Tag Archives: yliluonnollista

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen oli meikäläiselle täysin tuntematon suuruus, kunnes yhtäkkiä nimeä alkoi esiintyä kirjablogeissa. Jos niinkin erilaiset bloggaajat kuin Stazzy, Kirsi, Annika K, Zephyr, Katja, Satu, Salla, Linnea, Kuutar ja Susa hehkuttavat kirjan yletöntä parhautta, niin kirjahan ei voi olla läpeensä huono?

Myöhemmin hän huomasi, että yhden totuuden alta löytyi aina toinen, ja niin edelleen. (s. 26)

Vai voiko? Ja jos on, voidaanko tästä päätellä Atena kustantamon onnistuneen kaappaamaan talliinsa lähemmäs 10% suomalaisista kirjabloggaajista salaisten skumppavoimiensa avulla? Joita nähdäkseni vain Amma on pystynyt jossain määrin vastustamaan…

Ihan ensiksi haluaisin pahoitella sitä, että Atena ei ole tarjoillut minulle skumppaa. Vakava virhe.

Minä tunnen sinun kirjasi paremmin kuin sinä itse. (s. 69)

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta (Atena 2010)

Ihan kuivin suin joudun heti ensi kosketuksesta kallistumaan kirjabloggaajien enemmistön puolelle tässä PIJ-asiassa. Lumikko ja yhdeksän muuta on monitasoinen suomikumma, joka leikittelee kirjailijuudella ja kirjallisuudella tarjoillen mielenkiintoisen hahmokavalkadin, ennennäkemättömiä omituisuuksia, akateemisesti sketseilevän dekkarijuonen ja runsain mitoin kirjallisia alluusioita. Lievästä korkeakulttuurisesta vivusta huolimatta Jääskeläisen kerronta on nasevaa ja reipasta, tarina huomioiden ja ideoiden runsaudensarvi. Romaanin keskiössä on kysymys: mistä kirjallisuus syntyy (ja mihin se menee), mutta tähän ei tarvitse kiinnittää mitään huomiota tarinasta nauttiakseen.

Lumikolla ja yhdeksällä muulla on oikeastaan kaksi alkua. Ensimmäisessä kirjallisuudenopiskelija ja äidinkielen sijaisopettaja Ella Amanda Milana palaa kotipitäjäänsä ja tulee valituksi kansainvälisesti tunnetuimman suomalaisen kirjailijan, lastenkirjailijatar Laura Lumikon kolmekymmentä vuotta sitten perustaman Jäniksenselkäisen kirjallisuuden seuran kymmenenneksi ja viimeiseksi jäseneksi. Toisessa kirjailijatar Laura Lumikko tekee Remediokset lumisateeseen.

Kirjallisuudenopiskelijana Ella Milana alkaa tutkia Lumikon ja Jäniksenselkäisen kirjaillisuuden seuran toistaiseksi kirjoittamatonta historiaa, mutta Seuran jäsenenä hän tulee temmatuksi mukaan jäsenten välisiin peleihin, ristiriitoihin ja salaisuuksiin. Tutkijapositiossa Ellaa uhkaa natiiviksi kääntyminen, jäsenpositiossa avautuu puolestaan mysteeri toisensa jälkeen. Minne Lumikko katosi, mitä tapahtui Seuran ensimmäiselle kymmenennelle jäsenelle ja ylipäänsä, mitä ihmettä Jäniksenselällä tapahtuu?

Usein salapoliisiromaanien lukemisessa hauskinta on hämmästellä kirjailijan taitoa luoda täysin yllättäviä käänteitä. Maagisessa realismissa näitä käänteitä tulee usein useita – jopa joka luvussa – eivätkä ne suinkaan jää uskottavan rajoille, vaan loikkivat iloisesti mielikuvituksen tuolle puolen. Jääskeläinen ei suinkaan ole poikkeus tästä perinteestä. Yllätysten runsaudenpulasta huolimatta kirjailija onnistuu pitämään langat käsissään.

Samalla kirjailija kommentoi kirjailijuutta ja kirjallisuutta. Lumikko ja yhdeksän muuta tanssaa jättiläisten olkapäillä niin konkreettisesti kuin viittausten kautta. Jääskeläinen ei kaikesta päätellen kuitenkaan usko tekokultturelliin vaikeaselkoisuuteen, jolla niin usein peitellään ihan tavallisia ajatuksia, vaan teksti on keveää. Viittauksiakin on niin kirjan sisältöön piilotettuna kuin avoimesti esillä. Kuitenkin

Ihmisten ei pitäisi puhua liikaa, Ella ymmärsi. Kirjoittamalla rakennettiin kokonaisia maailmoja, mutta liiallinen puhuminen johti hajoamiseen. (s. 136)

***

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta
Kansi: Susanna Raunio
Atena 2013
322 s.

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä

Justina Robson: Aitoa peliä (Jalava 2013)

Justina Robsonin Aitoa peliä esittelee vauhdikkaan sf-cocktailin, jossa reipasotteinen kyborgivakoojasankaritar toimii haltiarokkarin henkivartijana niin tässä kuin Alfheimin haltiavaltakunnassakin. Lähitulevaisuuteen sijoittuva romanttissävytteinen toimintajännäri sekoittaa scifin ja fantasian traditioita hieman Zelaznyn multimodaalisuutta kaiuttaen. Kerronta on nopeaa ja juoni pitää otteessaan alusta loppuun. Upeinta romaanissa on kuitenkin toimintasankaritar, sekä identiteettikysymyksiin liittyvä tematiikka, jota käsitellään johdonmukaisesti läpi koko tarinan henkilöhahmoista ja tarinansisäisistä konflikteista kumpuavissa tilanteissa.

Ok, minä olen vielä nuori nainen, vaikkei olekaan omia käsiä eikä jalkoja, enkä inhoa itseäni sen enempää kuin Glory Beachin tytöt, jotka laihduttavat, napsivat tabuja ja menevät leikkaukseen näyttääkseen keijuilta ja tähtösiltä ja päästäkseen porniksiin. (s. 87)

Aitoa peliä on Kvanttipainovoima -sarjan ensimmäinen osa. Päähenkilö on erikoisagentti Lila Black, Alfheimissa vakoilutehtävissä palasiksi laitettu ja Otopiassa (ent. maa) nanoteknologialla kokoon kursittu kokeellinen kyborgi, joka ei ole ihan vielä sinut menneisyyden, tulevaisuutensa tai kehonsa kanssa. Lila saa tehtäväkseen vahtia suojella haltiarokkari Zalia. Pian selviää, että kyseessä ei ole a) ihan tavallinen haltia, b) ihan tavallinen suojelu tai c) ihan tavallinen rock-bändikeikka, sillä tehtävä saa Lilan sotkeutumaan paitsi toisten todellisuuksien sisä- ja ulkopolitiikkaan, myös erilaisiin tunteiden, tekojen, seurausten ja välienselvittelyjen verkkoon.

Kyseessä ei myöskään ole ihan tavallinen sf-rämistely, sf-ooppera, tai edes sf-saippuaooppera. Tässäkin suhteessa Robson kokkaa hyvän fuusion omilla ehdoillaan. Naispäähenkilön siivin päästään tutustumaan vänkään, vuoden 2015 katastrofissa muokkautuneeseen uudenmalliseen maailmankaikkeuteen moniaine todellisuuksineen. Elementaalien asuttama Zoomenon, haltioiden Alfheim, demonien Demonia, kuolemanjälkeisen elämän Thanatopia ja entinen maa, Otopia, elelevät nyt yhteydessä toisiinsa epävarmojen suhteiden ja maailmankuvan vallitessa.

Robsonin tieteiskirjoittajan tausta näkyy siinä, ettei hän malta olla aloittamatta yksityiskohtaisella maailmankuvauksella. Onneksi tämä irrallinen maailmakuvaus on lyhyt, eikä siinä selitetä fysikaalisia tai teknologisia yksityiskohtia. Lisäksi se leijuu tyylillisesti ja sisällöllisesti irrallaan muusta romaanista. Muualla Robson on saanut vastaavan kuvauksen livautettua mukavasti tarinan sisään, eivätkä päähenkilötkään näe kokonaiskuvasta kuin osasia.

Päähenkilö Lila ole pelkkä naispuolinen Robocop -kopio, vaan jo lähtökohtaisesti tunteva, muistava, inhimillinen ihminen, jonka suhde teknologisesti muokattuun vartaloonsa vaihtelee hyväksyvän ja häpeilevän välillä. Ennen kaikkea hän on naishahmo, joka läpäisee Bechdelin testin* heittämällä (kuten koko romaani). Sekä kirjailijan luoma monitahoinen maailma että syvät hahmot antavat hänelle monia mahdollisuuksia tutkiskella identiteetin ja muutoksen teemoja.

Aitoa peliä -romaanin juonikuviot kiteytyvät väistämättömän muutoksen ja muutosvastarinnan ympärille. Kun maailma ympärillä muuttuu peruuttamattomasti, osa inhimillisistä olennoista surffailee eturintamassa, osa pyrkii hyväksymään muutoksen ja osa vastustaa sitä kynsin ja hampain. Robson tutkiskelee romaanissa muutosta ja siihen liittyviä moraalisia kysymyksiä monipuolisesti. Suurin jännite osuu vastapuolten konfliktiin, ja pahikset löytyvät sankaritarta vastustavalta puolelta. Kirjailija osoittaa kuitenkin, ettei maailma ole mustavalkoinen, pohdiskelemalla hankalia ja tasapainottelemalla erilaisten sidosten ja painotusten välillä.

Suomennos on pääosin laadukas. Suomentaessa on kehitelty onnistuneesti uutta suomenkielistä terminologiaa, mutta englanninkielisen alkuperäistekstin jäljittely lausetasolla tuo kieleen ajoittain tönkköyttä. Suomentaja on nootittanut muutamat intertekstuaaliset viittaukset, mutta runsaat kirjallisuusviittaukset erityisesti fantasiakirjallisuuteen lukija saa keksaista itse.

Lilan nälkä oli käynyt sietämättömäksi heti kun hän oli haistanut ruoan tuoksun, ja he ahmivat sitä vaikka se olikin kuivattua ja heidän oli juotava paljon vettä. “Ei lembas-vitsejä, pyydän”, Dar sanoi heti kun hänen ei enää tarvinnut haukata lisää heti nielaistuaan. “Olen jo kuullut ne kaikki.” (s. 203)

Aitoa peliä on kekseliäs, useiden suosittujen kirjallisuuslajien hyviä konventioita yhdistelevä ja tunteisiin monin tavoin vetoava, kokonaisuudessaan erinomainen nuorten aikuisten romaani.

* Bechdelin testi  on sarjakuvapiirtäjä Alison Bechdelin luoma testi, jonka perusteella voi arvoida onko jossain viihdeteollisessa teoksessa naishahmoja, jotka esitetään varteenotettavina tai edes normaaleina ihmisinä. Testin kysymykset ovat:
1) Onko teoksessa vähintään kaksi naista, joilla on nimet?
2) Puhuvatko he toisilleen?
3) Puhuvatko he keskenään jostain muusta kuin miehistä?

***

Justina Robson: Aitoa peliä (Kvanttipainovoima 1)
Suom. Mika Renvall engl. alkup. Keeping it real. Quantum gravity 1
Ulkoasu: Samppa Ranta
Jalava 2013
411 s.

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi (Karisto 2013)

Terry Pratchettin 31. Kiekkomaailma-romaani Lyödään rahoiksi keskittyy jälleen rakastettavan veijarin Tahmee von Lipwigin edesottamuksiin. Ihana Tahmee on kadottanut uutuudenviehätyksensä Ankh-Morporkin postilaitoksen voimauttamiseen. Hätä on pian kuitenkin aivan erinäköinen, sillä lordi Vetinari järjestää sankarillemme TYKY-toimintaa uuden työkomennuksen avulla. Pratchett on edelleen hyvässä vedossa parodioidessaan tällä kertaa finanssimaailmaa. Mika Kivimäen suomennos vääntää jälleen kerran oikein makeat sketsit englanninkielisestä alkuperäisteoksesta.

Tähän oli tultu. [Tahmee] oli nyt vastuullinen esivallan edustaja, ja kansalaiset saattoivat rankaisematta paiskia hänen silmillee sellaisia sanoja kuin ‘perusarvot’. Kaikesta huolimatta Tahmee oli valmis uskomaan, että maailmassa oli ihmisiä, jotka saivat hiljaista tyydytystä tutkiessaan numerosarakkeita. Hän vain ei kuulunut heidän joukkoonsa. (s. 23)

Tahmee on Kapteeni Porkkanan ohella ehdottomasti Kiekkomaailman lempparihahmoni. Lyödään rahoiksi on tästä näkökulmasta katsottuna onnellisesti hahmovetoinen fantasiaromaani, joka tuo tematiikkansa tosimaailman nykyelämänmenosta Tahmeen ohjautuessa pankin ja rahapajan ohjaksiin. Tahmeeta ohjailee kulisseista lordi Vetinari, ja pankin ja palatsin lisäksi pistäydymme mm. Näkymättömällä yliopistolla nekromantian Post-mortem viestinnän laitoksella, ennen kuin käy ilmi kuinka syvissä vesissä Ankh-Morporkin raha-asioissa todella pulputetaan.

[J]oskus eteen tuli hetkiä, jolloin Dibblerin nakkisämpylä oli juuri sitä mitä sielu ja ruumis kaipasivat. Murheellista mutta totta. Kaikille tuli eteen sellaisia hetkiä. Elämä polki ihmisen niin matalaksi, että muutamien elintärkeiden sekuntien aikana omituisten rasvojen ja huolestuttavan koostumuksen potpuri oli hänen ainoa ystävänsä koko pahassa maailmassa. (s. 154)

Lyödään rahoiksi selvittelee Tahmeen pankkikeikan kautta rahan perimmäistä olemusta, etenkin rahan arvon ja muodon perimmäistä olemusta.  Miksi uskomme, että paperi, johon on painettu numeroita, on samanarvoinen kuin omena, farkut tai auto? Mistä rahan tai minkään arvo ylipäänsä tulee? Ja mihin se menee? Nämä mainonnan, luottokorttien ja pikavippien saastuttamaan nyky-yhteiskuntaan monin tavoin heijastuvat arvokysymykset on tässä fantasiaromaanissa onnistuttu melko hyvin naamioimaan kevyeksi läpäksi.

Teemoiltaan tämä juonellisesti takapainoinen romaani sopisikin yläasteen yhteiskuntaopin tunnilla luettavaksi. Varttuneemmat lukijat voivat huomata myös vasemmistolaista yhteiskuntatulkintaa. Näin varttuneempana lukijana tuli mieleen, että nyt sopisi varmaankin huolestua nykymeiningistä vähintään abstraktin pöyristymisen tasolla, sillä Pratchettin hupifantasiaromaani suhtautuu finanssimaailmaan ja erilaisiin arvoon, työhön ja rahamaailmaan liittyviin julkisten toimijoiden juhlapuheisiin huomattavasti kriittisemmin kuin esimerkiksi maamme ykköslehdet.

Pääasia Pratchettin uusimmassa suomennoksesta on kuitenkin lukijan huvitus. Sitä tarjoavat niin Tahmeen edesottamukset hänen keikkuessaan ainaisen paljastumisen uhan alla, muiden hahmojen pääasiallisesti kyseenalaiset toimet (ns. “maan tapa”) kuin kielipeleihin nojaavat vitsitkin. Ja hyvinhän tämä hevonen potkii edelleen, neitigolemeista epäkuolleisiin juristeihin ja pikkuhuijareista isoihin kaloihin. Kylläsöör, olin huvitettu.

***

Terry Pratchett: Lyödään rahoiksi
Suom. Mika Kivimäki engl. alkup. Making Money
Kansi: Paul Kidby
Karisto 2013
373 s.

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio

Sergei Lukjanenko: Yöpartio (Into 2012)

Sergei Lukjanenkon Yöpartio on trillerimäistä urbaania fantasiaa, jonka läpitunkevana teema on hyvän ja pahan, valon ja pimeän, välissä tasapainottelu. Fantastinen tulee esiin silmiinpistävimmin hahmoissa: päähenkilö Anton Gorodetski painaa duunia Yöpartiossa hyvisvelhojen leivissä. Yllättäen myös romaanin tapahtumapaikka, 1990-luvun Moskova, onnistuu vaikuttamaan venäläistä kulttuuria tuntemattomasta lukijasta lähes uskomattomalta ympäristöltä. Yhdistelmä on läpitunkevassa uhkaavuudessaan ja läpikuultavassa sivistyksessään tuore ja uskottava.

Yöpartion perusasetelma perustuu tavallisten ihmisten ja yliluonnollisia kykyjä tai ominaisuuksia omaavien enemmän tai vähemmän ihmismäisten olentojen yhteiselon järjestämiselle. Tätä asetelmaa tutkaillaan läpi romaanin sen päähenkilön Anton Gorodetskin kautta. Anton on keski-ikää lähenevä kenttäduunariluokan velho, joka joutuu romaanin kolmessa eri tarinassa koville suhteessa niin omiin kykyihinsä kuin omaan moraliinsa nähden. Vaikka romaani on jaettu kolmeen osaan, ne etenevät kronologisesti ja temaattisesti valintojen, tekojen ja seurausten lakia noudattaen.

Yöpartion yliluonnollisen kyllästämä yhteisö pysyy koossa vain vuosisatoja sitten solmitun sopimuksen sääntöjä noudattamalla, mutta yhteisön muodostavilla yksilöillä on niin viettejä kuin vaikuttimia, jotka johtavat sääntöjen rikkomiseen. Mitä siitä seuraa ja ovatko seuraamukset oikein? Lukjanenko tuntuukin pohtivan urbaanin fantasian keinoin tosimaailman ongelmia.

Rappioromanttinen Moskova, jossa jokainen auto on pimeä taksi ja jossa niin hyvät kuin pahatkin velhot ovat vain yksi toimija muiden joukossa, toimii erinomaisesti valtasuhteiden ja yhteiskuntajärjestyksen pohtimisen näyttämönä.

Juoksin kioskille, heitin myyjälle kaksi kolikkoa ja sanoin hampaitani piilotellen:                      – Pikkupullo votkaa.                                                                                                        Finninaamainen nuorukainen ojensi neljänneslitran pullon hitaanoloisin liikkein, liekö itsekin ottanut päivän mittaan lämmikettä. Sitten hän lausui rehellisen varoituksen:                         – Votka on vähän huononlaista. Dorohovskajaa, ei mitään myrkkyä, mutta ei nyt kovin hyvääkään… (s. 20)

Yöpartion suomennos on erinomainen, sikäli kuin venäjää osaamaton pystyy tällaisen lausunnon antamaan. Mutta lukukokemus oli erinomainen, teksti luistaa siloisen pehmeästi kuin sametti. Myös lukuisat lyriikkapätkät toimivat jopa suomennoksina. Erinomaista työtä Arto Konttiselta. Sarjan seuraava osa, Päiväpartio, ilmestyy kohtsillään, ja siinä liikutaan Yöpartion vastapuolen, pahisvelhojen Päiväpartion matkassa.

***

Sergei Lukjanenko: Yöpartio
Suom. Arto Konttinen
Kansi: Tex Hänninen
Into, 2012
414 s.
Venäjänk. alkup. Notšnoi Dozor

Chuck Palahniuk: Kirottu

Chuck Palahniukin romaani Kirottu

© Taika. Chuck Palahniuk: Kirottu. Kansi: ? (Like 2012).

Fight Clubin kirjoittajan Chuck Palahniukin uusin romaani Kirottu aloittaa eristyneisyydestä, sosiaalisesta paitsijäämisestä. Kukapa olisi yksinäisempi kuin lihava ja kiusattu teinityttö, joka kamppailee aikuiseksi kasvamisen kanssa? Kuolemansa jälkeenkin. Kuoltuaan ja helvettiin jouduttuaan Madison Spencer kuitenkin löytää itselleen viiteryhmän muista kirotuista ja laittaa haisemaan, niin Helvetissä kuin maan päällä. Kirottu käsittelee teini-iän kasvukipuja humoristisen fantasian keinoin. Kysymys “kenen luomus minä olen?” kasvaa romaania suuremmaksi.

Kirotun päähenkilö Madison (13-v.) on hetkittäin epäuskottavahko, mutta sympaattinen hahmo, kertojana epäluotettava. Iästä se johtuu. Vaikka hän uskoo tavanomaisten teinien tapaan tietävänsä lähes kaiken, käy jatkuvasti ilmi myös hänelle itselleen, että hän on naiivimpi kuin uskoisikaan. Toisissa asioissa Madison on valtavan kokenut, kyynistynytkin, toisissa hän on puolestaan isojen tyttöjen kertomusten armoilla tai muuten haavoittuvainen. Rikkaat ja kuuluisat vanhemmatkaan, jotka haluaisivat nähdä lapsensa aina alle 10-vuotiaana, eivät voi suojella Madisonia ristiriidoilta tai elämältä, edes kuolemalta. Kuoleman jälkeinen elämä paljastuu kasvutarinaksi, jossa ikuinen muutokseen heittäytyminen osoittautuu hedelmälliseksi ja hauskaksi riskeistä huolimatta.

Kirottu on kollaasi tyttölehtien kysymys-palstoista, juorulehtien julkkisjutuista, viime vuosien suosituimmista nuortenkirjoista, klassisista tyttöromaaneista, uusimmasta chick litistä ja erityisesti teini-ihmisiä heilauttavista yleisinhimillisistä ja moraalisista kysymyksistä. Joihin nämä edellä mainitut antavat varsin erilaisia vastauksia. Onko siis ihmekään, että teiniydestä hengissä selviytyminen vaikuttaa mahdottomalta? Helvetissäkin.

Lukijalla on paljon valtaa, sillä tarina soljuu vaivattomasti: kirjan voi lukea kepsakkana hupifantsupätkänä, mutta Palahniuk viettelee lukijan syvempiin vesiin lähes huomaamatta. Palahniukin intertekstuaalisuus on peittelemätöntä ja helposti seurattavaa. Jokainen luku alkaa Judy Blumen -70-luvun tyttökirjaklassikkoa* pastissoivasti: “Oletko siellä Saatana? Minä täällä, Madison.” Madison lukee Jane Austenia ja Bronten sisaruksia. Viisasteleva sydän (engl. alkup. Persuasion) erityisesti naurattaa: kiltteyden ja mukautuvuuden oppi ei tunnu ajankohtaiselta nykyelämänmenossa. Toisaalta Viisasteleva sydän ennakoi Kirotun kulkua: kyseessä on kuitenkin tarina, joka alkaa niistä onnettomuuksista, joita on aiheutunut toisten toiveisiin ja painostukseen kiltisti alistumisesta ja päätyy kapinaan.

Myös Helvetti asujaimistoineen toisintaa osittain tuttuja polkuja Jumalaisesta näytelmästä ja Gulliverin retkistä Breakfast Clubiin (mikä paljastaa, että kirjan odotusyleisö ovat nykyteinien vanhemmat pikemmin kuin teinit itse). Helvetin maastot ovat kyllä pääosin Palahniukin omaa tuotantoa, mutta siellä paarustaminen kaiuttaa ironisesti kilvoittelu- ja itseapukirjallisuutta aina Kristityn vaelluksesta lähtien. Kirotun sydämessä asuu suuria kysymyksiä. Kun akuuteimmasta “miksi minä olen täällä?” -kysymyksestä on selvitty, nousee liuta muita. Parasta Palahniukin intertekstuaalisuudessa on se, että se tukee täysin niin Kirotun teemoja, tarinaa kuin sanomaakin. Onko ihminen itsensä luomus, tai kirja kirjailijan? Ja miten ne luovat toisiaan?

Kirotun suomennos paranee loppua kohden. Tai ehkä tarina alkaa viedä kaiken huomion noin 7. luvun kohdalla niin, etteivät suomennoksen ongelmat toistuvia “loufereita” ja “Manolo Blahnik -kenkiä” lukuunottamatta enää pistä silmään. Pääosin Juha Ahokkaan suomennos on kuitenkin varsin onnistunut. Se pitää hyvin yllä Kirotun absurdia perustunnelmaa, jossa lukijaa (tai muuta, mitä) puhutellaan suoraan Palahniukille ominaiseen tyyliin, hemmotellaan huomioilla, joista voi olla vain samaa mieltä tai palkitaan oivalluksilla tai hyvillä nauruilla.

Kirottu irvailee 2000-luvun elämänmenon ja kirjallisen kulttuurin ilmiöille, muttei sorru moralismiin. Fantasiallisuus ei etäännytä, vaan pikemminkin luo tilaa kirjan herättämille omaa arkea ja ihmisyyttä koskeville ajatuksille. Kirottu onkin ehdottomasti Palahniukin parhaimmistoa.

***

Chuch Palahniuk: Kirottu

suom. Juha Ahokas

kansi: ?

engl. alkup. Damned (2011)

Like, 2012.

229 s.

 ***

* Judy Blume (1970): Are you there God? It’s me, Margaret.

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit. Kansi: Doogie Horner. Schildts 2010.

Voiko erinomaista vielä jotenkin parantaa? Seth Grahame-Smith tarttui kustannustoimittajan haasteeseen ja lisäili Ylpeyteen ja ennakkoluuloon vielä zombit ja reippaasti vauhdikasta wuxia-meininkiä. Tuloksena on alkuperäistä tarinaa kunnioittava, virtaviivainen vaihtoehtohistoriallinen seikkailuromaani, joka kulkee sutjakkaasti ja viihdyttää niin kevyillä vitseillä kuin kauhullakin. Ei siis paranneltu, vaan epäsovinnaisesti uutta luova laitos.

Jane Austenin Ylpeys ja ennakkoluulo on varmaankin harvoille täysin tuntematon klassikko, mutta lyhyt juonikuvaus sallittakoon.  Sarkastisella herra ja höpsäkkäällä rouva Bennetillä on viisi tytärtä, jotka tulee 1800-luvun alkupuolen yhteiskunnallisista olosuhteista johtuen toimittaa hyviin (ja riittävän varakkaisiin) naimisiin. Paikkakunnalle muuttaa varakas nuori herra, joka ihastuu vanhimpaan sisareen, mutta romanssissa on mutkana matkassa hänen ystävänsä, joka epäilee Bennetien motiiveja ja soveltuvuutta ystävänsä sukulaisiksi. Samalla hän itse pähkäilee suhdettaan toiseksi vanhimpaan sisarukseen, joka on ihastuvinaan rykmentin mukana Merytonin kaupunkiin ilmestyvään solttupoikaan, joka sitten aiheuttaa kaikenlaista kohkaamista, ennen kuin Bennetin perheen naima-asiat selkiytyvät jollekin tolalle. Kirja onnistuu olemaan sekä erittäin hauska että ironisen yhteiskuntakriittinen.

Tähän perusasetelmaan Grahame-Smith on lisännyt zombit ja kung fun. Yllättävä yhdistelmä toimii. Grahame-Smithin Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit (Schildts 2010, engl. alkup. suom. Virpi Vainikainen) on kehittänyt zombien esiinmarssille taustatarinan, jonka yksityiskohtia tulee esiin muun tarinan lomassa pikkuhiljaa. Niinpä varsinaisten juonien tai nokkelan dialogin seuraaminen ei häiriinny. Puhutaan “oudosta taudista”, jota alkoi ilmetä Englannissa noin 55 vuotta sitten. Varsinaisen taudinkuvan kehittymistä päästään seuraamaan Lizzyn ystävän Charlotten kohtalon kautta. Zombiuhkaa vastaan taisteleminen on vaikuuttanut myös yhteiskuntaan: naimattomien naisten asema on huomattavan erilainen kuin alkuperäisessä ja mahdollistaa vahvan naissankaruuden.

Bennetin sisarukset ovatkin isänsä kannustuksella kouluttautuneet zombintappajiksi orientaalisten mestarien luona Kiinassa (suomennoksen valinta itämaisuuteen viitatessa on Orientti/orientaali). Myös sisarusten romansseissa sekä heidän tuttavuuksissaan näkyy johdonmukaisesti zombiuhkan vaikutus. Ihmisiä arvostellaan heidän tappokykyjensä mukaan vähintään yhtä usein kuin muiden ominaisuuksiensa. Asenne tappamiseen, kuolemaan ja kunniaan näkyy shokeeraavankin graafisesti niin taistelukohtauksissa kuin Lizzyn ajatuksissakin:

Hän oli tuhonnut maailman jaloimman ja lempeimmän sydämen toiveet onneen, ja siitä syystä Elizabeth päätti nyt poimia herra Darcyn sydämen käteensä vielä sykkivänä ennen Kentistä lähtöään. (s. 148)

Grahame-Smith on onnistunut jättämään alkuperäisestä jäljelle kaiken oleellisen ja rakastetun, lisäämään omat elementtinsä mukaan lähes saumattomasti. Lopputuloksena on dramaattinen ja verevä tapakomedia, joka vapauttaa naispäähenkilöt villiin menoon, alkuperäistä kunnioittaen.

***

Jane Austen & Seth Grahame-Smith: Ylpeys ja ennakkoluulo ja zombit

Suom. Virpi Vainikainen

Kansi: Doogie Horner

Schildts 2010

Alkup. Pride and Prejudice and Zombies

Quirk Productions, Inc. 2009

***

Kirjan ovat lukeneet myös ainakin Kirsimaria ja Katri.

Paulo Coelho: Alkemisti

Paulo Coelhon romaanimuotoinen itseapuopas "Alkemisti"

© Kirjakko. Paulo Coelho: Alkemisti; kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg. Bazar Kustannus Oy, 2005)

Paulo Coelhon Alkemisti on sadunomainen itseapuopas tai itseapuopasmainen satu aikuisille. Sen kirjavaliomainen tiivistelmä voisi kuulua: “tyyppi kulkee Saharan autiomaassa”, sillä Alkemistin päähenkilö Santiago on andalusialainen lammaspaimen, joka lähtiessään seuraamaan elämänpolkuaan päätyy elämänsä seikkailuun.

Alkemistia (Bazar Forlag, 2005, suomennos Sanna Pernu, portugalinkielinen alkup. O Alquimista) on myyty maailmanlaajuisesti kymmeniä miljoonia kappaleita, mistä voidaan arvioida, että Coelhon romaanimuodossa esitetty elämänfilosofinen, jopa snadisti uskonnollinen sanoma on laajan lukijakunnan mieleen. Itse en lämmennyt sanomalle, vaikka tarina sinänsä oli ihan mukiinmenevä.

Pääasiallinen kivi kengässäni tällä kertaa on, että luen mieluiten historiallisen fantasiakirjallisuuteni (tai edes historiallisen fiktioni, jos Alkemisti sellaiseksi voidaan laskea, vaikka se ei määrity selvästi mihinkään aikakauteen*) ihan omintakeisena itsenään ja itseapukirjallisuuteni rehellisenä itseapukirjallisuutena. Coelhon tapa lyödä lukijaa jatkuvasti halolla päähän sanomansa läpimenon varmistaakseen oli vaivaannuttavaa – unelmiensa seuraaminen, sydämensä kuunteleminen, elämäntiensä valitseminen ja sen määrätietoinen seuraaminen, jatkuva oppiminen ja elämän eläminen ovat tietysti tärkeitä vinkkejä kelle tahansa.

Alkemisti kärsii kuitenkin itseapukirjallisuuden tyypillisistä kliseistä, joiden mukaan mm. maailmankaikkeus avustaa yksittäistä ihmistä pyrkimyksissään ikäänkuin jonkin teknisen tai fysikaalisen luonnonlain takia ja siksi on tärkeää ymmärtää, miten maailmankaikkeus tai Maailmansielu toimivat. Kirjan merkittävimmissä kohtauksissa kuvataan, miten yksittäinen ihminen voi Maailmansielua riittävästi sisäistettyään näitä luonnonlakeja halutessaan kiertää tai käyttää hyväkseen. Romaanikerronnalle tyypillisiä vetoamisen keinoja ei käytetä riittävästi kliseiden peittämiseksi, eikä kirjailija myöskään tunnu luottavan lainkaan lukijan omaan oivaltamisen kykyyn. Tai sitten en vain tajunnut…

Coelhon Alkemistissa esittämä menestyksen resepti on kaksiosainen. 1) Elämäntien oikeanlaisen kulkemisen alkukohtana on päämäärän keksiminen. Koko Alkemisti on matkaromaani, jonka aikana korostuu, kuinka 2)  tärkeää Maailmansieluun tutustumiseksi päähenkilön matkanteko ja sen aikana tapahtuva ympäristöön ja ihmisiin tutustuminen on. Tätä päämäärää väärin lähestyvä lammaspaimenen englantilainen matkakumppani toisintaa hyvinkin hauskasti  Phileas Foggin tapaa kulkea maailmalla nenä kirjassa päämääräänsä keskittyäkseen.  Matkaaminen on tärkeää, matkan päämäärä on tärkeä, mutta kotiinpaluumatka matkan aikana paljastuneeseen uuteen, lopulliseen päämäärään puolestaan ei ilmeisesti ole tärkeää tai opettavaista, koska sen voi kokonaan ohittaa paljastaakseen loppuratkaisun epilogissa…

Siinä, missä Coelho painottaa itse oman onnensa löytämiseksi tehtäviä ponnisteluja keinona saada maailmankaikkeus puolelleen, on  2000-luvulla on itseapukirjallisuudessa nähty runsain mitoin erilaisia salaisuuksien paljastajia (esim. Rhonda Byrne), jotka selittävät, että kvanttifysiikka hoitaa hommat puolestasi. Myöhempään maailmansieluiseen itseapukirjallisuuteen verrattuna Alkemisti ei ole ollenkaan huonoimmasta päästä. Se ei myöskään ole tarinana huono, vaan uskoakseni miellyttävää, kevyttä luettavaa viipyilevästä kerronnasta pitäville ja eksoottisten maisemien ystäville.

***

Paulo Coelho: Alkemisti (O Alquimista)

suom. Sanna Pernu

kansi: Lene Stangebye Geving/Marius Renberg

Bazar Kustannus Oy, 2005 (alkup. 1988)

181 s.

***

* Teoksessa mainitaan esperanton kieli, eli sen perusteella kirjan aikakausi määrittyy vuoden 1887 jälkeen.

Kate Mosse: Labyrinth

Kate Mosse: Labyrinth

Lähde: katemosse.com

Kate Mossen Labyrinth on historiallinen seikkailukertomus, trillerimäisellä jännityksellä, maagisilla elementeillä ja romanttisilla hetkillä leikattu viihdetiiliskivi. Se hengailee kahdella aikatasolla, 1200-luvun alussa ja nykyajassa, joissa kirjan kaksi naispäähenkilöä, Alaïs ja Alice, työskentelevät saman päämäärän eteen, toinen päämäärätietoisesti ja toinen pääasiassa tietämättään. Kyseessä on Graalin maljan salaisuuden pitäminen.

Graalin maljan salaisuus, ikuisen elämän mahdollisuus, on kiehtonut eurooppalaisia varhaiskeskiajalta lähtien. Mosse on tehnyt paljon tutkimustyötä romaaninsa eteen, ja tämä näkyy paitsi sinne tänne vihmottuna nippelitietona itse Graalin maljasta, myös kataarien ja katolisten välisten uskonnollisten ja kulttuuristen ristiriitojen kudelmasta, joka toimii uskottavasti taustana sekä kirjan keskiaikaisille hahmoille että heidän toimilleen.

Labyrinth (Orion, 2005) on sikäli merkillinen merkillepantava historiallinen fantsuromaani, että sen pääasialliset päähenkilöt ovat naisia. Myös pääpahikset ovat naisia. Kirjailija toki tekee myönnytyksen keskiaikaiselle ajankuvalle siinä, että 1200-lukulaiset Alaïs ja Oriane luovivat miesten säännöillä rakennetussa maailmassa, eikä Alicekaan selviä ilman miesten apua. Ilmeisesti naispäähenkilöt pakottavat kirjailijan ymppäämään romaaniin myös juoniin suht heikostikin sopivia romanttisia kohtauksia sinne sun tänne – naispäähenkilöt ehkä tarkoittanevat sitä, että ostaja-lukijankin oletetaan olevan nainen, joka ei ehkä selviä lähes 700 sivusta ilman romanttisia taukoja.

Naispäähenkilöt tuovat muassaan myös lapset ja suhteet lapsiin, mitä ei useinkaan nähdä vastaavanlaisessa miehille suunnatussa kirjallisuudessa. Vai olisiko Da Vinci -koodi ehkä kaivannut muutamaa lapsihahmoa tarinan todellisuudentunnun lisäämiseksi?

Vaikka Labyrinthissä on näitä ansiokkaita ja mielenkiintoisia puolia, ja kirjan juonikin oli suhteellisen vetävä ennalta-arvattavuudestaan huolimatta, ei se kuitenkaan lukukokemuksena ollut erityisen koskettava. Mossen kerronta on kliinistä ja toteavaa, lukijalle ei anneta tilaa oivaltaa tai makustella. Huumorilla ei ole sijaa Mossen keskiajalla tai nykyisyydessäkään, ja muutenkin positiivinen pää tunneskaalasta jää käyttämättä. Päähenkilöillä on tuli hännän alla, pääpahiksilla myös. Paitsi milloin vähän maalaillaan maisemia.

Turhauttavaa on myös lukea kirjan viimeisiä nykyaikaan sijoittuvia lukuja, joissa kerrataan pikaisesti kirjan aiemminssa keskiaikaluvuissa tapahtunut. Tämä on toki loogista, sillä Alice ei tiedä Alaïsin kohtalosta kaikkea sitä, mitä lukija tietää. Loogisuus tarkoittaa tässä tapauksessa kuitenkin tylsää. Kuka muka haluaa lukea saman stoorin kaksi kertaa samassa kirjassa, toisella kerralla ikäänkuin lyhennelmänä? Varsinkin kun lukija tietää jo tarinasta enemmän kuin sen kertoja? Epäileekö kirjailija, ettei lukija kuitenkaan jaksa koko kirjaa lukea, tai jos jaksaa, niin ei ainakaan muista puoliakaan sen sisällöstä tai osaa pitää mielessä kahden gimman tarinoita yhtä aikaa?

Lisäksi tässäkin tiiliskivessä oli vielä se pakkoepilogi, jossa selitetään, että päähenkilö oli sittenkin todellinen prinsessa, joka sai prinssinsä, valtakuntansa ja vieläpä oman vauvan. Jee. Että rankka seikkailu oli, mutta nyt ollaan jo toivuttu onnelliseen perhe-elämään sen tyypin kaa, johon tuli rakastuttua ensi silmäyksellä. Vai olisiko Foucaultin heilurikin ehkä kaivannut täydellistyäkseen epilogin, jossa vanhat herrat pääsevät maailmanhistorian salaisuuksien selvittämisen lisäksi laskeskelemaan jälkeläistensä pikkuvarpaita ja -sormia?

Labyrinth on ongelmat ja ansiot yhteenlaskettuna ihan kelpoisa romsku, jonka sujuva kerronta tempaissee mukaansa perinteisen historiallisen fiktion ystävät.

Charles Dickens: A Christmas Carol

Charles Dickens, A Christmas Carol

© Kirjakko

Pitkäperjantai oli pitkä, muttei riittävän pitkä yhden Dickensin lopetteluun. Sain A Christmas Carolin kuitenkin lopetettua pääsiäisen aikana. Työn ja tuskan takana oli se. Joka tapauksessa, jänisräikkä ja paukkuserpentiiniä, olen lukenut elämässäni yhden Dickensin loppuun saakka. Kylläpä tuntuu nyt uskomattoman sivistyneeltä ja asiaankuuluvalla hartaudella Dickensin juhlavuotta viettäneeltä.

Charles Dickensin A Christmas Carol (Minster Classics 1970, alkup. 1843) on maailman tunnetuimpia joulusatuja. Se on Dickensiksi siedettävän lyhyt, oma versioni oli kokonaisuudessaan (lyhentämättömänä versiona) 128 sivua suht isokokoista fonttia pokkarikoossa. Myös 128 sivua kohtuullista tylsyyttä, joten tämä arvio menee valitettavasti juonireferaatiksi.

A Christmas Carol on psykologinen kummitustarina, jossa saita ihmis- ja joulunvihaaja Ebenezer Scrooge ymmärtää ihmisten välisen läheisyyden ja kansakuntaa yhdistävien juhlapyhien merkityksen. Tarinan opetus liittyy joulun sanomaan: ihmisen ei ole hyvä yksin ja hyvästään kannattaa jakaa, sillä se tuottaa iloa ja onnea paitsi muille, myös itselle.

Tarina alkaa jouluaattona, kun pitkän päivän bisneksessään häärinyt Ebenezer joutuu kohtaamaan ällöttäviä jouluinnokkaita, jotka kehtaavat oikein toivotella hyvää joulua ja kutsua kylään, vaikka joulun takia menee hyvä työpäivä hukkaan. Aattoiltana Scrooge vetää kauravelliä ja näyttää hapanta naamaa, vaikkei ketään kiinnosta.

Scrooge saa yllättävän vieraan, jonka kahleet ne kolisevat kilinkolin-kilinkolin: hänen juuri henkensä heittänyt liikekumppaninsa Marley tuo sanomaa tuonpuoleisesta ja toimii Scroogen uudelleensyntymän kätilönä. Kummitus-Marley varoittaa, että Scroogelle käy yhtä huonosti, ellei hän paranna tapojaan. Marley on hyvää hyvyyttään tuonpuoleisessa diilannut Scroogelle pelastuksen kolmen hengen muodossa.

Ja niinpä jouluyön aikana Scrooge syntyy uudestaan menneiden, nykyisen ja tulevien joulujen henkien avustamana. Menneiden joulujen henki näyttää Scroogelle lapsuuden ja nuoruuden onnellisia jouluja, nykyisen joulun henki puolestaan, millaisia jouluiloja Scroogen tutut viettävät. Tulevien joulujen henki puolestaan näyttää, miltä tuttavien tulevat joulut näyttävät, jos Scrooge ei paranna tapojaan. Scrooge katuu ja tekee parannuksen heti jouluaamuna. Niinpä myös hänen tuttaviensa tulevaisuudet paranevat välittömästi, Tiny Timkin selviytyy hengissä Scroogen kääntymyksen ansiosta.

Henkilökohtaista lukukokemustani voisi kuvailla jolteensakin väljähtyneeksi ja latteaksi. Minä ja Dickens nyt emme vaan kerta kaikkiaan taida kulkea samoilla aaltopituuksilla edes silloin, kun pidän tarinan moraalista pointtia mukavana muistutuksena käytännön arkipäiväänkin. Edes tarinan fantasiaelementit eivät jaksaneet kiinnostaa ensimmäistä kolmannesta pidemmälle, nykyisen joulun henki näyttäytyi koomisena jopa silloinkin, kun sen viitan alla piileskelevät kauhiolapsukaiset paljastuivat.

Mut hei, mäpäs olen nyt lukenut yhden kokonaisen Dickensin. Tämän uroteon jälkeen vedän vähän henkeä kaiken kivan parissa ja sitten aloitan seuraavaa klassikkoluku-urakkaa. Varmaan ihan parin viikon sisällä siitä, kun James Joycen Ulysses kolahtaa postiluukusta. Varsinkin jos on sateinen kesä, flunssavaivoja tai lapsella taas joku kulkutauti.

Ei vaiskaan, sehän on voinut viidessätoista vuodessa muuttua vaikka kuinka hyväksi kirjaksi… Dickens ei kyllä näytä hyvää esikuvaa tässä suhteessa, mutta mähän olen toisaalta juuri sparrannut sivistystäni ja tylsyydensietokykyäni 128 sivulla arvostettua klassikkoa. Sen täytyy näkyä jossain, eikö?

China Miéville: Kraken

© Kirjakko, China Miéville: Kraken, kannen kuva: arcangel

China Miéville yhdistää Krakenissa modernin luonnontieteen arkipäiväisyydet yliluonnolliseen kauhumysteeriin säveltäen näin kiehtovan salapoliisisinfonian mitä kunnioittavimmassa lovecraftiaanisessa hengessä. Miéville keskittyy mysteeriin sortumatta pelotteluun, mikä on tärkeää tällaiselle vellihousulukijalle. Luonnontieteellisyyskään ei ole liian painavaa tai asiapitoista. Mikä riemastuttavinta, Kraken heräilee Lontoossa, joka näyttäytyy tässä romaanissa maagisen realismin valossa. Luonnontieteellistä museota lukuunottamatta emme juuri näe tunnettuja maamerkkejä, vaan romaanissa seikkaillaan pääasiassa Lontoon hämärillä sivukujilla ja -lähiöissä. Kraken: An Anatomy onkin ylistyslaulu Lontoolle, luonnontieteelle ja mysteereille.

Kraken on tietysti jo muinaisten norjalaisten tuntema jättiläiskalmari, joka nousi syvyyksistä upottamaan merenkulkijoita kylmään hautaan. Romantiikan ajan runoilija Tennyson (Alfred, Lord) julkaisi 1830 The Kraken -runon, joka on sittemmin toiminut lukuisten kirjailijoiden innoituksena meren tuntemattomia syvyyksiä kuvatessa. Jättiläiskalmareita on myös todella olemassa, niitä löytyy aina silloin tällöin rannalle huuhtoutuneina. Näin itse tällaisen Architeuthis Duxin Smithsonian Institutionissa jättiläismäisessä eläinnäytevarastossa vaatekomeron kokoisessa tankissa muutama vuosi sitten. Vaikuttava oli. Ihan pieni suloinen 50-kiloinen lajikumppani saatiin videoitua ensimmäisen kerran vuonna 2006. (Ja palataan asiaan…)

Kraken: An Anatomy (Pan Books, 2010) -romaanin kaikki juonet lonkeroituvat Lontoon Luonnonhistoriallisen museon Architeuthis-näytteen ympärille. Sen sankari on Billy Harrow, nilviäisten kuraattori, joka on preservoinut Architeuthiksen formaliiniin. Kun Architeuthis tankkeineen varastetaan museosta kenenkään huomaamatta, ja katoamista tutkivat poliisit kyselevät omituisia, Billy imeytyy mukaan mysteerin selvittelyyn. Krakenin katoaminen on kuitenkin vain yksi lonkero suuresta mysteeriverkosta,  jonka pään löytäminen vaatii Billyltä ja hänen uusilta tuttaviltaan salaliittojen, uskonlahkojen ja rikollisten Lontooseen sukeltamista.

Mysteeriin sukeltaminen paljastaa yhä uskomattomampia piirteitä sekä Lontoosta että maailmankaikkeudesta. Billyllä ei ole aikaa jäädä pohtimaan näitä omituisuuksia, vaan kirjan juonet imaisevat hänet mukaan toimintaan. Samalla myös lukija imaistuu mukaan seuraamaan kummaa maailmaa, johon lähes jokainen hahmo tuntuu tuovan jotain uutta ja aiempaa uskomattomampaa, monesti jopa sairaan hauskaa.

Tämä palapeli kestää kaikki juonenkäänteet. Miéville on kuitenkin niin ihastunut mysteerillisillä paloilla ja Lontoon kartalla leikittelyyn, että osaa juonenkäänteistä on turhauttavaa lukea. Niistä ikäänkuin näkee jo varhaisessa vaiheessa, että tämä lonkero lentelee avaruudessa ilman päätä tai häntää, ja on olemassa pelkästään tietyn idean takia. Lähes 500-sivuisesta romaanista olisikin voinut leikata keskeltä ainakin sata sivua pois ilman erityisiä komplikaatioita.

Histioteuthis bonnellii, Oxfordin Luonnonhistoriallinen museo, © Kirjakko

Lisäksi minua vaivasi loppuratkaisu. Se paljastui aivan liian aikaisin, koska kirjailija aliarvioi lukijan kykyä pistellä palapeliä kokoon. Tai ehkäpä tämä oli tarkoituskin, jotta romaanin uuskummasta voi nauttia täysin rinnoin, mutta minulla tämä vahvisti sadan turhan sivun turhautumista. Lisäksi loppuratkaisun sivussa tarjoiltiin epämääräinen moraalisaarna, jonka tarkoituksena oli epäilemättä kohottaa Kraken uuskummasta sanomallisten romaanien joukkoon. Tällainen alleviivaaminen saattaa olla Miévillen tyyliä (en ole itse lukenut tuttavieni hehkuttamia Perdido Street Stationia tai Toisia), mutta itseäni liika ohjelmallisuus tai lukijan ohjaaminen häiritsee missä tahansa kirjallisuudessa luettuna. Miéville on saanut urallaan useita sf-kirjallisuuden palkintoja, joten olen varmasti väärässä kritiikkeineni, ja suurin osa lukijoista näkee tällaisten pikku kauneusvirheiden ohi. Itse saarnan aiheesta olin toki samaa mieltä, mutta eikö samanmielisten laumalle saarnaaminen ole vähän turhaa, kun vihjeestäkin ymmärrettäisiin.

Kaiken kaikkiaan Kraken: An Anatomy on valloittava, kekseliäs, jopa uuskumman lajissa tuoreelta tuntuva esitys luonnontieteen ja yliluonnollisen (lähes) loputtomasta flirttailusta keskenään ja toisistaan ohi. Kuka ei tykkäisi luonnontieteellisen ja kaunokirjallisen puolivallattomasta merensuolaisesta drinksusta? Kuka voi olla rakastamatta kirjoja, joissa sekä Luonnontieteellinen museo että koko Lontoo? Ja vieläpä mustekalanäyte päälle päätteeksi?  Sydänsydänsydän.

Enkä malta olla lisäämättä tunnelmamusiikkipläjäystä tähänkään. Blublub.