimerkiksi sana “plastic” pitäisi tässä kirjallisuuslajissa mielestäni kääntää mieluummin “plastiikiksi” tai vaikka “bakeliitiksi” kuin “muoviksi”, “kreosootti” “tervaksi” jne. Tyyliongelmien lisäksi käännöksessä on melko paljon anglistisia lauserakenteita ja jonkin verran puhtaita käännösvirheitä. Niinpä tätä ei voi kielellisistä syistä pitää esikuvallisena suomalaiselle höyrypunkille. Sisällöllisesti se on kuitenkin erittäin tärkeä perusteos kaikille, jotka haluavat tutustua tähän kirjallisuuslajiin tutustua, eikä vähiten siksi, että se summaa niin Steampunkin vaikutteet kuin historiankin.

***

* Kyllä on täysin mahdollista, että tämäkin kirja oli avustamassa The League of Extraordinary Gentlemenin ideointia.

***

Michael Moorcock: Ilmojen sotaherra
Käännös: Laura Nieminen engl. alkup. The War Lord of the Air
Kansi: Juhani Jokinen
Vaskikirjat 2013
234 s.

 

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori (Karisto 2013)

Moldovalaisen Vladimir Lortšenkovin Lentävä traktori on samanaikaisesti lämminhenkinen seikkailukertomus ja viiltävä yhteiskuntasatiiri elämästä EU:n raja-aidan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Ällistyttävintä romaanissa eivät ole niinkään satiiriset, fantastiset ainekset, vaan ihan tavallisen moldovalaisen elämänmenon kuvaus. On vaikea uskoa, että tässä ei lue historiallista romaania tai muuta fiktiivisempää fiktiota, samalla kun tietää, että kyseessä on suurelta osin totisin tosi.

Vasile Lungu osoittautui Largan ainoaksi asukkaaksi, joka ei haaveillut Italiaan pääsemisestä. “Ei sitä teidän Italiaanne edes ole!” hän huusi kylän ryyppäjäisissä. “Onko teistä joku muka nähnyt sen?! Hä?!” (s. 25)

Lentävässä traktorissa on kyse moldovalaisen Largan kylän asukkaiden sinnikkäästä ja loputtomasta pyrkimyksestä päästä Italiaan, joka näyttäytyy köyhän maan kansalaisille paratiisina. Niinpä sinne kannattaa pyrkiä keinolla millä hyvänsä. Jotkut ovat sinne päässeetkin ja lähettävät rahaa kotiin, joistain ei enää kuulu. Tai jos kuuluukin, niin ei puhuta. Kukapa haluaisi kylillä mainostaa, että Italiaan naimisiin lähtenyt tyttärentytär huhkiikin seksiorjana?

“Ja mitä sitten?! Siellä kaikki meikäläiset, hiemankaan nuoremmat, tekevät sitä! Ja vaikka et myisikään itseäsi avoimesti, niin joka tapauksessa makaat työnantajasi kanssa, jos tämä sattuu haluamaan! Ei sille mitään voi. Vai pitäisikö palata kotiin?! Mihin?!” (s. 68)

Kuten uskomusten paratiisiin, ei Italiaankaan marssita noin vain. Tie sinne on kivetty huijauksin, lahjuksin, pettymyksin, toivein, vanhoin, uusin ja vielä uskomattomammin juonin. Välillä luotetaan joukkovoimaan koko kylän lähtiessä liikekannalle urheilun tai ristiretken sytyttäminä, välillä yritetään teknologian siivin. Moldovan maaseutu näyttäytyy sinä pahempana paikkana: kun neuvostoaikoihin haikaillaan nostalgisesti takaisin, sillä silloin saattoi edes jotenkin raapia elannon kasaan rehellisellä työllä…

Lortšenkov on taidokas tarinaniskijä, joka sulauttaa toisiinsa saumattomasti fantastisen ja raadollisen, unelmat ja todellisuuden, raportoinnin ja fiktiivisyyden. Suomennos pystyy soljuvasta luontevuudestaan huolimatta säilyttämään sen perustavanlaatuisen vierauden tunteen, joka nousee alkuperäisteoksen esittelemästä täysin erilaisesta kulttuurista, yhteiskunnallisesta tilanteesta ja mentaliteetista.

Lentävä traktori lepattelee onnistuneesti ahdistavan ja huvittavan välitilassa kummuttaen Bulkakovin klassikkoa Saatana saapuu Moskovaan. Tällä kertaa paha ei vain henkilöidy vaan maastoutuu, jos näin voisi sanoa, rakenteelliseen yhteiskunnallisen epäreiluuteen ja eriarvoisuuteen. Tämän romaanin luettuaan sitä kohtaa ostarin romanialaiset kerjääjät eri silmin – ja lukee hyvinvointiyhteiskunnan alasajoa hehkuttavia kirjoituksia entistä epäuskoisemmin.

***

Vladimir Lortšenkov: Lentävä traktori
Suom. Veera Minkin venäjänkielisestä alkuteoksesta Vse tam budem
Kansi: Ilkka Kukko
Karisto 2013
279 s.