Tag Archives: yhteiskunnallista

Niina With: Joko taas, Stella

Niina With: Joko taas, StellaLuin Niina Within uusimman chick lit -romaanin Joko taas, Stella yhdessä perjantai-illassa. Tällaiseen epäilyttävään hurvitteluun oli useita syitä:

  1. Tykkäsin ekasta Stella-kirjasta.
  2. Kirja tuli postitse Myllylahti-kustantamon lähettämänä arvostelukappaleena.
  3. Aloitan ylihuomenna työt Myllylahdessa, joten on asiallista tutustua kustantamon syksyn tarjontaan.

Kaikista kolmesta edellä mainitusta syystä on lukijan syytä kiinnittää huomiota tämän postauksen käsittämättömän valtavaan korruptoituneisuuspotentiaaliin, jota tuskin kenenkään inhimillisen ihmisen moraalinen selkäranka voi katkeamatta kantaa. Voinkin tässä heti postauksen aluksi paljastaa, että kirjan loppuun päästyäni nieleskelin kyyneleitä.

Toisen kirjan kirous (ei koske Stellaa)

Monissa kirjasarjoissa ja monille kirjailijoille nimenomaan toinen teos on se vaikea, etenkin jos ensimmäistä on kiitelty. Trilogioissa toinen kirja jää helposti kehitteleväksi välivaiheeksi, esikoiskirjailijat hermoilevat tai hutiloivat toisen teoksensa b-luokkaan. Joko taas, Stella aloittaa suurin piirtein siitä, mihin Taisit narrata, Stella jäi: uusi ihmissuhde komean lentokapteenin kanssa on jossain määrin vakiintunut, työrintamalla puolestaan sakkaa. Stella kaipaa uutta harrastusta, ja valitsee bloggaamisen. (Kukapa ei? toim. huom.)

Blogi oli ollut auki ja kaikkien nähtävillä parin tunnin ajan, mutta yhtään kommenttia ei ollut tullut. Ei vaikka Stella oli linkittänyt sivuilleen laajan listan tägejä, hakusanoja, joihin hakukoneiden pitäisi tarttua, kuten “parhaimmat leivonnaiset”ja “hyvää ruokaa kaikille”. (s. 10)

Kommelluksiin taipuvainen Stella ei kuitenkaan selviä ilman melkomoista valheiden verkkoa edes bloggaamisesta. Saati sitten töistään. Edes rakkauselämästään. Onko valheet kuitenkin mahdollista saada anteeksi?

Diag. vaativuus, Dunning-Kruger, huijarisyndrooma

Stellan henkilöhahmo jatkaa edellisestä teoksesta totutulla linjalla. Kirja perustuu chick lit-kirjallisuuden pyhälle kolminaisuudelle, työ- ja rakkauselämän luotaamiselle päähenkilön persoonallisuuden kautta. Koska sosiaalinen media ja työelämän pyrinnöt ovat kirjan keskiössä, Stella näyttää kärsivän ajallemme tyypillisesti sekä omien kykyjensä yli- että aliarvioinnista. Tämä kirvoittaa tarkkanäköistä inhimillistä komediaa, jossa kuitenkin keikutaan herkullisesti aivan tragedian reunalla.

– Kuka se Molli muuten on, kenestä sä just postasit? Miten sä osuit sen blogiin just nyt kun se on ihan vasta avattu? Tärkeää asiaa, mutta vähän kyllä liiankin telaketjufemakko-tyyliä. Jos on kerran maannut pomonsa kanssa, niin kai sitä nyt tyhmempikin tajuaa, että… Markus jäi tuijottamaan Stellaa miettivästi. (s. 30)

Joko taas, Stella kuvaa miten erilaiset arkipäivän roolit voivat karata käsistä sosiaalisen median tultua mukaan kuvioihin. Teflon-identiteettiä ja erityisesti Teflon-tunne-elämää markkinoidaan yleisesti tapana selviytyä erityisesti työelämässä: haavoittuvuutta ei missään nimessä tule paljastaa. Toisaalta teos ottaa kantaa tarinoitumiseen: kaikella täytyy olla nyky-yhteiskunnassa tarina, mutta kuinka kaikkia tarinoita voi hallita?

Niina Within teos muistuttaa, että oman itsen kaivaminen roolien alta on tärkeää sekä itsen että muiden kannalta. Kirja kysyy, löytyykö minä tarvittaessa? Uskaltaako sen esittää tarpeen tullen? Voiko luottaa siihen, että kelpaa ihan omana itsenään?

Niina With: Joko taas, Stella
Kansi: Satu Kontinen
Myllylahti 2014
219 s.

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä

Kalle Päätalo

Kalle Päätalo raksalla. Kuva: Wikipedia (alkup. Gummeruksen arkisto)

Kalle Päätalon esikoisteos Ihmisiä telineillä on 1950-luvun Raksa* sisältönsä, vaan ei tyylinsä puolesta. Kirja vilisee -50-lukulaista työläiselämää, sodanjälkeisen nousukauden rakennusbuumia ja ihmisenkokoisia tarinoita, jotka lomittuvat yhteen työn merkeissä kuin tiilet ikään. Sittemmin Päätalo on kehittynyt Suomen Proustiksi ja Knausgardiksi*. Esikoisromaani on detaljirikkaudessaan silviisiin ylitsepursuileva, että ainesta nimenomaan proustilaiseen kerrontaan voi hyvinkin aavistella olleen.

Yksi ja toinen kadulla kulkijoista pysähtyi rakennusalueen ympärille tehdyn aidan taakse ja jäi hetkeksi seuraamaan kaivannon pohjalla möyrivän kaivinkoneen työskentelyä. Alkava rakennustyömaa kiinnostaa ihmisiä, sillä sellaisen syntymisvaiheita on mielenkiintoista seurata ja arvailla mielessään, miten se valmistuttuaan tulee muuttamaan entistä katukuvaa. (s. 37)

Ihmisiä telineillä tarkastelee ihmisiä rakennustelineillä ja niiden varjoissa. Selkeäksi päähenkilöksi nousee työnjohtajana toimiva Joensivu, jonka skandalöösin avioeron jälkipyykkiä ja muita naisasioita seuraamme varsinaisen pääasian, eli kokonaisvaltaisen rakennustyömaaelämän ohessa. Millaista oli rakennusmiesten – ja naisten – elämä 1950-luvulla?

Kirjailija on kirjoittanut teoksensa hyvistä tarkkailuasemista: henkilöhahmot henkivät elävänoloista, monisävyistä elämää. Niinpä sitä helposti kuvittelee kirjan fiktiivisyydestä huolimatta katsovansa suoraan historiaan. Ihmisiä telineillä muistuttaa jossain määrin George Eliotin klassikkoa, Middlemarchia, mutta on urbaani työläistutkielma maalaisporvaritutkielman sijaan. Päätalo ylevöittää arkisen arkipäivän mielenkiintoisesti polveilevaksi työläiseepokseksi.

Ihmisiä telineillä on ensimmäinen ikinä lukemani Päätalon romaani. Proust ei minuun vedonnut, joten olen siltä pohjalta sivuuttanut myös Päätalon, etenkin koska hän on isoisäni lempikirjailija. Onko tässä jälleen yksi Kalannin graniittiin hakattu periaate, jonka aion hikikarpalot otsallani välkehtien pinnistellä ikuiseen kadotukseen? Pahoin pelkään, että on. Menköön “henkisen kasvun” piikkiin.

 ***

* Jos tällainen anakronistinen ilmaus sallitaan. Ja miksei sallittaisi, ks. kohta “periaate, ja miten sille kävi”.

***

Luimme Ihmisiä telineillä jengissä Kirsin kanssa. Peukutettiinko yhdessä? Lue Kirsin bloggaus!

Kalle Päätalo: Ihmisiä telineillä
Koko kansan kirjakerho 1984
491 s.

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies

Vepe Hänninen: Hämärämies (WSOY, 2013)

Vepe Hänninen naittaa Hämärämies salapoliisiromaanissaan Eve Hietamiehen Yösyötön Tuomas Vimman Raksalle yhteiskunnallisesti kantaaottavaan naurupakkoavioliittoon. Yhdistelmä liikkuu mukavasti todentuntuisen tragedian ja fiktiivisen komedian hankauspinnalla.

Todellista lähimmäisenrakkautta on elää niin, että kuollessa kukaan ei jää suremaan.
Reko pelkäsi onnistuneensa asiassa, kun hän alkoi etsiä lapsenvahtia Sulolle. Pikkulasta ei ole viisasta ottaa mukaan tilanteeseen, jossa pitää kertoa miehelle, että hänen postilaatikkoonsa kuseskeleva henkilö on hänen vaimonsa.
(s. 29)

Reko on yksityisetsivän freelancer-ammattia harjoittava yksinhuoltajaisä, joka on mennyt lapsen äidin kanssa naimisiin ihan vain saadakseen raskaana olleen vaimonsa tulevan lapsen huoltajuuden itselleen. Bisnes ei luista toivotulla tavalla, vaikka pikkulapsen voi onneksi ottaa mukaan autoon yöllisille stalkkauskeikoille. Kun poka jättää maksamatta, Reko joutuu tarttumaan Verohallituksen dirikan epäeettiseen tarjoukseen. Tarkoituksena on narauttaa eräs ketjurakennusyrittäjä veronkierrosta – veronmaksajien rahoilla, luonnollisesti. Rakennusyrittäjän veronkiertokeinot paljastuvat vielä tavanomaista kuittikauppaa ja rahanpesua karmivimmiksi. Ja sitten Reko alkaakin jo odotella sementtikenkiä itselleen ja pojalleen.

Reko antoi katseensa kiertää asunnossa, josta henki vanha varallisuus ja erehtymätön tyylitaju.
[…]
Reko hämmästyi. Kuinka oli mahdollista, että joku halusi ostaa toisen elämän, sukuhistorian ja yhteiskuntaluokan?
(s. 251)

Hämärämies yhdistää tutus työ- ja perhe-elämän haasteet: töihin kutsuttaessa-keikkatyö, epämääräiset työajat, pienen lapsen yksinhuoltajuus ja aloitteleva romanssi muodostavat jo itsessään aikamoisen thrillerin. Tähän kun lisätään tarinan toinen puoli häikäilemättömine rakennusfirmoineen, alihankkijoiden ketjuttamisineen ja finanssivehkeilyineen niin alamaailmassa kuin pomoportaallakin, juonisikermä on lähestulkoon ylitsevuotavaisen runsas. Juonisto kuitenkin pysyy kirjoittajan hanskassa.  Erityisesti rakennusalan iljettävien käytäntöjen paljastusten osalta Hämärämies vaikuttaa asiantuntevalta. Vauvan elämään liittyvissä yksityiskohdissa mennään puolestaan ajoittain epäuskottavan puolelle, mutta pääasiahan on ettei tarina siihen kaadu.

Juonisikermän tiheys ja monipolvisuus sulkee tehokkaasti juonipaljastuksia välttelevän kirjabloggaajan suun. Nyt on vain pakko uskotella, että hauskaa oli, tyrmistystä riitti ja päivittelemään pääsi aina myötäjännitykseltään tai -noloudeltaan ehtiessään.

***

Vepe Hänninen: Hämärämies
Kansi: Timo Mänttäri
WSOY 2013
343 s.

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä (Atena 2013)

Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä kertoo kuusikymppisestä Ove-nimisestä miehestä, joka haluaa vain elää niinkuin maailmaa ohjailisi joku tolkku ja järjestys, eritoten ikääntyvän valkoisen Saab-miehen tolkku ja järjestys. Tuntemattomasta ja ennen kaikkea käsittämättömästä syystä maailma laittaa hanttiin – ja jotenkin siinä prosessissa Ove-niminen mies vaikuttaa aluksi sietämättömältä jäärältä. Tämän ehdottoman kertojahahmovetoisen tarinan aikana tapahtuu kuitenkin kummia: ensin Oven toimet alkavat vaikuttaa inhimillisiltä, sittemmin jopa rakastettavilta. Backman kirjoittaa romaanissaan auki keskimääräisen keskiluokkaisen rivitalokyttääjän elämäntarinan. Hyvin.

Tämän ei ollut tarkoitus mennä tällä tavalla. Ihminen tekee töitä ja lyhentää lainaa ja maksaa veroja ja tekee kaiken niin kuin pitää. Hän menee naimisiin. Hyvinä ja pahoina päivinä kunnes kuolema meidät erottaa, eivätkö he niin sopineet? Ove muistaa sen ihan selkeästi. (s. 121)

Ove elää elämäänsä juuri niin kuin pitää, koska niin vain kuuluu elää. Nousee joka aamu tiettyyn aikaan ja hoitaa rutiininsa, huoltaa Saabinsa, ja kantaa kaunaa kaikille niille tahoille, jotka ovat tehneet vääryyttä, väärin tai väärällä tavalla. Niitä on paljon. Valitettavasti ne eivät kuuntele Ovea, saati sitten huomioi. Ainoa, joka tuntuu hänet huomioivan, on naapuriin muuttanut uusavuton uusruotsalainen maahanmuuttajavaimoihminen taaperoikäisine lapsineen ja raskausmahoineen. Yhden ihmisen epätoivottu huomio aloittaa ketjureaktion, jossa Oven hyvinorganisoitu elämä hyppää totutuilta raiteilta Oven laittaessa hanttiin kynsin, hampain ja kirjelmin. Rutiineista ei toki luovuta.

Backmanin tarina Ovesta paljastaa humoristisesti arvot skandinaavisen hyvinvointivaltion taustalla: tehdään parhaamme, tehdään se hyvin, tehdään se päivät pääksytysten ja sääntöjen mukaan toimien. Kääntöpuolelta löytyy täydellinen joustamattomuus, kertakaikkinen oikeassaolemisen pakkotoisto, joka ei oikein sovi nykyelämään (jos ei ehkä sopinut ennenkään, mutta nostalgisesti tuntuu siltä, että sopi). Näiden positiivisten ja negatiivisten ominaisuuksien ristivedossa syntyy ihanan kamala, kamalan ihana karaktääri, joka syventyessään ja leventyessään vetää mukanaan ihmemaahansa.

Juuri Rune oli puikoissa, kun vallankaappaus syöksi Oven yhdistyksen puheenjohtajan pallilta. Ja miltä alue nyt näyttääkään! Sähkölaskut ovat nousseet, pyöriä ei säilytetä pyörävarastossa ja ihmiset peruuttelevat peräkärryillään keskellä asuinaluetta, vaikka selkeät kyltit kieltävät sen. Ove kyllä varoitteli asiasta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sen koommin hän ei ole jalallaankaan astunut asumisoikeusyhdistyksen kokouksiin. (s. 63)

Kirjan lukeminen auttaa asettumaan appiukkosi ikäisen kroonisen oikeintekijän nahkoihin ja nostaa mielialaa.

***

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
Suom. Riie Heikkilä ruots. alkup. En man som heter Ove
Kansi: Nils Olsson
Atena 2013
382 s.

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti

Anu Silfverberg: Äitikortti (Teos 2013)

Anu Silfverberg kierrättää Äitikortissa Helsingin Sanomien kolumnejaan ja henkilökohtaisia kokemuksiaan äitiydestä normatiiviseksi yhteiskunnallisen äitiyskeskustelun normatiivisuuden vastalauseeksi. Nimensä mukaisesti Äitikortti kritisoi yhteiskunnallisia keskustelijoita, jotka perustelevat näkemyksensä asiasta kuin asiasta vetoamalla omaan asemaansa äitinä. Silverberg pyrkii asettamaan äitikorttijengin naurunalaiseksi, mutta joko ironisesti tai huomaamattaan käyttelee äitikorttia sujuvasti itsekin. Punaisena lankana kulkee pyrkimys liputtaa erilaiset äitiyden tavat hyväksyvän moniäänisen tai -arvoisen yhteiskunnallisen keskustelun puolesta. Nostaa kissa pöydälle.

On traagista, kun täysin vailla merkittävää työkokemusta olevat ihmiset pyrkivät työmarkkinoille valittaen, että heidän kokemuksellaan [kotiäitinä] ei ole arvoa. Se on pohjattoman murheellista. Sillä totuus on, että heidän kokemuksellaan ei olekaan arvoa sillä tavalla, jolla he toivoivat sitä olevan. Heitä on huijattu. Tämä petos on samaa luokkaa kuin se valhe, jota isovanhemmille syötettiin: että uhrautuminen lasten puolesta johtaisi laajan suvun ikuiseen kiitollisuuteen ja siihen, että vanhoilla päivillä joku pitäisi kädestä kiinni, kiitollisena pelkästä syntymästään. (s. 198)
Äitikortti kuitenkin valahtaa ylevästä päämäärästään Silfverbergin ja hänen toveriensa omasta äitiydestä kumpuavaksi, monenlaisia muita äitiyksiä kritisoivaksi monologiksi. Tämä ei tarkoita, etteivätkö Silfverbergin jutut olisi samalla älykkäitä tai hauskoja kannanottoja äitiyteen, etenkin niihin normatiivisiin seikkoihin, joihin jokaisen äidin on ollut pakko ottaa kantaa jossain vaiheessa: ehkäisyyn, lisääntymiseen, synnytykseen, imetykseen. Se osoittaa, että on hurjan vaikea käydä kokemuspohjalla kokemuspohjaista vastaan vaikuttamatta tekopyhältä.

 [S]ynnytysharrastamisesta selviää melko nopeasti kaksi pääpiirrettä. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että mitä innokkaampi harrastaja, sitä kriittisemmin hän suhtautuu kivunlievitykseen. Kukaan ei nimittäin harrasta epiduraalisynnytyksiä. Ne käydään suorittamassa, ja sitten unohdetaan se aihe. (s. 152)

Äitikortti lähtee äitiyssotiin olettaen, että tavisäitiyden, tai äitiyden kohtuullisen suorittamisen puolesta ei Suomessa ole kirjoitettu aiemmin. Olettamus on väärä (ks. esim. Vuoden mutsi), mutta kuvaa hyvin useimpien äitiyskirjoittajien lähtökohtia. Oma kokemus tai jopa oman lähipiirin kokemus on paitsi ainutlaatuinen, myös riittävän syvä kuvatakseen kaikenlaista nykyhetken äitiyttä.

Sanotaan, että raskaus ei ole sairaus, mutta se kyllä muistuttaa enemmän sairautta kuin mikään muu ei-sairaus, jonka olen elämässäni kokenut. (s. 106)

Tutkimusta tehdään oman position vahvistamiseksi. Muiden neuvot lähinnä ärsyttävät, mutta omia jaellaan auliisti (joskin varmuuden vuoksi ironisesti). Omasta kokemuksesta poikkeava äitiys, neuvolan tarjoama yhteiskunnan määrittelemä tilastollinen haave ja historialliset havinat toimivat peilikuvana, johon omaa toimintaa vertaillaan. Vertailusta syntyy enimmäkseen ahdistusta joko omasta tai muiden puolesta, niin toimittajalle itselleen kuin hänen tarkkaavaisen katseensa kohteillekin.

Imetysaktivisteilla on kuitenkin käsitys, että myös toisten naisten imettäminen on tärkeää. Ja taistelu tämän asian puolesta on ensisijaisen tärkeää, sillä yhteiskuntamme on “imetyskielteinen”. (s. 165)

En silti mene sanomaan, etteikö Silfverbergin käsitys äitiydestä ja etenkin yhteiskunnallisesta äitiysdiskurssista ja sen jälkipyykistä olisi melko lähellä omaani. Näin äitinä.

***

Anu Silfverberg: Äitikortti
Kansi: Satu Kontinen
Teos 2013
251 s.