Tag Archives: yliluonnollista

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioniKaroliina Timosen toinen teos Kesäinen illuusioni sekoittaa perinteisen  kesäromanssin suomalaisen kirjallisuuskaanonin perinteisen misogynian kanssa alitajuntaan jumiutuvaksi pienoisromaaniksi. Siinä keski-ikäinen nainen etsii itseään, mutta löytääkin vain miehiä.

Klarissa Laine on paennut hajoavaa avioliittoaan Saimaan rannalle. Suomifilmimäisen saari-idyllin kesäkuumasta haetaan ratkaisuja ja itsetuntemusta perinteisen suomalaisen mökkiretriitin kautta. Eheytymisprosessi katkeaa kuitenkin vastarannan naapuriin: salskea herrasmies tarjoaa kulturellia seuraa ja eroottisia värinöitä. Ilmanpaine nousee kuitenkin muiden näyttelijöiden ilmaantuessa lavalle. Miten käy avioliiton?

Kesäinen illuusioni on rakenteellisesti eheä ja napakka teos, vaikka sitä vaivaavat erityisesti alkupuolella hieman hapuileva lause ja väärien asioiden selittämiset adverbien avulla.  Minäkertoja vie tarinaa, mutta lukijalle raotetaan ajoittain todellisuuden verhoa. Harhakuvan näkyväksi tekeminen kyseenalaistaa kesäromanssin lajia samalla kuin toisintaa sitä. Timosen pastissimainen käsittely tuoreuttaa kulunutta genreä.

Toisaalta teos ei läpäisisi Bechdelin testiä. Teoksen minäkertoja on olemassa lähinnä miesten kautta ja miehiä varten, pohtiakseen miehiä ja miesten toimia.

Kesäinen illuusioni kertoo suomalaisen kirjallisuuden perinteisestä naisongelmasta, etenkin mitä seksuaalisuuteen ja moraaliin tulee. Naisen kuuluu saada tuomio. Näin etenkin, mikäli nainen pyristelee irti perinteisestä naisen asemasta. Tuomio lätkäistään yliluonnollisin keinoin, mikäli ei ole mitään maallista kättäpidempää käsillä.

Vaikka kirjailija nostaa ongelman esille, moraalisia arvioita tai ratkaisuja suuntaan tai toiseen hän ei tarjoa. Kesäisen illuusionin voikin tulkita monella tavalla ja siksi teos jää lillimään lukijan mieleen. Tässä suhteessa se eroaa edukseen esikuvistaan ja tavanomaisista kesäromanssiromaaneista.

*Huom. Kirjoittaja tuntee kirjailijan kirja- ja bloggaajapiireistä.

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni
WSOY 2015
165 s.

Katariina Souri: Valkoinen varjo

Postiluukusta tipahti yllättäen ja pyytämättä Katariina Sourin Valkoinen varjo, Musta mandala -sarjan ensimmäinen osa ennakkona. Ajattelin, että no siinähän tipahdit. Pressitilaisuudessa itse kirjailija vaikutti niin symppikseltä, että siirsin teoksen kierrätyspinosta lukupinoon. Ajattelin, että no miksei jotain kevyttä ja snadisti yliluonnollista dekkarimeininkiä vähän suljetun huoneen mysteerin tyyliin.

Katariina Souri: Valkoinen varjoValkoinen varjo on young adult -dekkari aikuisen naisen ikään ehtineille. Se miksaa paranormaalia romanssia ja kauhua agathachristiemäiseen dekkariin. Tämä olisi tosi jees, jolleivät kerrontatyyli ja kirjailijan ääni kaartelisi epämääräisesti annipolvamaisilla metsäpoluilla. Niinpä teos jää kaiken kaikkiaan mahdollisuuksiaan vaatimattomammaksi. Selitän.

Valkoinen varjo marssittaa framille laajan hahmokaartin. Näistä kaksi paljastuu päähenkilöiksi heti alussa, kaksi on isomman juonen keskushahmoja, kaksi sivujuonen keskushahmoja ja loput ovat paperinmakuisia statisteja, jotka olisi joko pitänyt heivata teoksesta ensimmäisellä editointikerralla tai kehitellä pidemmälle. Suljetun huoneen mysteeri ei salli paikalle täysiä sivuhahmoja, joista lukija ei tiedä mitään, koska on välittömästi selvää, että he eivät kuulu juoneen mukaan.

Valkoinen varjo ei osaa päättää, mitä se on. Sourin kertojanlahjat ovat teoksen perusteella selvästi enemmän ajan ilmiöiden suhteen relevantin psykologisen ja sosiologisen pohdinnan kuin juonenkuljetuksen puolella, enemmän mystisen kuin dekkarin puolella. Teoksessa yritetään vähän kaikkea, mikä tarkoittaa, että parhaat puolet jäävät heikkojen varjoon. Mystisen kokemuksen pohdinnat ovat mielenkiintoisia, mutta jäävät etenkin kirjan loppupuolella hätäisiksi ja latteiksi, koska juonta on 200. sivun jälkeen vietävä eteenpäin, että kirjan saa loppuun.

Lisäksi teoksessa on runsaasti kirjoitusvirheitä, ja esimerkiksi yhden päähenkilön nimi kirjoitettu väärin olennaisessa kohdassa. Ei pitäisi olla. Kaikista teoksen vioista huolimatta nimittäin näkee, että mikäli editointi- ja kustannustoimitus olisi tehty huolella, tässä olisi käsillä teos, joka käsittelee mystisen kokemuksen kaipuuta maailman selittämisessä ja ymmärtämisessä nykyaikanakin. Se olisi itse asiassa raikas tuulahdus psykologisoivan inhorealistisen nykydekkarin joukkoon.

Hatuttaa tämä tämmöinen mahdollisuuksien hukkaaminen.

Katariina Souri: Valkoinen varjo (Musta mandala 1)
Kansi: Mika Tuominen
Tammi 2015
347 s.

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)

Gillian Philip: Tulimieli (Alligaattori 2014)

Gillian Philipin Kapinaenkelit – fantasiasarjan ensimmäinen osa Tulimieli tuo sidhet jälleen fantasiakirjallisuuden kartalle. Sidhet ovat skottilaisesta ja irlantilaisesta tarustosta kotoisin olevia taruolentoja, jotka ovat tavallaan keijuja. Vähän samalla tavalla keijuja kuin sudet ovat tavallaan koiria ja leijonat kissoja.

Mukavasti rullaava tarina pyrkii jonnekin vaihtoehtohistorian ja korkeafantasian välimaastoon: keijut ovat eräänlaisia supersankareita kyvyiltään mutta inhimillisiä tunnoiltaan ja miekka on huomattavasti tärkeämpi hengissäselviytymisen tae kuin magia. Henkilökohtaisesti pidän sidheistäni vähemmän vesitettyinä, mutta tämä perustavanlaatuinen näkemysero kirjailijan kanssa ei laisinkaan estänyt nautiskelemasta teoksesta. Keijuista ei liian usein kirjoiteta.

Tulimieli marssittaa Sethin, aikuistumassa olevan sidhe-nuorukaisen keijumaailman valtataistelujen keskiöön – ja heittää niistä ulos, Hunnun läpi ihmisten maailmaan selviytymään yhdessä velipuolensa kanssa. Niinpä hän joutuu yhtäkkiä aikuistumaan ja toimimaan kahdessa maailmassa, joissa pelataan eri säännöillä. 1600-luvun Skotlanti on aivan yhtä julma, ellei julmempikin elämännäyttämö kuin Kate NicNivenin luolahovi. Kuinka siitä selviää hengissä laiminlyöty undulaatti?

Teos alkaa dramaattisesti tarinan keskeltä, mikä imaisee lukijan mukaansa. Sidhemytologiaa tuntemattomalle kirjaan heittäytyminen voi olla hieman hankalaa, mutta kirjailija tarjoaa tarpeellisia selityksiä mukavasti siellä täällä näyttämisen ohessa. Wikipedian artikkeli voi toimia hyvänä alkuna, mikäli haluaa kartalle jo kirjaa aloitellessaan. Itse viehätyin ympäristön ja sidhemaailman kuvailusta melkein enemmän kuin Sethin tarinasta, vaikka ne eivät aina myötäilleet omia mielikuviani Hunnun takana olevasta keijumaailmasta.

Kaiken kaikkiaan Tulimieli on varsin mielenkiintoinen avaus ja laadukas käännös tänä vuonna aloittaneelta Alligaattori Kustannukselta. Teos sopii niin teini-ikäisten kuin aikuisempienkin fantasiakirjallisuuden ystävien käsiin.

***

Gillian Philip: Tulimieli (Kapinaenkelit 1)
Suom. Jussi Hirvi engl. alkup. Firebrand
Alligaattori, 2014
320 s.

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri

Jenny Kangasvuo: Sudenveri (Teos 2012)

Jenny Kangasvuon suomikummaromaani Sudenveri pohtii ulkopuolisuutta ja yksinäisyyttä marginaaliin joutuneiden kautta. Kirjailija hahmottaa teemojaan spekulatiivisesta fiktiosta tuttujen ihmissusien avulla, ja luo monitasoisuutta sekä sukuromaanimaisella tarinankehittelyllä että luomalla ihmissusille uskottavaa muodonmuuttajien mythosta ja genetiikkaa, jotka poikkeavat viihdekirjallisuuden tutummista poluista. Taitava tarinankerronta kärsii jonkin verran tarpeettomasta selittelystä silloin kun näyttäminen olisi riittänyt.

Sudenveri on näkökulmaromaani, jossa kertojahenkilöinä toimivat vahvat naiset: yksinäinen susi Varga, laumasielu Marraskuu ja oman laumansa johtaja Martta. Lauman yhtenäisyys on syrjäkylän sivusyrjällä laumansa reviirillä elävälle Martalle kaikki kaikessa. Varga on osoittanut elävänsä ihan onnistuneesti yksin kaupungissa ihmisen vaatteissa. Nykypäivässä tarina kuitenkin kietoutuu kietoutuu Rasmuksen, laumastaan karanneen suden ja ihmisen välimuodossa elävän teinipojan, ympärille. Kun Rasmus saapuu Martan mökiltä Vargan kerrostaloasunnolle, Vargan ja Martan täytyy molempien kohdata menneisyytensä ja asemansa ihmissusina ihmisten ja susien maailmassa.

Sudenveren erittäin mielenkiintoinen sukutrauman kuljetus käy läpi suomalaisten suhdetta susiin 1800-luvulta lähtien. Historiallinen aines on vahvaa, nykytilannetta ei kommentoida lainkaan. Spekulatiivinen ihmissusien elämänmuodon käsittely hipoo nerokasta, vaikka välillä sortuu liikaan selittelyyn: monien selittelyiden sijaan olisi varmaankin ollut mahdollista näyttää, miten sudet ja ihmissudet toimivat. Kangasvuon ihmissudet eivät ole perinteisiä täysikuulla susiksi muuttuvia ihmisiä, jotka jakavat kirousta pureman kautta. Niiden mielenkiintoisin piirre on yksilöllisyys ja Mendelin sääntöjä mukailevat perintötekijät, joiden vaikutuksesta ihmissusien, susien ja ihmisten jälkeläiset voivat edustaa mitä tahansa lajia tai olla jotain siltä väliltä. Niinpä myös marginaaliryhmässä on hyljeksitty marginaali, jonka problematisointi luo romaaniin mielenkiintoisen perusjännitteen.

Kangasvuo käsittelee tätä jännitettä ja teemojaan monipuolisesti ja empaattisesti. Spekulatiivinen fiktio tarjoaa Sudenveressä mahdollisuuden tarkkailla ihan tavallisista ihmisyhteisöistä tuttuja ongelmia. Kirjailija tuntuukin pohtivan, missä määrin yksinäisyys ja yhteyden puute on yhteisön yksilön niskaan sälyttämä kohtalo ja missä määrin yksilö voi omaan tilanteeseensa vaikuttaa? Missä määrin sosiaalisesti periytyvät vaatimukset ja käsitykset vaikuttavat yksinäisyyteen ja hyljeksittyyteen?

***

Jenny Kangasvuo: Sudenveri
Kansi: Ville Tiihonen
Teos 2012
288 s.

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Eowyn Ivey: Lumilapsi (Bazar 2013)

Eowyn Iveyn Lumilapsi on suruisensuloinen, katarttinen kertomus menetyksestä – ja sukelluksesta pinnalle menetyksen jälkeen. Ivey onnistui nostattamaan kyyneleet silmiini toisella (2.!) sivulla – mitä ei todellakaan ole tapahtunut ikinä aiemmin*. Eikä kyynelehtiminen suinkaan päättynyt tähän, joskin ilon ja onnen kyyneleitäkin joukkoon mahtui.

Lumilapsi on aikuisten faabeli, yhtä lailla vanhoista kansansaduista ja antiikin taruista kuin Jack Londoniltakin lainaava romaani. Se kaiuttaa myös juuri menehtyneen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyden maagista realismia – tosin nykyaikaistettuna uuskummana. Lumilapsessa ihmeen tuntu hohkaa niin tavanomaisen kuin tavattoman läpi kuin talvinen sumu.

Vanhemmalla iälläni käsitän, että elämä itse on monesti satumaisempi ja kauhistuttavampi kuin tarinat, joihin me lapsina uskoimme. Ehkei siitä ole mitään haittaa, jos löytää puiden lomasta jotain taianomaista. (s. 273)

Mabel ja Jack ovat lähteneet asuttamaan Alaskaa aloittaakseen uuden elämän – jättääkseen taakseen elämää suuremman surun, jota on haudottu pitkään ja hartaasti, kukin omassa yksinäisyydessään. Alaskan karun uudisraivaajaelämän on tarkoitus yhdistää jo keski-ikää käyvä aviopari, mutta yksinäisyydessä laastitut murtuneet sydämet eivät löydä yhteistä tahtia ennen kuin mukaan liittyy kolmas. Mistä tulee Lumilapsi, minne hän menee? Tuleeko hän takaisin?

Ivey kertoo suuria, ymmärryksen tuolla puolen tapahtuvia asioita koskettavasti yksittäisten, pienten ihmiskohtaloiden kautta. Luontokuvauksen ja -suhteen naturalismi ankkuroi tarinan vahvasti tunnettuun todellisuuteen talvisten yksityiskohtien kautta, jotka ovat suomalaisten lukijoiden helposti hahmotettavissa omien kokemusten kautta. Lumilapsen sadunomaisuus on mukavasti moniselitteistä, mutta selittämätöntä – sen voi ymmärtää haluamallaan tavalla.

Suomentaja Marja Helasen koruttoman kaunis käännös antaa tarinan loistaa ja soljua oman tuulensa mukaan. Niinpä se onkin ansaitusti vuoden 2014 Tähtifantasia-palkintoehdokkaana.

Ihmeitä ei tarvinnut ymmärtää, jotta niihin voi uskoa. Mabel olikin alkanut uumoilla päinvastaista. Jotta voi uskoa, ehkä piti lakata etsimästä selityksiä ja sen sijaan pidellä käsissään jotain pienen pientä niin kauan kuin kykeni, ennen kuin se valui sormien läpi kuin vesi. (s. 223)

Elämän ihme laittaa ihmiset polvilleen. Myös lukijan.

 ***

* Kyllä olisi pitänyt ottaa kyynelehtivä lukija junassa -selfie, kun oli kerrankin tilaisuus.

***

Lumilapsi on luettu myös Saran, Katjan, Leena Lumin, Katrin, Arjan, Jennin, Lauran, Raijan, Elegian, Varjelumin, Main, Sannan, Susan, Maijan, Jonnan, Marian, Sonjan, Marian, Lillin, Morren ja Joanan blogeissa.

Eowyn Ivey: Lumilapsi
Suom. Marja Helanen engl. alkup. The Snow Child
Kansi: Alessandro Gottardo / Susanna Appel
Bazar Kustannus 2013
415 s.

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Gummerus 2013)

Nymfit on paranormaalin romantiikan kotimainen viihdetuote, joka hyökkää  nuorten aikuisten segmenttiin sekä audiovisuaalisella että tekstuaalisella rintamalla. Kirjallinen rintama tarjoaa positiivisiakin yllätyksiä: idea nymfeistä ja satyyreista on tuore, tv-sarjamainen kerronta toimii toimintakohtauksissa. Kaiken kaikkiaan teoksessa kuitenkin hukataan antiikin Kreikasta napatun idean potentiaali tavanomaiseksi sukupuolirooliasetelmaksi, jota maustavat yliluonnolliset ilmiöt ja kliseiset kliseet. 

Sitten Didi tunsi kuun kajon ja raotti hieman silmiään. Hän näki ikkunasta, miten kalpea pallo lipui esiin pilvien takaa ja loi kuulasta valoa huoneeseen. Valo kutsui häntä, ja hän nousi täristen ylös. Hän veti kylpytakin naulasta ja kietoi sen päälleen tiukasti, mutta hänestä tuntui, ettei hänellä voisi enää koskaan olla lämmin. Hän astui hitaasti huoneeseensa ja tuijotti kuuta kuin se olisi voinut antaa jonkin neuvon. Sitä ei kuulunut. (s. 18)

Didi on ihan tavallinen 17-vuotias suomalainen lukiolainen. Kesken ekan kerran käy kuitenkin ilmi, ettei olekaan, sillä pienen kuoleman sijaan poikaystävä kuolee ihan oikeasti. Didillä ei kuitenkaan ole paljonkaan aikaa järkyttyä tapahtumasta, sillä hän joutuu toisiinsa linkittyneiden myyttisten olentojen kansainvälisten salaliittojen riepottelemaksi. Onko Didi tosiaan uudestisyntynyt legenda? Ja jos on, onko hänellä jotain sanottavaa omasta kohtalostaan?

Nymfit -teoksen yliluonnolliset olennot ovat antiikin Kreikan tarustosta vesitettyjä inhimillisiä olentoja, joilla on erikoiskykyjä ja luonnollisesti myös tavanomaista elämää haittaavia ominaisuuksia. Kykyjen ja haittojen ristipaineissa eläminen tulee yllätyksenä Didille, joka herää nymfiyteensä yllättäen ja pyytämättä. Lähestulkoon kaikista tyttökirjoista tuttu kasvukertomus on kiteytetty tässä teoksessa annipolvamaiseen tyyliin muotoiltuun päähenkilöön.

Henkilökohtaisesti harmittelen, että tässä teoksessa on tyydytty paranormaalin romanssin lajityypillisten piirteiden toisintamiseen ja hukattu hyvä mahdollisuus kuvata inhimilliselle vieraan ja vierauden kokemusta. Toisaalta myöskään teoslajin (romanssi) kaikkia piirteitä ei ole hyödynnetty. Erotiikan kirjoittaminen on tunnetusti vaikeaa, ja Nymfeissä legendaarisiin nymfeihin ja satyyreihin liittyvä eroottisuus on arkipäiväistetty tirkistelyiksi ja panoiksi. Taantumuksellisinta on, että teoksen naiset näyttävät olevan seksuaalisuutensa suhteen täysin hormoniensa ja mieshahmojen armoilla, vaikka pyrkimystä vapauteen on ollut jo huomattavan pitkään.

Nymfien juoni kulkee jouhevasti, mikäli lukija ei ota huomioon loogisia aukkoja, loogisia lapsuksia, paikallisen yliopisto- tai poliisitoiminnan kuvauksen alkeellisia virheitä tai muita klaffivirheitä. Joko tv-sarjapohjasta tai mahdollisesti kahdesta kirjailijasta johtuen myös kirjan tyyli heittelee, vaikka aiemmin lukemani perusteella ainakin Sari Luhtanen osaa itsenäisestikin.

   – Minä olen huonoa seuraa. Aiheutan ongelmia kaikille, Didi sanoi jättäen kertomatta, että oli suorastaan tappavan huonoa seuraa. (s. 157)

Kaiken kaikkiaan teos jää lerpattamaan siihen ikävään kohtaan hyvän ja campin välissä, jossa hengaavat myös muut lukijakuntansa aliarvioivat heikot viihdetuotteet. Sarjan seuraava osio tulisi joko vetää kunnolla kalkkunaksi tai kustannustoimittaa hyvälaatuiseksi nuorten aikuisten romaaniksi.

***

Sari Luhtanen & Miikko Oikkonen: Nymfit (Montpellierin legenda #1)
Kansi: ?
Gummerus 2013
381 s.

 

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta (Kuoriaiskirjat 2013)

Scifipiireistä tutun Shimo Suntilan esikoisteoksessa Sata kummaa kertomusta on todellakin sata spefisti oivaltavaa sadan sanan mininovellia eli raapaletta. Novellin lukaisee sekunneissa, mutta vaikutusaika on useimmiten lukuaikaa pidempi, mikä kertoo kirjoittajan onnistuneen ujuttamaan hyvin pieniin tarinoihin hyvinkin suuria ajatuksia. Onnellisesti ne kuitenkin purkautuvat useimmiten yhtäkkisessä oivalluksessa, 1600-lukulaisen metafyysisen runouden parhaimmiston tapaan.*

Sataan kummaan kertomukseen mahtuu paljon kaikenlaista. Useimmiten humoristisilla tarinoilla on kuitenkin yhteisiäkin teemoja ja tarinat ovat useimmiten hahmolähtöisiä. Suntila pohtii usein spekulatiivisen fiktion stereotyypillisen hahmokuvaston ongelmia epätavanomaisista, arkisista suunnista: millaista on olla klooni, universumin prinssi, telekineettisesti taitavien lasten isä. Toisaalta Suntilaa ihastuttavat sanaleikit, jotka räjäyttävät potin näin lyhyessä ilmaisumuodossa. Ja kolmatta yhteyttä haetaan harkitusta toistosta, jonka avulla teokseen saadaan miellyttävää, yllättävääkin, kertomuksellisuutta, toteutuipa tämä kertomuksellisuus perättäisissä tai ympäri teosta hajautetuissa raapaleissa.

Sain Shimolta ja Kuoriaiskirjoilta luvan läjäyttää tähän lempparini. Seuraa Shimo Suntilan “Oman elämänsä antisankari”, olkaa niin ystävällisiä.

Nuorempana leikittiin kavereiden kanssa tulitikuilla ja autiotalohan siinä paloi. Kahden vuoden kohkaamisen jälkeen sain sovittua treffit ensi-ihastukseni kanssa. Join liikaa pohjia ja leffassa oksensin popcornipussiin. Reaalin nukuin pommiin ja jäi koko valkolakki lopulta saamatta. Sitten ihmissusi puri minua. Oli toisaalta helpotus paeta ihmiselämääni, mutta jouduin huomaamaan, ettei ihmissusiklaanin jäsenenä ollut yhtään sen helpompaa. Tänään joudun jälleen neuvoston nuhdeltavaksi.
“Sinun oli määrä purra ihmistä ja tehdä hänestä ihmissusi. Kun siitä ei tullut mitään, sait luvan purra mitä tahansa eläintä. Minkä eläimen kimppuun kävit?”                            “Suden”, uikutan.                                                                                                             “Ja mikä siitä tulee täydenkuun aikaan?”                                                                   “Susisusi?” Heilutan häntääni varovasti.                                                                              Koko lauma ulvoo naurusta.                                                                                             Taas hävettää. (s. 46)

Kyllä me mieheni kanssa huutonauroimme vedet silmissä tälle kertomukselle edellisiltana niin, että lapset heräsivät ja jouduimme nukutuspuuhiin erittäin typerästi virnistellen ja henkeä haukkoen. “Oman elämänsä antisankari” edustaa oivaltavaa, humoristista spefiä parhaimmillaan – eikä Suntila ole heikoimmillaankaan tylsä, lattea tai epämielenkiintoinen.

Testatkaa vaikka itse. Sata kummaa kertomusta saa ladata sähkökirjana Aavetaajuuden nettikirjakaupasta ilmaiseksi 15.12. saakka. Hyvää matkaa!

***

* John Donne, minä tarkoitan nyt sinua. John Donnen teoksia esillä Luminariumissa.

***

Shimo Suntila: Sata kummaa kertomusta
Kansi: Arren Zherbin
Kuoriaiskirjat 2013
112 s.

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa (Atena 2013

Sateinen marraskuu toimi täydellisenä lukuympäristönä Pasi Ilmari Jääskeläisen lovecraftiaaniselle uuskummajännärille* Sielut kulkevat sateessa. Voisiko ihmisjärjellä edes ymmärtää, mikäli tuonpuoleinen koskettaisi tämänpuoleista, vai olemmeko mielikuvituksemme rajojen vankeja?

Romaanin keskiössä pyörteilevät kysymykset uskosta ja tuonpuoleisesta, jotka heijastuvat paitsi henkilöhahmojen sielunelämissä, myös realisoituvat maan päälle tuonpuoleisen, mahdollisesti jumalallisen tai helvetillisen tihkuessa tälle puolelle, ihmisten keskelle. Jääskeläinen ottaa luojajumalakysymyksen esille post-modernia korkeakirjallisuutta kaiuttaen myös metatasolla. Vaikka uskontoon ja uskoon liittyvät kysymykset ovat tässä kirjassa erittäin framilla, luin tämän kirjan toisesta tyrkyllä olleesta, fiktion olemukseen liittyvästä näkökulmasta.**

Sairaus tuhosi aivojen hermojärjestelmää ja verenkiertoa sieltä täältä miltei huomaamattomasti, mutta niin laaja-alaisesti ja peruuttamattomasti, että lopulta – ei kovinkaan pitkän ajan kuluttua – aivot väistämättä menisivät oikosulkuun ja sammuttaisivat itsensä ja samalla kaikki elintoiminnot. Siihen saakka Maurin Chawaf-Daudet-Houellebecq oireilisi vain vähän. (s. 36)***

Mauri on Martan 8-vuotias, kuolemansairas poika. Martta on puolestaan F-Remidium -nimisen maailmanlaajuisen yksityisen hoivayrityksen johtoportaassa Helsingin toimipisteessä. Hoivayrityksen hoitofilosofiaan kuuluu niin ruumiin kuin sielun eheyttäminen, jota varten asiakkaita ja työntekijöitä käytetään Persinger-koneessa sieluaan kehittämässä. Martta palkkaa firmaan juuri eronneen ystävänsä ja Maurin kummitädin Juditin, joka muuttaa maalta Helsinkiin. Judit saakin lähes välittömästi luottotehtävän, toimia maailmanlaajuisen ateistien järjestön nokkamiehen Leon hoitajana – ja samalla tämän F-Remidiumin vastustajan vakoojana. Kaikki ei kuitenkaan ole ihan sitä, miltä näyttää ja niinpä Judit tempautuu raamatullisen kaimansa tavoin mukaan salaliittojen ja uhkien pyörteisiin uskon ja epäuskon kaksoisagenttina.

Samalla kun ajan Juditia koettelemuksiin, huomaan iloitsevani hänen puolestaan. Koska kuitenkin olen se mikä olen ja teen mitä teen, etsin samalla parasta tapaa kääntää tämä onni onnettomuudeksi. Tragedian lait kun määräävät, että onnellisten käänteiden on osoittauduttava vain entistä suuremman onnettomuuden alkusoitoksi. (s. 218)

Sielut kulkevat sateessa tulvehtii viittauksia H. P. Lovecraftiin, jonka pojanpojaksi toinen päähenkilöistä mainitaan, mutta myös tunnettuihin teoksiin Raamatusta Sieppariin, Pamelasta varhaiseen kauhukirjallisuuteen ja antiikin myytteihin. Viittauksia tasapainottavat analyyttiset sivuhuomautukset, joiden kaikkitietävä kertoja kuvaa henkilöhahmojen sisäistä elämää ja tarinan etenemistä. Tämä viittaavan ja analysoivan yhdistelmä rikkoo tarinallista eheyttä herättämällä lukijan kerran toisensa jälkeen tarinamaailmasta – tositarkoituksella.

Jääskeläisen romaani rinnastaakin fiktion aiheuttaman epäuskon voittamisen ja uskonnon aiheuttaman epäuskon voittamisen toisiinsa: miksi fiktiota lukiessaan uskoo hetken sellaisten asioiden, ihmisten ja ympäristöjen olemassaoloon, joita ei oikeasti ole olemassa? Ja onko tämä usko sukua uskonnolliselle uskolle? Millaisia sieluja mikään fiktio meistä muovaa? Miten tulkitsemme maailmaa, kun maailmankuvaamme ovat muokanneet niin monet tarinat, joiden takuuvarmasti tiedämme olevan valhetta, keksittyä?

Monitasoinen Sielut kulkevat sateessa tutkiskelee ovelasti elämän ja kirjallisuuden isoja kysymyksiä viihdekirjallisuuden muodossa. Emmekö me vuoda sanoja ja painomustetta, tuntuu Jääskeläinen parafraseeraavan.

***

 * Uuskummajännäri on suomennokseni termistä noir spéculatif. Joka on mahdollisesti itsekeksimäni ehkäpä ulkomaankielinen termi.

** Siitä toisesta näkökulmasta voi lukea esim. Tuomaksen, Marikan, Leena Lumin, Kirsimarian ja Amman kirjablogeista, Jussi K. ja Minna puolestaan kuvaavat fiktiollisuuden tiedostamisen kokemusta.

*** Tälle intertekstuaaliselle pläjäytykselle Vuoden Parhaan Kirjallisen Vitsin palkinto. Erityismaininta sopimattomuuden tunteesta, joka nousee siitä, ettei kuolevan lapsen kuolinsyylle oikeastaan sovi huutonauraa.

 ***

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
Kansi: Jussi Karjalainen
Atena 2013
550 s.

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde

Miina Supinen: Säde (WSOY 2013)

Miina Supisen toinen romaani Säde on päällepäin hauska stoori lähestulkoon aikuistuneen blondiinin ihqudaakolmiodraamasta, jonka pinnan alla muhii yllättäen miellyttävän vivahteikas pohdinta ihmissuhteista ja muista elämän ja kuolemantärkeistä asioista. Säde näyttää kirjailijan kypsyneen etenkin kirjallisesti: rönsyt juurtuvat syvemmälle teemastoon pinnallisen heittoleviämisen sijaan*. Huumori on ilahduttavasti edelleen eleetöntä ja tosiasioihin nojaavaa, sitä parasta sorttia, joka kasvaa pienistä sattumista ja silmäpuolista paheista.

Victor <3 Säde <3 Antti <3 zombit

Säteellä oli erityinen kyky tuottaa kaaosta ympärilleen. Näytti siltä kuin huoneessa olisi räjähtänyt pieni käsikranaatti. (s. 93)

Säde on kirja parikymppisestä, 153 cm pituisesta suomalaisesta tytöstä, jolle on annettu elämäntehtäväksi levittää iloa ja valoa ympärilleen. Säteen valosta nautiskelevat niin komea Asperger-oireileva suomalainen pelisuunnittelija-avomies kuin keski-ikäinen brittiläinen  pelimiesarkeologimiesystävä. Miesystävä löytyy Thessalonikin kaivauksilta Säteen ollessa vaihto-opiskelemassa. Rahakriisin yllättäessä suomalainen kulttijohtajar Voula palkkaa antisankariarkeologin laittomille kaivauksilleen Suomeen – ja Säteen ikäänkuin oheistuotteena.

Säteen näkeminen piristi minua. Se olikin tarpeen, koska Suomi oli arkeologille suunnilleen yhtä kiinnostava kaivauskohde kuin kissanhiekkalaatikko. (s. 28)

Säteen tarinaa kertoo kuitenkin erittäin kuollut arkeologi. “Silloin kun vielä elin”, aloittaa koko kirja.** Ja jatkaa: “Olin minä kyllä karmea runkkari. Ei siitä mihinkään pääse. Siihen nähden minulle kävi monessa mielessä hyvinkin.” Koko romaani elää Säteen kohtaamien ulkopuolisten arvioiden ja oman sisäisen elonsa jännitteissä, jotka satunnaisesti kohtaavat.

Poltto- vai leikkauspiste?

“Mitä sinä muka vaikeuksista ja kärsimyksistä tiedät? Koko maailma hymyilee sinun tapaisillesi ihmisille. Tuollainen kaunis–”                                                                              “Ei hymyile.” (s. 158)

Säde näyttäytyy teoksena, jossa valotetaan söppelin pinnan ja sisäisten syvyyksien leikkauskohtia Säteen polttopisteessä. Säteen hahmo on tiiviste nättien tyttöjen kokemista katseista, vaatimuksista ja selviytymiskeinoista. Kolmiodraama Säteen ja Säteen miesten välillä on eräänlainen ihmissuhdeteoria: mitä me toisistamme etsimme, mitä me toisistamme tarvitsemme ja mitä voi toisilta vaatia?

Tämän inhimillisen kuvan lävistävät niin kuoleman kuin uskon teemat humoristisine ja koskettavine läikähdyksineen. Voulan kultissa palvotaan suomalaisia muinaisjumalia. Tai jotain sinne päin. Mystiset kokemukset horjuttavat tieteelliseen ja ateistiseen maailmankuvaan kasvanutta Sädettä; toisaalta mystiikkakin voi olla vai aivokemian syrjähyppyjä. Mitä on kuoleman jälkeen? Mitä on kuolema? Mihin voi uskoa?

Kunnon kansalainen seurasi viitekorkoa ja myi ja osti vasta sitten asunnon. Tuhat vuotta sitten oli ollut samalla lailla tärkeää juoda sahtia ja nussia omaa ja naapurin isäntää ja vasta sitten kylvää pelto. Tärkeää ja asiallista toimintaa, joka yleensä esti yhteisön tappiot ja henkilökohtaiset tragediat. (s. 247)

Kypsyneempi Supinen löytyy Tove Janssonin, Helen Fieldingin ja Jeanette Wintersonin keskinormaalien leikkauspisteestä. Hän esittää suuret kysymyksensä lämminhenkisesti, huumorilla ryyditettynä, avoimesti, feminististä tulokulmaa siekailematta.

Summa summarum: suuret kysymykset, kepeä ote, kertoo nuoresta naisesta, sis. myös seksiä. Tuomittaneen yleisesti viihdekirjaksi, vaikka kirjan suurin ansio pintanokkeluuden alla on juurikin salaviisaus.

***

* Ei sillä, että pinnallisessa heittoleviämisessä olisi mitään erityistä vikaa, mutta teemojen syventyminen heitoista laajemmiksi pinnanalaisiksi merkitysrihmastoiksi on erityisen hienoa.

** Alkulause nousi välittömästi parhaiden alkulauseiden galleriaani, mutta en halua tässä esittää sitä kokonaisuudessaan, etten vain spoilaa mitään.

***

Miina Supinen: Säde
Kansi: Elina Warsta
WSOY 2013
328 s.