Tag Archives: yhteiskunnallinen

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali

Olli Sarpo: Antipastoraali (Lamplite Ltd)

Olli Sarpon esikoisnovellikokoelma Antipastoraali sisältää lyhyitä, tiiviitä, jopa proosarunomaisia novelleja elämän keskeisiltä syrjäkulmilta – Matkalta ruokakauppaan ja sinne, kuten alaotsikko lupaa. Novellit saivat minut nauramaan ja kyynelehtimään, joten epäilen niiden olevan erinomaisia. Luin teoksen kahdesti. Enkä edelleenkään osaa oikein Antipastoraalista kirjoittaa. Joskus käy näin, jos kirja humpsahtaa suoraan näköelimistä sieluun.

Aivan ensimmäiseksi haluaisin luovuttaa Antipastoraalille Vuoden Parhaimman Otsikon palkinnon. Se nimittäin kuvaa täydellisesti novellien lähtökohtia, urbaania helsinkiläiserämaata ja ihmisten kauppoihin unohtamia ostoslistoja, jotka paljastavat niin yllättävän raa’asti kirjoittajan hetkellisen läsnäolon muodon, että melkein tulee arvailtua myös sisältöä. Tätä sisällön arvailua Sarpo on teoksessaan toteuttanut – mutta iskenyt mukaan tarkkoja havaintojaan Helsingin kujilta, kaupoilta ja huoneista, omastaankin.

Novellissa Pastoraali Sarpo tiivistää harvinaisen maalaiselämäilmiön modernin Sancho Panzan sinnikkyydellä ja määrittelee, mitä Antipastoraali ei ole:

Kerron miten olen välttänyt maalaiselämän kammottavat vaarat. Olen selviytynyt. Olen torjunut paljain käsin punkkilaumojen hyökkäykset. Ja hirvikärpästen. Myyrät eivät ole päässeet silmilleni kuseksimaan. (s. 167)

Antipastoraali nauraa ja itkee urbaaniutta, yksinäisyyttä ja elämänmenoa. Novellit ovat harvoin yli sivun pituisia, mutta sisältävät moniakin käänteitä, jotka kurkottavat naturalistisesta yhteiskunnalliseen, arkipäiväisestä juhlalliseen ja tavanomaisesta erityiseen. Laaja kirjo on ajoittain myös teoksen heikkous: vaikka toisteiset elementit kassaneideistä huoneisiin ja osuuskauppoihin nitovat tarinoita yhteen, novellivalikoimaa olisi voinut editoida vielä tiukemmaksi, tasalaatuisemmaksi kokonaisuudeksi. Kokoelma keikkuu satunnaisesti uhkaavasti myös niillä rajoilla, joissa kirjailijan kohtaaminen muuttuu kiusalliseksi. Sarpo löytää kuitenkin useimmiten koskettavan kulman, myös nykyelämän kliseistä, kuten novellissa Surmansyöksy:

Poliisi, palokunta ja sairasauto ovat nopeasti paikalla. Viranomaiset jäävät innokkaasti tutkimaan auton kärsimiä vaurioita. Loukkaantunut vaikeroi ja korisee. Näen miten päästä valuva veri tuhrii autoa tarkastelevan poliisikonstaapelin puolikengät. Palomiehet lähtevät noutamaan välineitä, joilla mersun etuoven lommo saadaan kätevästi oikaistua. En jää paikalle tukkimaan liikennettä.  (s. 21)

Antipastoraali vaikuttaa salaa kokonaistaideteokselta, jonka tarkoitus on vetää kirjoitukseen mukaan paitsi ostoslistojaan unohdelleet, myös lukijat ja kirjailija. Aionkin osallistua salakavalasti ja itseironisesti metatasolla, katkelmalla Arvostelijakappaleesta:

Pitäkää päänne kylmänä! Välttäkää ylisanoja arvosteluissanne. Loistava ja ainutlaatuinen riittävät vallan hyvin. (s. 147)

Tämä kirja oli arvostelijakappale, josta minulle vinkkasi kirjailija itse. Haluaisinkin tässä kiittää kirjailijaa oikeiden sanojen löytämisestä kirja-arviota varten, mutta en voi, koska me kirja-arvioitsijat emme oikeastaan saisi käyttää adjektiiveja tai adverbejä tai muuta sellaista mutuhuttua, jota tämäkin arvio edustaa. Kiitos ja anteeksi.

***

Olli Sarpo: Antipastoraali
Kansi: Jussi Karjalainen
Lamplite Ltd. 2013
223 s.

 

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu (Gummerus 2013)

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on suunnattoman vaikuttava esikoisteos, joka jättää pitkät ja syvät jäljet.

Miehet voivat valita. Kotona he voivat kiinnostua tai kyllästyä, olla läsnä tai hävitä, ottaa osaa tai ulkoistaa itsensä, eikä kukaan sitä erityisemmin ihmettele. Se ei ole uskonkysymys. Naiset hoitavat kaiken sen, mikä miehiltä jää. Naiset voivat vain jäädä. Naiset voivat vain yrittää selvitä. Hyvät selviävät. Huonot eivät. (s. 87)

Naiseuden kuorolaulu

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu raottaa verhoa vanhoillislestadiolaiseen elämään. Samalla se  tulee pohtineeksi sieluunkäyvästi naisen ruumiillisuutta. Suomalaisesta valtavirtatavisarjesta poikkeavan yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden kuvaus kiteyttää taitavasti monia naiseuden ja äitiyden kipupisteitä. Romaanin vahvasti tyylitelty kieli lainaa niin Raamatusta, seuroista kuin runoudestakin. Ylevöittäessään ja etäännyttäessään lukukokemuksen arjesta se vie mukanaan omalakiseen romaanin maailmaan. Samalla se tulee päästäneeksi lukijan tirkistelyn synnistä.

Taivaslaulu vaikuttaakin kuorolaululta, jossa yhtyvät monet tarinat, niin lasten, naisten kuin miestenkin. Yksityisen yleistäminen on romaanissa onnistunut loistavasti. Taivaslaulu puhuttelee kaikenlaisia naisia, jotka ovat ehtineet kokemaan omia rajojaan: fyysisiä ja henkisiä, yksityisiä ja yhteisöllisiä, absoluuttisia ja hetkittäin havaittavia. Keskiössä on ruumiillisen ja henkisen minän yhteistoiminta moniaine epäsuhtineen ja ristiriitoineen, joka  huipentuu hyvän ja pahan, kilvoittelun ja syyllisyyden, jaksamisen ja uupumuksen, tyytyväisyyden ja häpeän kaksintaisteluksi. Siinä, missä Maija Meikäläiselle nämä ovat yksityisiä asioita, Vilja Vanhoillislestadiolaisen kamppailut ovat yhteisön asia.

Entä jos ruumis pettää hengen sopimuksen?

Minä työnnän vauvanvaunuja, kun vaahterat hehkuvat keltaisina. Kun krookukset nousevat mustasta mullasta, vatsanahkaani potkivat uudet pienet jalkaterät. Ja kun vaahterat ovat taas keltaiset, minä haen ullakolta rattaisiin vauvankopa, joka ei ole ehtinyt pölyyntyä. (s. 38)

Tarina kietoutuu Viljan ja Aleksin parisuhteen ja perheen lämpöön. Vilja raskautuu, synnyttää, hoivaa ja rakastaa, kerta toisensa jälkeen. Aleksi rakastaa ja hoivaa Viljaa ja lapsia. Ollaan niin kuin pitää. Paitsi Vilja ei ole. Vilja alkaa tuntea käytön jäljet kehossaan. Vaikka kuinka on uskoa ja seurat virvoittavat väsyneen äidin kerta toisensa jälkeen, hengen kilvoittelu ja vartalon väsymys käyvät hivuttavaa kaksintaistelua, johon joutuvat osallistumaan myös lapset ja mies. Kaikki Jumalan lahjat on otettava vastaan, kertaavat usko(nto) ja yhteisö monin tavoin. Voiko kaikkeen kuitenkaan taipua, taittumatta?

Nyt nää nuket menis nuorteniltaan. Ne menis ihan innoissaan, ku siellä olis aiheena seurustelu. Kaikki haluais joskus seurustella. Kaikki haluais joskus naimisiin. Ainaki jos pojat ei ois niin lapsellisia. Ainaki jos tytöt olis tarpeeksi kauniita. Ainaki jos ei sais liikaa lapsia. (s. 88)

Naisen osa – epäinhimillisen inhimillinen osa

Taivaslaulu hyödyntää näkökulmatekniikkaa monipuolisesti. Tarina kulkee minäkertojien voimin, mutta vanhoillislestadiolaisesta uskosta ja yhteisöstä lukija saa tietoa niin anonyymin bloggaajan ja blogikommenttien kuin nukkeleikkienkin kautta. Viimeksimainitut ovat erittäin hyödyllisiä vanhoilislestadiolaisuutta tuntemattomille, sillä niissä käsitellään usein mediajulkisuutta saaneita kohuilmiöitä, kuten hoitokokouksia ja pedofiliaa, yhteisön sisäistä logiikkaa ja ajatuksia valottaen. Pääasiasta, naisen osasta, ei kuitenkaan ikinä irtauduta monen sivun ajaksi.

Taivaslaulussa erityisen mielenkiintoista on naisen ruumiillisuuden ja toisaalta intellektuaalisuuden (tai henkisyyden, miten näitä nyt haluaakin nimitellä) välisten jatkuvien haasteiden rehellinen käsittely. Äitiydessä ruumiillisuus nousee erittäin määrääväksi tekijäksi naisen elämässä. Kohdussa kasvava sikiö ottaa tilaa, tekee aiemmin hallitusta hallitsemattoman. Toisaalta toisen palveluksessa toimiva ruumillisuus ei lopu synnytykseen: imetys, kasvatus ja hoiva vaativat tilaa, aikaa ja kädet, sydämestä puhumattakaan. Miten tämä sovitetaan yhteen oman minuuden toteuttamisen, omana minänä olemisen kanssa silloin, kun ei haluaisi, että itse katoaa täysin äitiyden taa? Vaikka lapset ovat toivottuja, äitiys ei silti välttämättä riitä elämän sisällöksi.

Tällaiseen intellektuaalisen ja ruumiillisen ristiriitaan voi samastua, mikäli ei olisi kuin yksi lapsi. Taivaslaulussa henkisen ja ruumiillisen haasteet viedään äärimmilleen. Mitä, jos henki olisi kyllä altis, mutta ruumis laittaa hanttiin? Jos ruumis laittaa hanttiin, meneekö mieli kuitenkin perässä, omien ja yhteisön oletusten ja toiveiden vastaisesti? Joudutaan todella vaikeiden kysymysten eteen: onko tärkeämpää huolehtia Jumalan jatkuvasta luomistyöstä, vai huolehtia jo luoduista lapsista*? Milloin liika on liikaa? Voiko liika olla liikaa? Miksi se ei ole sitä kaikille? Onko se liikaa, jos se ei ole sitä kaikille? Missä on vika?

Naiselta vaaditaan paljon. Synnyttämällä taivaaseen, mietin, vaikka tiedän, ettei se kirjaimellisesti niin mene, sillä synnyttämisen lisäksi tarvitaan myös usko. Tai uskon lisäksi synnyttäminen. Mutta ilman synnyttämistä ei ole taivaaseen menemistä, tai ainakin pitää ehtiä tehdä vilpitön parannus ennen kuolemaa. Minulla on raskas olo. Miksi toiset saavat synnyttää inhimillisesti parin kolmen vuoden välein, kun taas toiset saavat vauvan joka vuosi? (s. 45)

Vahva nainen, heikko nainen, oikea nainen, huono nainen?

Taivaslaulu on eräällä tapaa jopa feministinen (tai post-feministinen) romaani. Se luotaa vahvan naisen myyttiä, myöskin heikon naisen myyttiä, tavalla, jota perheen ja uran lupaava feministinen retoriikka ei aina edes tunnista. On yllättävää (mutta tarkemmin ajatellen erittäin loogista), että ruumiillisuuden diskurssia herättelevä teos tulee nimenomaan uskonnollisesta yhteisöstä. Erityisen järkyttävää on, että valtavirtayhteisössä voi tunnistaa samoja naisen ruumiillisuuden hallinnan elkeitä ja äitiyskilvoittelun soidinmenoja, toki lääketieteen, lastenkasvatusohjeiden ja päivälehtien pääkirjoitusten neutraaliksi naamioituviin asiantuntijalausuntoihin paketoituina. Pauliina Rauhalan teos ehkä kutsuu lukemaan vanhoillislestadiolaisuuden kuvausta, mutta vie lopulta syviin, sanattomiin kokemuksiin.

***

*Romaanissa selitetään, miksi tämä vanhoililslestadiolaisen yhteisön ulkopuoliselle varsin selkeä kysymys voi olla uskovaiselle hyvin vaikea.

***

Pauliina Rauhala: Taivaslaulu
Kansi: Tuomo Parikka
Gummerus 2013
281 s.