Tag Archives: yksinäisyys

Henrik Fexeus: Kiusaaminen on sairasta valtapeliä

Henrik FexeusRuotsalaisen mentalisti ja kirjailija Henrik Fexeuksen iloista tervehdystä saattelee miehekäs kädenpuristus. “Kirjabloggaaja, sanoit? Voi kuinka kivaa!” Sliipattu ja sulavakäytöksinen kirjailija istuutuu samettisohvalle, tarjoaa virvokkeita ja kysyy: “Mitä haluaisit tietää?”

Vastaan: “Kerro minulle, miten koulu- tai työpaikkakiusattu voi käyttää vinkkejäsi?”

Fexeus nielaisee. Ja nielaisee toistamiseen. “Tiedätkö, koulukiusaaminen oli syy sille, että ylipäänsä aloitin tutustumaan psykologiaan ja ihmisten käyttäytymiseen. Etsin vastausta kysymykseen, miksi minä? Mitä tälle voi tehdä?”

Koulukiusattuus on sosiaalinen funktio

Fexeus korostaa, että Valtapeli – vaikuttamisen jalo taito on opaskirja aikuisten käyttöön. Koulukiusaaminen on mitään opaskirjaa monimutkaisempi ilmiö, sillä vaikka se syntyy lasten keskuudessa, ainoastaan aikuiset voivat ratkaista kiusaamistilanteet.
“Koulukiusaaminen ei johdu kiusatusta, eikä oikeastaan kiusaajastakaan. Se on sosiaalinen funktio, jonka avulla lapset opettelevat ryhmänmuodostusta.”

Sosiaalisen yhteenkuuluvuuden muodostaminen on vaikeaa. Helpoin tapa luoda yhteenkuuluvuuden tunnetta on määritellä, mikä tai kuka ei kuulu ryhmään. Siksi koulussa tai työpaikoilla kiusataan. Ulkopuolisena ei kukaan halua olla, mutta joku sinne aina joutuu.

“Kiusaaja on useimmiten henkilö, joka kokee oman asemansa ryhmän sisäpuolella olevan jotenkin uhattuna. Ehkä hän on juuri se, joka uhkaa seuraavaksi tipahtaa ulkopuoliseksi. Kiusaajan peesaajat ja hiljaiset sivustakatsojat kärsivät samasta pelosta.”

Aikuisten väliintulo onkin olennaisin asia koulukiusaamisen lopettamisessa. Aikuisista täytyy löytyä jämäkkyyttä, jolla autetaan lapsia löytämään yhteenkuuluvuuden tunne ilman, että ketään kiusataan.
“Ikinä ei pidä sanoa lapselle, että älä välitä. Lapsi ei pysty omin avuin lopettamaan kiusaamista tai kiusattuna olemista. Olemme sosiaalisia eläimiä. Yhteisön ullkopuolelle jättäminen luo perusturvattomuuden tunteen, joka voi vaikuttaa koko loppuelämän.”

Työpaikkakiusaaminen on valtapeliä

Työpaikkakiusaamisen lopettaminen on mahdollista, väittää Fexeus. Hän myöntää, että se vaatii enemmän työtä kuin vain Valtapeli -teoksen lukemisen. Kaikki lähtee sisäisen varmuuden ja itsetunnon rakentamisesta.

“Kiusaaminen vie itsetunnon ja kokemuksen siitä, että pärjää, osaa ja jaksaa. Siksi se on niin tuhoisaa. Ja siksi sitä vastaan taistellessa on ennen kaikkea lähdettävä rakentamaan itsetuntoa.”

Fexeuksen mukaan ihan pienetkin asiat auttavat. Roskien vienti silloin, kun tuntuu ettei millään jaksaisi, osoittaa itselle, että voimia on. Omien voimien löytämisen jälkeen voi jo etsiä tukea.

“Koska kiusaaminen on pohjimmiltaan ulkopuoliseksi joutumista, on tärkeää löytää liittolaisia ja tukijoita. He voivat olla työpaikaltasi, mutta myös oma perhe, lapsuudenystävä tai Facebook-kaveri käy liittolaiseksi.”

Liittolaisessa olennaisinta on, että hän on sinun puolellasi, vaikka tuntee sinut, ehkä jopa paremmin kuin työpaikkakiusaaja. Yhdessä tukijan tai tukijoiden kanssa et ole enää yksin ja ulkopuolinen.

Valtapelaa paremmin kuin kiusaaja

Seuraavaksi on aika käydä selvittämään itse työpaikkakiusaamista. Fexeuksen mukaan itsen kannalta on tärkeintä ilmaista kiusaajalle, että tämän käytöstä ei enää tulla suvaitsemaan ja kiusaamisen loppumisen kannalta, että omalla käytöksellään näyttää, ettei tämän kiusaava käytös enää onnistu.

On tärkeää muistaa, että kiusaaminen on alkeellisimpia ryhmänmuodostustapoja. Niinpä on lukuisia strategioita, joilla sen vaikutusta voi lähteä kumoamaan.

“Kiusattu voi vaikka olla ystävällinen muille ja tutustua työpaikalla tai sen ulkopuolella muihin työtovereihin. Jos uskaltaa olla ystävällinen, tulla ulos kuorestaan tai olla haavoittuvainen, saa usein muiden sympatiat puolelleen.”

Lisäksi kannattaa kiinnittää huomiota omaan käytökseensä.

“Esimerkiksi kahvipöydästä poistuminen silloin kun kiusaaja tulee paikalle antaa muille vahvan signaalin siitä, että et aio enää ottaa kiusaamista nöyrästi vastaan. Tehokkainta on, jos saat muita lähtemään mukaasi. Silloin olet onnistunut kääntämään tilanteen päälaelleen ja kiusaaminen todennäköisesti lopahtaa omaan mahdottomuuteensa.”

Valtapeli – vaikuttamisen jalo taito (Atena 2014) antaa vinkkejä valtapelien käymiseen. Fexeuksen viesti on, että tuleen ei kannata jäädä makaamaan.

“Valtapelejä käydään jatkuvasti, ja ne tuntuvat usein epäreiluilta. Sosiaalisia taitoja voi kuitenkin oppia harjoittelemalla. Se vaatii rohkeutta, mutta palkitsee. Valtapelata voi myös hyvän puolesta.”

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

Salla Simukka: Lumikki-trilogia

Salla Simukan Lumikki-trilogia on myyty jo 37 maahan. Miksi?

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki-trilogia (Tammi 2013, 2014)

Epäilen, että siksi kun se on vähän kuin nuorille aikuisille suunnattu Millenium-trilogia. Siis erittäin tyylikkäästi vaikka jossain määrin ahdistavasti rakennettu synkkä, pätevän naispäähenkilön henkilökohtaisten ominaisuuksien ja pala palalta paljastuvan henkilöhistorian ympärille rakennettu dekkaritrilogia.

Tarina imee mukaansa. Se näyttää empaattisessa sävyssä kaikille lukijoille, miltä tuntuu kasvaa oman menneisyytensä herra(ttare)ksi, etenkin lapsesta aikuiseksi. Ainoa omituisuus on Lumikin ikäiselleen epätyypillisen vanhahtava, jopa keski-ikäinen musiikkimaku (kyllä minäkin Garbagea diggasin tuossa iässä). Runomausta ei sen sijaan ole mitään naputettavaa, Edith Södergran mahtanee pitää pintansa emoteiniklassikkona ensi vuosituhannelle.

Trilogia muodostuu itsenäisistä osista, joiden aikana Lumikki Anderssonille paljastuu vähitellen oman menneisyytensä tragedia, joten osat kannattaa lukea järjestyksessä.

Punainen kuin veri

Lumikki Andersson käy ilmaisutaidon lukiota Tampereella, asuu omassa yksiössään – ja yrittää olla mahdollisimman näkymätön aiempien koulukiusaamiskokemusten takia. Kun valokuvausluokasta löytyy sattumalta suuri määrä kuivumassa olevia seteleitä, Lumikki joutuu pyöritykseen koulun suosituimpien oppilaiden ja huumerikollisten väliin. Kuka on kaiken takana?

Lumikki-trilogian ensimmäinen osa kuvaa nuoren, elämän synkemmältä puolelta ponnistavan naisen sisäistä elämää uskottavasti. Lapsuuden ja aikuisuuden välissä kipuilu ei ole useinkaan helppoa, mutta aina mielenkiintoista. Dekkarijuoni kuljettaa lukijaa lähemmäksi huumerahojen alkuperää – ja lähemmäksi Lumikkia. Koulukiusaaminen on teoksessa vahva elementti, jonka romantisointi on jopa jossain määrin vaivaannuttavaa, vaikka kirjailija kuvaa sen vaikutuksia hyvin.

Lumikki kuuli, kuinka askeleet loittonivat. Hän uskalsi hengittää hieman vapaammin.
Hän oli onnistunut pysymään piilossa. Häntä ei ollut löydetty.
Miltä tuntuisi, jos ei tarvitsisi joka päivä pelätä?
(s. 97)

Valkea kuin lumi

Lumikki-trilogian toinen osa tapahtuu kolmisen kuukautta ensimmäisen jälkeen. Lumikki on matkustanut yksin ulkomaille, kun häneen ottaa yhtäkkiä yhteyttä paria vuotta vanhempi nuori nainen, Zelenka, joka ilmoittaa olevansa hänen sisarensa. Lumikki tuntee selitämätöntä yhteyttä Zelenkaan, mutta voiko hän todella olla Lumikin sisar? Miksi Zelenka pelkää? Tapahtumat lähtevät jälleen vyöryämään Lumikin päälle.

Valkea kuin lumi on edellistä osaa tarunomaisempi ja ehdottomasti vähintään yhtä paljon sukua seikkailukertomukselle kuin salapoliisitarinalle. Se tapahtuu tuolla jossain kaukana, arjen ulkopuolella, niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Keskeinen teema kantaa hyvin silloinkin, kun uskottavuus on koetuksella. Tämä osa syventää Lumikin henkilökohtaista tarinaa myös allegorisella tasolla.

Miksi piti herätä, kun unen todellisuus oli paljon parempi ja oikeampi? (s. 101)

Salla Simukka: Lumikki

Salla Simukka: Lumikki (Tammi 2013, 2014)

Musta kuin eebenpuu

Lumikki-trilogian päätösosa vie Lumikin takaisin Tampereelle, puolisen vuotta edellisen kirjan tapahtumien jälkeen. Tässä ehdottomasti kirjasarjan vahvimmassa osassa uhka kohdistuu ainoastaan Lumikkiin itseensä. Jos aiemmin Lumikki on näytetty psykologisesti itse itsensä pahimpana vihollisena, nyt pahimmat viholliset löytyvät lähipiiristä. Kuka haluaa pahaa?

Saduissa kuten oikeassakin elämässä kaikki piilotettu haluaa lopulta tulla löydetyksi. (s. 19)

Viimeinen Lumikki-romaani on trilogian kruunu: se vie psykologiselle matkalle Lumikin sisimpään ja menneisyyteen. Vaikka paine tutustua itseensä tulee Lumikille ulkopuolisen uhkan johdosta, salaisuuksien hälveneminen voimauttaa hänet jättämään lapsuuden taakseen ja vapauttaa elämään aikuisuutta.

Musta kuin eebenpuu on Simukan kypsin teos. Se on keskittynyt pieniin, arkisiin kuvioihin, joista kuitenkin kasvaa vahva kuva maailmasta, jossa elämme. Niin kaipuuna kuin fyysisenä toimintanakin näkyneet pelko ja pakeneminen ovat olleet aimpien teosten vahvoja teemoja, muttä tässä osassa korostuvat pikemminkin vastaan asettuminen ja ratkaiseminen, vastuullisuus. Lumikki pääasiassa reagoi siihen mitä maailma hänen ylleen heittää, mikä erottaa hänet feministisestä kärkikaartista, mutta ainakin hän toimii itse, eikä odota passiivisesti pelastajaa. Trilogia uudistaa klassisen sadun nykymakuun ja -maailmaan sopivaan muotoon. Tämä saattaa olla kirjasarja, joka innostaa juuri harrypottereista ulos kasvaneet nuoret laajentamaan kirjallista harrastustaan.

Salla Simukka: Punainen kuin veri
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
264 s.

Salla Simukka: Valkea kuin lumi
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2013
237 s.

Salla Simukka: Musta kuin eebenpuu
Kansi: Laura Lyytinen
Tammi 2014
192 s.

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä (Atena 2013)

Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä kertoo kuusikymppisestä Ove-nimisestä miehestä, joka haluaa vain elää niinkuin maailmaa ohjailisi joku tolkku ja järjestys, eritoten ikääntyvän valkoisen Saab-miehen tolkku ja järjestys. Tuntemattomasta ja ennen kaikkea käsittämättömästä syystä maailma laittaa hanttiin – ja jotenkin siinä prosessissa Ove-niminen mies vaikuttaa aluksi sietämättömältä jäärältä. Tämän ehdottoman kertojahahmovetoisen tarinan aikana tapahtuu kuitenkin kummia: ensin Oven toimet alkavat vaikuttaa inhimillisiltä, sittemmin jopa rakastettavilta. Backman kirjoittaa romaanissaan auki keskimääräisen keskiluokkaisen rivitalokyttääjän elämäntarinan. Hyvin.

Tämän ei ollut tarkoitus mennä tällä tavalla. Ihminen tekee töitä ja lyhentää lainaa ja maksaa veroja ja tekee kaiken niin kuin pitää. Hän menee naimisiin. Hyvinä ja pahoina päivinä kunnes kuolema meidät erottaa, eivätkö he niin sopineet? Ove muistaa sen ihan selkeästi. (s. 121)

Ove elää elämäänsä juuri niin kuin pitää, koska niin vain kuuluu elää. Nousee joka aamu tiettyyn aikaan ja hoitaa rutiininsa, huoltaa Saabinsa, ja kantaa kaunaa kaikille niille tahoille, jotka ovat tehneet vääryyttä, väärin tai väärällä tavalla. Niitä on paljon. Valitettavasti ne eivät kuuntele Ovea, saati sitten huomioi. Ainoa, joka tuntuu hänet huomioivan, on naapuriin muuttanut uusavuton uusruotsalainen maahanmuuttajavaimoihminen taaperoikäisine lapsineen ja raskausmahoineen. Yhden ihmisen epätoivottu huomio aloittaa ketjureaktion, jossa Oven hyvinorganisoitu elämä hyppää totutuilta raiteilta Oven laittaessa hanttiin kynsin, hampain ja kirjelmin. Rutiineista ei toki luovuta.

Backmanin tarina Ovesta paljastaa humoristisesti arvot skandinaavisen hyvinvointivaltion taustalla: tehdään parhaamme, tehdään se hyvin, tehdään se päivät pääksytysten ja sääntöjen mukaan toimien. Kääntöpuolelta löytyy täydellinen joustamattomuus, kertakaikkinen oikeassaolemisen pakkotoisto, joka ei oikein sovi nykyelämään (jos ei ehkä sopinut ennenkään, mutta nostalgisesti tuntuu siltä, että sopi). Näiden positiivisten ja negatiivisten ominaisuuksien ristivedossa syntyy ihanan kamala, kamalan ihana karaktääri, joka syventyessään ja leventyessään vetää mukanaan ihmemaahansa.

Juuri Rune oli puikoissa, kun vallankaappaus syöksi Oven yhdistyksen puheenjohtajan pallilta. Ja miltä alue nyt näyttääkään! Sähkölaskut ovat nousseet, pyöriä ei säilytetä pyörävarastossa ja ihmiset peruuttelevat peräkärryillään keskellä asuinaluetta, vaikka selkeät kyltit kieltävät sen. Ove kyllä varoitteli asiasta, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Sen koommin hän ei ole jalallaankaan astunut asumisoikeusyhdistyksen kokouksiin. (s. 63)

Kirjan lukeminen auttaa asettumaan appiukkosi ikäisen kroonisen oikeintekijän nahkoihin ja nostaa mielialaa.

***

Fredrik Backman: Mies, joka rakasti järjestystä
Suom. Riie Heikkilä ruots. alkup. En man som heter Ove
Kansi: Nils Olsson
Atena 2013
382 s.

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

 

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies (WSOY 2013)

Lavatähti ja kirjamies – Rakkauskertomus kertoo laulajatar Katri Helenan ja Panu Rajalan yhteiselämästä viime vuosituhannen lopulla. Kirjan lopussa paljastuu, että suhderetrospektiivi on kirjoitettu vastineena Katri Helenasta vuonna 2011 tehtyyn näytelmään. Onko kyseessä kirjallinen kosto?

Koko kansalle tuttu asetelma

Pahoittelimme sitä, että hyvä aihe oli vesitetty pinnalliseksi ja tuttuja kliseitä viliseväksi laulukavalkadiksi. Meillähän olisi kenties ollut jotain kerrottavaa… Mutta nyt riittivät aineistoksi ikivihreät laulut ja vanhat lehtijutut. (s. 239)

Varmasti en olisi vilkaissutkaan kirjallisuustutkija, (näytelmä)kirjailija Panu Rajalan dokudramaan Lavatähti ja kirjamies, ellei Helsingin kirjamessujen Lukupiiriin olisi kaivattu bloggaajaa juuri tätä kirjaa lukemaan. Lähdinkin lukemaan kirjaa erittäin skeptisellä mielellä: julkkisten yksityiselämän tirkistely ei ole minusta kiinnostavaa, mutta toivoin kirjan yllättävän positiivisesti.

Suurissa teemoissa, julkisuuden hahmon saaman julkisuuden kanssa ja sivussa elämisessä sekä pettymykseen päättyvässä rakkaustarinassa olisi ainesta erittäin mielenkiintoisiinkin pohdintoihin. Lavatähti ja kirjamies toistaa kuitenkin monia tuttuja kliseitä.

“Hän” on toimelias, omanarvontuntoinen kansannainen, epäsensuaalinen epäintellektuaalinen kodinhengetär ja laskelmoiva liikenainen, jonka ripustautuminen entiseen mieheen ohjailee pariskunnan elämää. “Hän” on sivistynyt, pidetty ja arvostettu, sivistyksestään kumppanille auliisti jakeleva nautinnonhaluinen herrasmies, jonka pienet naisseikkailut ja suuri kirjallinen elämäntyö tulisi ymmärtää osana charmanttia miehistä luontoa. “Hän” elää julkisuuden laineilla ja etsi kumppanistaan jotain, mitä ei ollut olemassa. Tarinaa rytmittävät otteet Katri Helenan hittien sanoituksista ja runsaat lainaukset pariskunnasta kertovista lehtijutuista.

Kiusallinen kolmas persoona

Positiivista on, ettei Lavatähti ja kirjamies ole, keväisten lehtikirjoitusten lupailuista huolimatta, kiusallinen paljastuskohuromaani Katri Helenan elämästä. Kääntöpuolena kuitenkin on, että se kertoo kiusallisesti, välillä kitkeräänkin sävyyn, arkipäiväisen tarinan kohtalaisen tylsien keski-ikäisten ihmisten epäonnistuneesta parisuhteesta päähenkilö Panun antisankaruuden ja sillanpääläisen luontosuhteen kurimuksessa.

Kirjaa lukiessani päädyin kuitenkin moraalisiin pohdintoihin, koskien ihmissuhde-etiikan lisäksi erityisesti kirjallista etiikkaa. Lavatähti ja kirjamies on pääasiallisesti apologia ja omaelämäkerta kirjamiehestä, joka eräänlaisena Viinamäen Auervaarana toivoo saavansa julkkislavatähden rinnalla kotihuolettoman huvitteluntäyteisen elämän. Mutta ei saa.

Hän huomaa jatkuvasti killuvansa lehtitelineitten ykkössankarina. Varjoon jäävät jonkun suuren rakkausnumeron muut tähdet, niin Ike Kanerva kuin Juha Kankkunen. Hei jumalauta, mä olen sentään jotain! Monen vaimean vuoden jälkeen elämä täyttyy soitoista, jutuista, kyselyistä, onnitteluista, haastattelupyynnöistä. (s. 57)

Panu Rajala kertoo teoksessaan Panu Rajalan elämästä omituisesti kolmannessa persoonassa (“miehemme”, “hän”, “Panu”). Retorinen keino pyrkii näyttämään kaikki kirjan päähenkilöt yhtä etääntyneinä kirjailijasta itsestään. Ikäänkuin omaelämäkerran kirjoittajan olisi mahdollista kirjoittaa muistoistaan objektiivista lähentelevästä näkökulmasta. Katri Helenan – Katrin – ääni ilmaistaan repliikeissä, Panun ja häneltä kuulostavan kertojan lukijaa hauskuuttavat äänet sekoittuvat ja samastuvat toisiinsa, jakavat huomiota ja tuomioita oikealle ja vasemmalle.

Puolustuspuheretoriikassa kirjailijalija on taitava: hän viittaa itseensä ja Katriin “meinä”, samoin itseensä ja lukijaan. Kaikki ovat lopulta mukavasti Panun veneessä; ne, jotka eivät ole, leimautuvat sanan käänteessä moraaliltaan kyseenalaisiksi ihmisiksi.

Heitä [kirjailijan läheisiä] loukkaa aivan aiheellisesti heidän ylitseen ja ohitseen annettu julkinen todistus asioista, jotka koskettavat kipeästi myös heitä itseään. Tämän ongelman ohi mies ei pääse, tuskin tässäkään kirjassa. Miksi hän kirjoittaa? Sisäisestä pakosta? Jostakin motiivista, jota ei voi selittää. Pahantahtoiset sen kyllä tulkitsevat käden käänteessä. (s. 141)

Runsaat lehtijuttulainaukset ja selkeät kuvaukset keskusteluista, tunnelmista ja tapahtumien kulusta lisäävät aitouden, oikeaan osuvien muisteluiden tuntua. Onko eettisesti epäilyttävää esittää oma tarinansa mahdollisimman vetoavasti, objektiivisuuden  illuusiota tarkoituksenmukaisesti luoden ja lukijaa hämmentäen? Varsinkin, kun otsikko rinnastaa päähenkilöt toisiinsa. Retorisista keinoista johtuen kirjaa oli jopa piinaavan kiusallista lukea.

Historiaksi Lavatähti ja kirjamies on toispuolisen retoriikan, ennakointien ja jälkiviisauden liiaksi kyllästämää, fiktiiviseksi rakkauskertomukseksi liiaksi konkreettisuuteen ja elävien dokumentointiin sitoutunut. Romeoksi ja Juliaksi Panusta ja Katri Helenasta ei ole – ei ole meistä muistakaan. Tämä on luullakseni yksinomaan lohdullista, vaikka se samalla tarkoittaakin, että erityisen mielenkiintoisia rakkauskertomuksia ei ole luvassa.

***

Kirja-arvio on kirjoitettu 12.10., mutta ajastan sen ilmestymään 27.10. klo 16.00, jolloin alkaa Helsingin kirjamessujen lukupiiri tästä kirjasta. Muuttaako lukupiiri käsitystäni kirjasta?

Panu Rajala: Lavatähti ja kirjamies
Kansi: Mika Tuomainen
WSOY 2013
241 s.

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle (Minerva 2013)

Kun on pienenä opetettu, että vanhempia pitää kunnioittaa, sitä sietää hyvinkin erikoista käytöstä. Jos kuka tahansa ikäiseni kohtelisi minua samanlaisella penseydellä ja ylenkatseella kuin suurin osa vanhuksista, en todellakaan hymyilisi vastaan vaan kertoisin taatusti mitä mieltä olen. Onneksi ihmiset muuttuvat epäystävällisiksi vasta eläkkeellä. Ilmeisesti on vanhusten selviytymisen kannalta elintärkeää, että lapsiin iskostetaan kunnioitus vanhuutta kohtaan, sillä ilman sen ehdollistumista selkärankaan olisi hyvin epätodennäköistä, että kukaan viitsisi auttaa ainuttakaan vittuilevaa kääkkää. (s. 11)

Siina Tiuraniemen esikoisteos Kukkia Birgitalle hurmaa lämminhenkisen hävyttömällä vastakkainasettelullaan, jossa päämäärättömyydessään rypevä opiskelijapoika ja julma mummeli kohtaavat toisensa huumeiden merkeissä. Tiuraniemen riemastuttavat, lakoniset dialogit iskeytyvät rikasta minäkerrontaa ja hersyviä välianekdootteja vastaan tuottaen ensiluokkaista hupia, jota ehkäpä hiukan sarkastiseksikin sopii ajoittain epäillä.

Huumorin alla möyrivät kuitenkin yksinäisyys, vetäytyminen ja itsesuojelu. Miksi jotkut jäävät tai jättäytyvät elämän syrjään? Miten kohdata toinen ihminen? Etenkin silloin kun haluaisi?

Eniten Kolmårdenissa Miska piti tapiirista. Se oli aitauksessa ja seisoskeli siellä kiinnittämättä huomiota mihinkään. Muina miehinä vain seisoskeli eikä tehnyt itsestään numeroa, ei ollut verenhimoinen eikä ihmeellisen värikäs, ei komea eikä vaarallinen. Tapiiri oli mustanharmaa pötkylä, jolla oli vähän niin kuin kärsä. Miska nojasi aitaukseen ja katseli kiinnostuneena tapiiria. Kyllä. Tapiiri oli mainio. (s. 178)

Kaksnelonen Miska ajelehtii kaljanhuuruisessa opiskelijaelämänvaiheessa ainoana ankkurinaan kämppis Ville, paras kaveri jo tarhasta. Tapahtuu kuitenkin kaksi asiaa: 1) Ville löytää tyttöystävän, 2) äiti lahjoo Miskan viemään kukkia ja pahoittelut kuusikymppiselle Birgitalle, jonka jalat on juuri amputoitu. Birgitta paljastuu pahansisuiseksi, mutta rikkaaksi vanhaksi alkkikseksi, joka lahjoo ja syyllistää Miskan uudelle visiitille rampaa katsomaan. Kun Miska lähtee baariin lievittämään ahdistustaan ja saa ajattelemattomuuttaan käsiinsä jättipussin ensilaatuista kannabista, Miskan ja Birgitan suhde saa täysin uusia ulottuvuuksia. Seuraa kaksiviikkoinen, jonka aikana Miska höykyttyy elämän myrskyisessä vesilasissa lukuisin erittäin villein tavoin.

Tämän kirjan luettuani pääsi tapahtumaan niin ikävästi, että minulla ei ole kirjasta mitään pahaa sanottavaa. Tai no, yksi kirjoitusvirhe siellä oli. Nyt saa nauraa kirjabloggaajalle.

Odotettiin, että Miska vastaisi. Hän ei vastannut, koska oli päättänyt, ettei enää koskaan puhu kenellekään mitään tässä armottomassa maailmassa, jossa elämä on yhtä taistelua ja oma tahto murskataan jo hyvin varhaisessa vaiheessa. Hän turvautui kehittämäänsä letkupuolustukseen ja valahti aivan veteläksi. Se yllätti äidin ja hän joutui laskemaan Miskan lattialle. (s. 68)

Kukkia Birgitalle -romaanin päähenkilöt ovat herkullisen inhimillisiä törkeine kauheuksineenkin. Introvertti Miska hehkuu juuri teini-iän ohittaneen nörtin sosiaalista avuttomuutta – mutta on kuitenkin hyväntahtoinen ja kokee maailmantuskaa niin aidosti kuin vain ihminen, jolla on aikaa muttei tekemistä voi kokea. Pahansisuisessa Birgitassa tulee lihaksi sellainen kovaksikeitetty katkeruus, jonka voivat saada aikaan vain lukuiset hylkäämisen kokemukset. Minä tiedän tällaisia ihmisiä. Olen saattanut olla sellainen itsekin…

Kukkia Birgitalle voisi luonnehtia urbaaniksi opiskelijapikareskiksi. Tiuraniemi on romaanissaan muodistanut kehyskertomuksellista novellianekdoottikerrontaa* tekemällä nykyaikaan sijoittuvasta kehyskertomuksesta menneisyyttä selittäviä tarinoita huomattavasti olennaisemman. Tämä suorasukainen tekniikka ei kuitenkaan haiskahtanut liikaa postmodernilta hapatukselta, vaan sopi kirjailijan muutenkin satunnaisesti lukijaa fiktion syleilystä tipauttelevaan kertojanääneen. Runsaalla kädellä viljellyt intertekstuaaliset heitot ja lukuvinkit olivat ihania.

* Esim. Canterburyn tarinoita

***

PS. Kirjailija on myös kirjabloggaaja. Kirjabloggaajakollegius ei ole kuitenkaan vaikuttanut tähän arvioon mitenkään. Bongasin kirjan Minervan katalogista, ja olin ihan että “Kirjalliset mummot! Ihan parhaita! Tilaan tämän!”. En ole myöskään käynyt kertaakaan Siinan blogissa ennen tämän arvion valmistumista. Mutta nytpä huomaan, että sekin on älyttömän hauska. Hah!

***

Osallistun tällä teoksella #lukutaitokampanjaan.

***

Siina Tiuraniemi: Kukkia Birgitalle 
Kansi: Taittopalvelu Yliveto
Minerva 2013
256 s. 

Näytelmäadaptaatio: Mikko Rimminen, “Nenäpäivä”

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Mikko Rimminen: Nenäpäivä (Teos, 2010)

Kävimme eilen kirjabloggaajakollegoiden kanssa hiukan viihteellä, sivistyneesti toki. Kohteeksi valikoitui Mikko Rimmisen Nenäpäivä Kansallisteatterissa. Itsehän en ollut tätä Finlandia-palkinnon vuonna 2010 romaania lukenut (muoks. aiemmin), joten suoritin näytelmän kirjallinen elämys tuoreena mielessä (muoks. nyt kun sen ihan varta vasten teatteriin valmistuakseni luin).

Nenäpäivä -romaani vyöryttää suomalaiskansallista yksinäisyyttä ja syrjäytyneisyyttä rankalla kädellä, mutta kevyellä otteella. Tajunnanvirtaromaanissa seurataan tavanomaisilta raiteilta hiukan takavasemmalle solahtaneen Irman seilaamista Säästöpankinrannasta keravalaiseen betonilähiöön ja takaisin. Keravalle ensi kerran etsiytyessään Irma sattuu löytämään vahingossa annoksen inhimillistä lämpöä kerrostalo-oven takaa. Siinä paistatellakseen hän omaksuu taloustutkimuskyselijän ammatti-identiteetin, mutta paljastumisen pelko ajaa Irman yhä syvemmälle valheiden verkkoon, samalla kun hän kiintyy kohtaamiinsa keravalaisiin.

Nenäpäivä -romaanissa juoni, tarina ja henkilöhahmot jäävät Rimmisen runoltelevan tyylittelyn jalkoihin. Rimmisen monimutkitteleva, kekseliäinen tyyli jakaltanee lukijoita. Sen voi hyvinkin kokea positiivisena, Finlandia-palkintolautakunta ymmärtääkseni ainakin koki.

Oma lukukokemukseni löytyi jostain tekotaiteellisuuden ja kirjoitusharjoittelun välimaastosta, semminkin kun en keksinyt, miksi romaanin omien elämiensä surkeuden multihuipentumilla kiiveltävät hahmot liekuttaisivat ajatelmiaan teelmäisen teennäisesti. Lisäksi jäin epäilemään (en kyllä täysin vakuuttunut), että jos Nenäpäivästä poistettaisiin kielellinen kikkailu, jäljelle jäisi yhdentekevää vellaamista.

– Ei se helppoa ole, sanoin jotenkin jäykästi. – Istua kaiket päivät kotona. Jälkimmäiseen lauseeseen takertui jostain sävy jota poika olisi varmaan luonnehtinut diplomaatilliseksi, ja jostain syystä siinä tuli sitten nopeasti kauhistuneeksi sanomisiaan, että oliko tullut joutopuhepaineissaan jotenkin tölväistyä, loukattua, sehän se kun juurikin taisi istua kaiket päivät kotona, Irja. Ei siinä oikein tainnut auttaa sekään että minuthan sitä olisi tietysti voinut nimittää vaikka miksi kotonaistumisprofessoriksi, -neuvokseksi, -tirehtööriksi, tai -asiantuntijaksi, eihän Irja siitä mitään tiennyt, ja vaikka kuinka olisi tehnyt mieli puhella sen kanssa ihan yhdenvertaisesti kaikista niistä pitkistä, tomuisista, hiljaisista päivistä yksin kotona niin sillehän minä olin siinä paraikaa niin kuin töissä. (s. 161-162)

Kansallisteatterin näytelmällinen sovitus romaanista vaikutti erityisen mielenkiintoiselta, sillä pahat mielessä menin sen katsomaan. Odotukseni täyttyivät, vaikka eri osin kuin olisin kuvitellut.

Nenäpäivän tarina toimi näytelmäksi kondensoituna hyvin: romaani oli tunnistettavissa näytelmästä. Kirjan pitkäpiimäisyys oli muokattu väliin jopa liiankin vauhdikkaaksi pörähtelyksi eri kerrostalojen luukuissa. Runollisuus oli karsittu pois kokonaan, ja hahmot vedetty slapstickiksi.

Kirjan herättämät mielikuvat hahmoista eivät toteutuneet näytelmässä. Osa hahmoista tuntui liian vanhoilta tai nuorilta kirjan herättämiin mielikuviin verrattuna. Lisäksi nykyään niin muodikas minimalistinen (= halpa) lavastus meni minimalistisuudessaan niin pitkälle, ettei edes kirjan lukenut ottanut väliin heti selvää, missä ihmeessä oikein mentiin. Näytelmään oli huolittu kohtauksia etenkin romaanin alusta, ja loppu kuljettiin pikakelauksella. Tässä oli tehty paljon hyviä valintoja, sillä Rimmisen romaanissa juuri lopussa jahkataan päähenkilön etsikkoaikaa kielen pauloissa hikihelmeillen.

Vahva komediallisuus ei peittänyt Nenäpäivän yksinäisyyden teemaa, vaikka siitä satunnaisella kohelluksella ja etenkin komedialliseen traditioon sopivaksi vedetyllä heppoisella loppuratkaisulla löydettiin monenlaisia sävyjä. Enimmäkseen kuitenkin sellaisia, joissa pienetkin yhteisymmärryksen hetket lämmittävät sielua pitkään.

***

Mikko Rimminen: Nenäpäivä 
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2010
339 s.